Frantz Fanon: Poliittisia kirjoituksia. Kohti Afrikan vallankumousta (Tutkijaliitto 2017)
SUOMENTAJAN JÄLKISANAT
Eetu Viren
Jos nykyisin erehtyy seuraamaan niin sanottua yhteiskunnallista keskustelua, siinä rasismia usein pidetään yksilön psykologisena piirteenä tai ideologiana. Pekka on rasisti, koska Pekka mölyää nettifoorumeilla, ja Paavo ei ole, koska Paavo ainakin pitää mölyt mahassaan. Tai sitten lähes peilikuvanomaisesti joissakin vasemmistolaisissa piireissä rasismia pidetään pelkästään taloudellisten ilmiöiden, kapitalistisen riiston, imperialistisen kolmannen maailman hyväksikäytön heijastuksena ja taloudellisiin suhteisiin nähden toissijaisena ilmiönä. Postkolonialistinen tutkimus on pyrkinyt problematisoimaan ensimmäistä suuntaa ja tarkastellut rasismin vaikutuksia subjektiivisuuden alueella. Toisaalta taas imperialismia ja kolonialismia on analysoitu alistamisen muotoina, jotka kuuluvat oleellisesti kapitalismin logiikkaan eivätkä ole pelkästään toissijaisia ilmiöitä suhteessa vapaan palkkatyön ja teollisen tuotannon kehitykseen. Harva kirjoittaja on kuitenkaan kyennyt yhdistämään näitä kahta linjaa yhtä terävästi kuin Frantz Fanon.
Fanon syntyi Martiniquella (vuonna 1925), osallistui Ranskan joukoissa toiseen maailmansotaan ja muutti sen jälkeen Ranskaan opiskelemaan lääketiedettä ja psykiatriaa. Taustansa kautta Fanon tutustui hyvin läheisesti ranskalaisen kolonialismin strategiaan, jossa keskeistä oli erottaa erilaiset kolonisoidut ryhmät toisistaan. Antillilaisia pidettiin ranskalaisina, ja Martiniquella rasismi nousi esiin vain epäsuorasti. Fanonin itsensä mukaan luokkaerot vaikuttivat Antilleilla keskeisemmiltä kuin ihonväriin perustuvat hierarkiat. Antillilaiset toimivat usein Ranskan virkamiehinä tai sotilaina Afrikassa ja siten Ranskan kolonialismin ”käsikassaroina”. Saharan eteläpuolisia afrikkalaisiakin tosin pidettiin korkeampiarvoisina kuin arabeja, jotka sijoittuivat kolonialistisen hierarkian alimmalle portaalle. Siksi Fanon näki, ettei kolonialismissa ja rasismissa ollut kyse yksiulotteisesta tai yksiselitteisestä ”mustien” ja ”valkoisten” erottamisesta vaan huomattavasti monimutkaisemmasta hierarkkisten erojen tuottamisesta, joka toimi kolonisoitujen itsensä psyyken kautta. Rasismi oli yhteiskunnallinen järjestelmä, jossa keskeistä oli taloudellinen ja poliittinen alistaminen, mutta samalla sillä oli oleellisia psyykkisiä vaikutuksia. Rasismi ei siis ole ideologia, josta voi valita, kannattaako sitä vai ei. Rasistisessa yhteiskunnassa elävä ei pääse rasismin ulkopuolelle, valitsipa itse minkälaisia mielipiteitä tahansa.
Antillilaiset olivat vakuuttuneita siitä, että olivat miltei valkoisia. Ainakin toiseen maailmansotaan asti he ihannoivat ranskalaista kulttuuria, halusivat osoittaa olevansa sivistyneitä muuttumalla valkoisten kaltaisiksi ja olevansa siten parempia kuin afrikkalaiset. Jos he matkustivat Ranskaan, he saivat kuitenkin yleensä nopeasti huomata olevansa aivan samassa asemassa kuin afrikkalaiset. Ensimmäisessä kirjassaan Peau noire, masques blancs Fanon kuvaakin tästä syntyvää ”kaksinaista tietoisuutta” hyvin samalla tavoin kuin W.E.B. DuBois Yhdysvalloissa. Du Bois kirjoittaa:
hänen tuntemuksensa, että hän tarkastelee itseään aina toisten silmin, mittaa sieluaan sellaisen maailman nauhalla, joka katsoo sinua huvittuneen halveksuvasti ja säälivästi. Hän tuntee aina kaksinaisuutensa: amerikkalainen, musta; kaksi sielua, kaksi ajatusta, kaksi yhteen sovittamatonta pyrkimystä; kaksi keskenään sotivaa ideaalia yhdessä tummassa ruumiissa, jota ainoastaan sen hellittämätön voima estää repeämästä kappaleiksi[1].
Kyse on eräänlaisesta double bindista, kaksoispinteestä, jota Fanon ja DuBois kuvasivat 10–20 vuotta ennen Gregory Batesonia, yhdistäen sen samalla kuitenkin hyvin täsmälliseen yhteiskunnalliseen kontekstiin. Tässä mielessä Fanon onkin hyvin lähellä Félix Guattaria ja skitsoanalyysiä ja kuuluu ehdottomasti kaikkein merkittävimpiin yhteiskunnallisen psykiatrian ja käytännöllisen sosiaalipsykiatrisen hoidon kehittäjiin. Fanonin psykiatriset, kliiniseen työhön perustuvat artikkelit on myös julkaistu hiljattain yhdessä hänen muiden, aiemmin julkaisematta jääneiden kirjoitustensa kanssa[2]. Vielä kliinisiä artikkeleita pidemmälle Fanon onnistuu kuitenkin kehittämään teorioitaan poliittisissa kirjoissaan ja artikkeleissaan, joissa yhteiskunnallista kenttää ei tarvinnut yrittääkään sulkea tieteellisen kontekstin ulkopuolelle.
Valmistumisensa jälkeen Fanon päätyi omasta pyynnöstään psykiatriksi Algeriaan, jolla oli Ranskan siirtomaajärjestelmässä erityinen asema. Toisin kuin Saharan eteläpuolisen Afrikan siirtomaihin, Algeriaan oli muuttanut varsin suuri ranskalaisvähemmistö, joka oli ottanut suoraan haltuunsa pääosan viljelymaista ja muista rikkauksista ja asettunut pysyvästi asumaan alueelle. Juuri tämän vuoksi arabeista oli tullut Ranskan siirtomaajärjestelmän paarioita. Siksi ei ole myöskään sattumaa, että uusi, anti-islamistinen, ”kulttuurinen” rasismi on suurelta osin peräisin juuri Ranskasta ja ranskalaiselta uusoikeistolta. Kuten Fanon kirjoittaa, Algerialla oli strateginen merkitys koko Euroopan siirtomaajärjestelmälle: Ranska näki oman kolonialisminsa Algeriassa Euroopan läsnäolona tai jatkeena Afrikassa, ja Algerian siirtomaavallan kaatuminen katkaisi selän koko Euroopan siirtomaavallalta. Sittemmin ranskalainen uusoikeisto, kuvaavana esimerkkinä Alain de Benoist, siirtyikin ensimmäisenä nationalismin sijaan ylistämään Eurooppaa, eurooppalaisen kulttuurin ylivertaisuutta ja esimerkiksi Habsburgien imperiumin ”monikulttuurisuutta”, jonka ansiosta eurooppalainen kulttuuri saattoi säilyttää ylemmyysasemansa ja ylivaltansa suhteessa islamiin, kilpailevaan ”sivilisaatioon”.
Fanon kuvasikin kenties kaikkein ensimmäisenä – jo 25 vuotta ennen Martin Barkerin laajaa huomiota herättänyttä kirjaa[3] – rasismin uutta, hienovaraisempaa ”kulttuuriin” eikä ”ihonväriin” keskittyvää muotoa. Kulttuurierojen, muuttumattomien ja toisistaan erillisten, mutta toisiaan suvaitsevien kulttuurien ja ”monikulttuurisuuden” ajatukset ovatkin Fanonin mukaan peräisin uudesta rasismista ja uudesta oikeistosta: eurooppalainen kulttuuri on suvaitsevaista, monikulttuurista kuten Habsburgien imperiumi ja islam on suvaitsematonta. Tämän kulttuurierojen ja monikulttuurisuuden ajatuksen liberaalit ja vasemmisto ovat sitten napanneet itselleen ymmärtämättä varsinaisesti mitä tekevät. Käsillä olevaan kokoelmaan sisältyvässä esitelmässään ”Rasismi ja kulttuuri” Fanon toteaa:
Rationaaliseksi, yksilölliseksi, genotyypin ja fenotyypin määrittämäksi itseään väittänyt rasismi muuttuu kulttuuriseksi rasismiksi. Sen kohteena ei enää ole yksittäinen ihminen vaan tietty elämänmuoto. Kärjistetysti puhutaan kulttuurisesta tyylistä tai viestistä. ”Länsimaiset arvot” ovat jännittävällä tavalla liittyneet jo ennestään tuttuun taistelukutsuun ”risti puolikuuta vastaan”.
Vuonna 1956 pidetyksi esitelmäksi teksti vaikuttaa suorastaan profetialta. Se nimittäin tavoittaa kaikki nykyisen uusoikeiston elementit: ”vaikka pidämme islamia alempiarvoisena kulttuurina, emme ole rasisteja, päinvastoin. Rasisteja ovat arabit tai muslimit, ja valkoiset ovat rasismin kohteita, sorron, sensuurin, jopa vainon uhreja”. Fanon esittää täydellisen muotokuvan Halla-ahosta kirjoittaessaan:
Ihmisryhmien liikkuminen ja aikaisemmin alempina pidettyjen ihmisten vapautuminen tietyissä maailman osissa tekevät tasapainosta yhä hauraamman. Odottamatta rasistinen ryhmä väittää, että sorrettujen keskuudessa esiintyy rasismia.
Fanon korostaa kuitenkin heti samassa yhteydessä, että rasismi ei ole mikään sattumanvarainen, tiettyjen ihmisryhmien, varsinkaan ”syrjäytettyjen” piirre. Rasismi on kolonialistisen yhteiskunnan olennainen osa. Rasismi on täysin eri asia kuin ”ksenofobia”, sillä rasismi ei ole vieraan pelkoa vaan naapurin alistamista. Rasismi on järjestelmällistä toimintaa, jonka taustalla on aina jonkin ryhmän harjoittama toisen ryhmän poliittinen ja taloudellinen alistaminen, minkä vuoksi alistettu ryhmä on kuvattava myös ”kulttuurisesti” tai ”rodullisesti” alempiarvoisena. Rasismin korkeinta astetta ei siksi edusta lähiöbaarissa tai bussissa ”matuista” mölyävä juoppo vaan virkamies, joka kylmän viileästi lähettää turvapaikanhakijan Afganistaniin kuolemaan samalla, kun kieltää ankarasti kansalaisia matkustamasta sinne.
Vääntääkseni vielä rautalangasta, jankuttamiseen asti: rasismi ei ole lainkaan psykologinen ilmiö eikä yksilön ominaisuus vaan Fanonin sanoin ”määrätyn rakenteen näkyvin, jokapäiväisin ja lyhyesti sanottuna kaikkein raa’in ainesosa”. Eurooppalainen, länsimainen maailma on Fanonin näkökulmasta kokonaan rasismin läpäisemä. Orjuus, kolonialismi ja rasismi ovat olennainen, erottamaton osa modernin Euroopan (ja Yhdysvaltain) historiaa, ja niiden olemassaolo osoittaa modernit kertomukset vääjäämättömästä historiallisesta edistyksestä harhaksi.
Vaikka uudet rasismin muodot ottavat kohteekseen ”kulttuurin” eivätkä ”rotua”, rasismi ei merkitse vain ”kulttuurien yhteentörmäystä”, vaan se on ennen kaikkea poliittinen ja aina myös taloudelliseen riistoon kytkeytyvä prosessi. Siksi pelkästään kulttuurinen vastarinta tai alistamisen ympärikääntäminen symbolisella tasolla ei riitä. Vähitellen 1950-luvun lopulla Fanon liittyi Algerian vapautusrintamaan, FLN:ään, erosi virastaan ja osallistui aktiivisesti Algerian sotaan. Näin hänestä tuli yksi ranskankielisen maailman tunnetuimmista antikolonialistisista militanteista ja kirjoittajista. Fanonin toiminta Algeriassa FLN:n tiedottajana ja diplomaattina – hänen näkemänsä algerialaisten riisto ja kidutus – johtivatkin siihen, että hän kääntyi varsin suoraviivaisesti antillilaisia opettajiaan ja heidän kulturalismiaan vastaan.
Aimé Césaire, jota voidaan pitää yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä ranskankielisistä runoilijoista, oli ollut Fanonin opettaja lukiossa ja hänen ensimmäinen poliittinen esikuvansa. Césaire oli niin sanotun négritude-liikkeen keskeinen hahmo yhdessä Leopold Sedar Senghorin kanssa ja tärkeimpiä varhaisista antikolonialismin teoreetikoista. Hänestä tuli myöhemmin Martiniquen pääkaupungin Fort-de-Francen pormestari, käytännössä saaren korkein virkamies vuosikymmenten ajaksi. Varsinkaan Algerian kokemustensa jälkeen Fanon ei kuitenkaan voinut hyväksyä Césairen ajatusta, jonka mukaan Ranskan ylivalta oli ensi sijassa kulttuurista ja voitaisiin purkaa vaatimalla ”mustan kulttuurin” tunnustamista samanarvoiseksi eurooppalaisen kanssa. Fanon kritisoi négritude-liikettä siitä näkökulmasta, että kolonialismi ei merkinnyt vain kulttuurista sortoa vaan se liittyi oleellisesti yleiseen yhteiskunnalliseen ylivaltaan ja ennen kaikkea taloudelliseen riistoon. Césairen ja négrituden ongelma oli kuvitella olevan mahdollista vapautua alistamisesta vain korostamalla omaa hyvyyttään tai kauneuttaan, siis pelkän positiivisen ajattelun tai niin sanotun itsen voimaannuttamisen avulla. Fanonin näkökulmasta ei riitä sanoa ”musta on kaunista” tai ”Afrikka on äiti maa”, koska näin ainoastaan omaksutaan valkoisten määrittämä kolonialistinen positio ”jalona villinä”.
Nyt suomennettu, postuumisti julkaistu kirjoituskokoelma Pour la révolution africaine. Écrits politiques antaa kaikkein kokonaisvaltaisimman kuvan Fanonin ajattelun kehityksestä, vaikka se onkin hänen kirjoistaan kaikkein vähiten tunnettu. Siinä nousee esiin hänen kaikkein suoraviivaisimmin poliittinen puolensa, toiminta Algerian itsenäisyystaistelun strategina. Fanon kehottaa koko Afrikkaa aseelliseen taisteluun kolonialismia vastaan. Kirjoitukset käsittelevät hyvin terävästi rasismin psykologisia vaikutuksia, kolonisoidun alemmuuskompleksia, mutta myös aseellisten operaatioiden yksityiskohtia, Ranskan poliisin harjoittamaa kidutusta, YK:n roolia, länsimaiden ja itäblokin maiden rooleja antikolonialistisessa taistelussa ja niin edelleen. Vaikka kyse on erittäin terävistä ja usein teoreettisesti syvällisistä, oppineistakin kirjoituksista, on toki selvää, että niillä ei ole ollut sijaa amerikkalaisten huippuyliopistojen kirjallisuustieteen laitoksilla, joilla postkolonialistista tutkimusta on viime vuosikymmenet harjoitettu.
Fanonin kirjoituksista onkin viime aikoina luettu ennen kaikkea hänen ensimmäistä kirjaansa Peau noire, masques blancs. Se on saanut hyvin vaikutusvaltaisen aseman postkoloniaalisen tutkimuksen alkulähteenä ennen kaikkea Homi K. Bhabhan kirjoitusten ansiosta[4]. Kirja onkin antanut työkaluja rasismin sosiaaliseen, psykologiseen (myös psykoanalyyttiseen) ja antropologiseen tarkasteluun ja tuonut esiin sen, miten erottamattomasti kolonialistinen väkivalta ja rasismi kuuluvat länsimaiden ja länsimaisen ajattelun historiaan. Ensimmäinen kysymys, jonka käsillä olevan kirjan julkaiseminen suomeksi herättää, on epäilemättä, miksi ei ole suomennettu Peau noirea?
Jos 1960-luvun jälkeen Fanonia pidettiin pitkään puolihulluna antikolonialistisen väkivallan ylistäjänä, viime vuosikymmenten postkoloniaalinen tutkimus tuntuu taas ikään kuin sen vastapainoksi – Bhabhaa seuraten – tehneen Fanonista eräänlaisen puhtaan psykoanalyytikon, ”mustan Lacanin”, joka tutkii rasismin ja identiteetin suhdetta, interpellaatiota koloniaaliseen subjektiuteen ja sen suhdetta seksuaali-identiteettiin. Fanonin antikolonialistinen poliittinen toiminta, joka ohjasi hänen kirjoituksiaan hänen viimeisen vuosikymmenensä ajan, on jäänyt pitkälti pimentoon. Juuri Fanonin kuoleman aikaan ilmestynyt, Fanonin itse pääteoksenaan pitämä Les damnés de la terre (suom. Sorron yöstä) kehittää eteenpäin myös Fanonin varhaisia teemoja, mutta liittää ne laajempaan taloudelliseen ja poliittiseen kontekstiinsa sekä ennen kaikkea antikolonialististen taisteluiden käytäntöön. Fanonille kolonialismin väkivalta ei ollut pelkästään ”episteemistä”.
Myös vieraantumisesta, psyykkisestä alemmuudentunteesta vapautuminen vaatii Fanonin mukaan kolonialismin perusteiden materiaalista kumoamista. Usein Fanonin tunnettu käsitys, jonka mukaan kolonisoitujen vapautuminen vaatii ”väkivaltaa”, irrotetaan historiallisesta kontekstistaan ja mystifioidaan. Ikään kuin vapautumisen välineenä olisi väkivalta itsessään. Fanon ei kuitenkaan ajattele, että rasismi ja kolonialismi kumottaisiin sillä keinoin, että turvapaikanhakija lähtee puukko kädessä nakkikioskin jonoon (se merkitsisi päinvastoin täydellistä integroitumista suomalaiseen kulttuuriin) vaan järjestäytyneen itsenäisyystaistelun avulla, jonka Fanonin näkökulmasta täytyi väistämättä olla aseellista. Hän oli nimittäin nähnyt, että varsinkaan ranskalaiset Algeriassa eivät aikoneet antaa periksi ”hyvää hyvyyttään”. Fanon kiteyttää:
Me afrikkalaiset toteamme, että yli sadan vuoden ajan 200 miljoonan afrikkalaisen elämä on ollut halpahintaista elämää, kyseenalaista elämää, kuoleman uhan alati piinaamaa elämää. Toteamme, ettei meidän tule luottaa kolonialistien hyvään tahtoon vaan meidän on aseistauduttava vakaumuksella ja taistelutahdolla. Afrikka ei vapaudu aineellisten voimien mekaanisella kehityksellä vaan afrikkalaisen käsi ja aivot laskevat liikkeelle ja ohjaavat suotuisasti eteenpäin maanosan vapautumisen dialektiikkaa.
Sen lisäksi, että tämän kirjan ensimmäiset tekstit sisältävät suppeassa muodossa hyvin suuren osan Peau noiren keskeisistä teemoista, suomennoksen tarkoituksena on nostaa esiin myös hänen muut tekstinsä ja houkutella suomenkieliset lukijat tarttumaan Fanonin mielestäni (ja myös hänen omasta mielestään) tärkeimpään teokseen Les damnés de la terre (suom. Sorron yöstä). Nigel Gibson on korostanut, että kaikki Fanonin kirjoitukset liittyvät hyvin tiiviisti historialliseen ja elämäkerralliseen kontekstiinsa: Peau noire martiniquelaisen asemaan ja alemmuudentunteeseen Ranskan kolonialismissa, Les damnés de la terre ja hänen poliittiset kirjoituksensa, niin nyt suomennettu kirja kuin sosiologisempi L’an V de la révolution algérienne, taas antikolonialistiseen kapinaan, Algerian ja Afrikan tilanteeseen[5]. Peau noire tuo esiin martiniquelaisen intellektuellin, myöhemmät kirjat taas Afrikan vapautumista ja globaalia vallankumousta organisoivan militantin teoreetikon.
1960-luvun marxilais-leninistiset kolmasmaailmalaiset suomensivat kirjan Les damnés de la terre nimellä Sorron yöstä. Suomenkielistä otsikkoa voi pitää varsin epäonnistuneena, vielä epäonnistuneempana kuin englanninkielistä otsikkoa Wretched of the Earth, joka sekin jättää pimentoon eräitä keskeisiä konnotaatioita, joita kirjan nimeen ja sen kautta Fanonin filosofiseen ja poliittiseen työhön liittyy. Sanat ’les damnés de la terre’ viittaavat Kansainvälisen ensimmäiseen säkeeseen, mutta kuten David Macey on korostanut, ne eivät viittaa pelkästään siihen, eivätkä ne oikeastaan viittaa siihen suoraan vaan erään toisen tekstin välityksellä[6]. Sanojen suorempi viittauskohde on haitilaisen runoilijan Jacques Roumainin kuuluisa antikolonialistinen runo ”Sales nègres”
Et nous voici debout
Tous les damnés de la terre
tous les justiciers
marchant à l’assaut de vos casernes
et vos banques
comme une forêt de torches funèbres
pour en finir
une
fois
pour
toutes
avec ce monde
de nègres
de niggers
de sales nègres.
Fanonille juuri termillä ”maan kirotut”, ’les damnés de la terre’ oli olennainen merkitys. Hän pyrki sen kautta nimeämään vallankumouksellisen subjektin, jolla ei ole identiteettiä tai valmista asemaa, joka ei taistele minkään lipun alla ja joka pyrkii kumoamaan koko sen yhteiskunnan perustan, joka on langettanut ”kirouksen” heidän ylleen. Kyse on vastaavasta ajatuksesta kuin nuorella Marxilla, jolle proletariaatti on luokka, joka pyrkii lakkauttamaan kaiken luokkaherruuden eikä asetu mitään erityistä vääryyttä vastaan vaan vääryyttä tai epäoikeudenmukaisuutta ylipäätään (”das Unrecht schlechthin”). Vaikka Fanon asettuu aikansa négritude-liikettä ja myös Césairea vastaan korostamalla tiettyjä marxilaisia elementtejä, hän on kaukana perinteisestä marxistista tai vasemmistolaisesta. Sen sijaan hän on hyvin lähellä tiettyä perinnöttömien perinnettä, historiallisen edistyksen ajatusta vastaan asettuvia messiaanisia vallankumouksellisia[7]. Fanonin kirotut eivät voi odottaa historian etenevän, länsimaisten humanistien tulevan tajuihinsa ja lopulta vapauttavan tai tunnustavan orjansa. Heidän on pakko rynnäköidä vasten taivasta tässä ja nyt, vaikka ase kädessä. Fanonin ajatukset ovat hyvin lähellä Walter Benjaminia ja juutalaista messianismia, joiden mukaan toivon puuttuminen, epätoivo ja mahdottomuus odottaa ovat ainoita keinoja lunastuksen saavuttamiseen. Se, joka ei toivo, ei suostu odottamaan, vaan ottaa kohtalonsa omiin käsiinsä.
Jos Benjamin ”maallistaa” juutalaisen messianismin sanomalla, että Messias on proletariaatti, vastaavalla tavalla Fanonin poliittisissa kirjoituksissa messiaaninen subjekti, maan kirotut, paikannetaan juuri kolmannen maailman alistettuihin. Mikään vaihe kolonialismin purkautumisessa ei toteudu siirtomaaherrojen moraalin ja suvaitsevaisuuden kehittymisen vuoksi – uusi, kulttuurinen rasismi ei ole sen parempaa kuin vanhakaan – vaan aina ainoastaan kolonisoitujen, alistettujen oman taistelun ansiosta. Jos Fanonin teksteissä välillä vaikuttaa olevan joitakin perinteistä marxismi-leninismiä lähellä olevia sävyjä, se johtuu puhtaasti siitä, että hänen perspektiivinsä oli kolonisoitujen itsenäisen taistelun strateginen perspektiivi, ja kylmän sodan aikana itäblokin maat tukivat siirtomaiden itsenäisyystaisteluita lähettämällä aseita ja muuta sotilaallista materiaalia. Fanonia ei paljon kiinnosta se, tuntevatko valkoiset syyllisyyttä omasta ”etuoikeutetusta asemastaan”. Sorron lakkauttaminen on alistettujen oma asia, ja jos valkoiset haluavat olla avuksi, he voivat korkeintaan joko tukea kolonisoitujen taistelua varauksetta tai olla hiljaa. Ainoa konkreettinen asia minkä he voivat tehdä on lähettää aseita antikolonialistisille sisseille. Tämä on ainoa maailmanpoliittinen kanta, jota Fanon puolustaa, ja ainoastaan se saa hänet pitämään itäblokin maita parempina kuin länsimaita.
Fanonille olennaista oli aina itsenäisen taistelun horisontti, kolonisoitujen oman voiman tai kyvyn kasvattaminen, ei vetoaminen sortajien järkeen eikä omatuntoon. Tämä näkyy selkeästi myös Fanonin kirjoitustyylissä: hän pyrkii liikuttamaan ja saamaan liikkeelle, ei argumentoimaan viileästi ja neutraalisti kuin sunnuntaipäivän raukeudessa gin toniceja litkivät kolonialisti-intellektuellit. Runollisten ilmausten, eri kielellisten rekisterien runsauden ja rytmisen tajun lisäksi Fanon onkin yksi kaikkein taitavimmista länsimaisilla kielillä kirjoittavista poliittisen tekstin dramaturgeista, jolle vertoja vetävät lähinnä Marxin historiallis-poliittiset analyysit kuten Der achtzechnte Brumaire. Tekstien suomentamiselle onkin asettanut erityisiä haasteita se, että Fanonille sillä, missä järjestyksessä asioita tuodaan tekstin näyttämölle, on hyvin keskeinen merkitys, eivätkä ranskan ja suomen lauserakenteet tässä kohtaa toimi samalla tavalla.
Tässä suhteessa Fanon on selkeästi ”nietzscheläinen”. Hänen nuorena kirjoittamissaan näytelmissä, jotka on julkaistu hiljattain kokoelmassa Écrits sur l’aliénation et la liberté, esiintyykin laajoja viittauksia Nietzschen ajatuksiin. Nietzscheläistä Fanonissa on myös kaiken moralismin vakaa ohittaminen, astuminen hyvän ja pahan tuolle puolen: toisin kuin kovin suurelle osalle kolmasmaailmalaisia aikanaan ja meidän aikanamme, Fanonille kolonisoidut eivät ole ”jaloja villejä”, ”köyhää kansaa” eivätkä ylipäätään hyviä ihmisiä vain siksi, että ovat vailla joitakin etuoikeuksia. Fanonin armoton katse kohdistuu kolonialistien rasismin ohella kolonisoitujen keskinäisiin skismoihin, alistettujen väliseen vihanpitoon, ryhmien välisiin eroihin, keinoihin tavoitella ylemmyyttä suhteessa vielä ankarammin alistettuihin esimerkiksi liittoutumalla siirtomaaisäntien kanssa (esimerkkinä juuri antillilaisten suhde afrikkalaisiin). Fanon ei oleta, että kolonisoidut muodostaisivat yhtenäisen taistelevan subjektin luonnostaan. Jotta maan kirotuista voisi tulla kaiken sorron ja riiston lakkauttava subjekti, tarvitaan pitkällistä käytännöllistä ja teoreettista työtä erilaisten rasistisen yhteiskunnan aiheuttamien patoutumien purkamiseksi. Fanonin psykiatrinen koulutus ja antipsykiatrinen asenne saavat eräänlaisen täyttymisensä juuri tällä alueella, kolonisoitujen keskinäisten subjektiivisten erojen ja yhteisen taistelun mahdollisuuksien tarkastelussa.
Kysymykset eri alistettujen ryhmien välisistä eroista ja keinoista, joilla näitä eroja muunnetaan hierarkioiksi, estetään yhteisen taistelun mahdollisuudet ja houkutellaan osaa alistetuista alistajien puolelle, ovat edelleen äärimmäisen ajankohtaisia, kenties jopa ajankohtaisempia kuin koskaan. Eikä vain ”kolmannessa maailmassa”, ei vain rasismin kohteiden keskuudessa vaan yhtä lailla globaalin kapitalismin keskusten, metropolien prekaarien keskinäisissä suhteissa. Aivan samalla tavoin kuin Fanonin kolonisoidut, nykypäivän metropolien alistetut prekaarit työläiset – ihonväristä tai oleskeluluvasta riippumatta – käyvät ensi sijassa toistensa eivätkä riistäjiensä kimppuun, puukottavat selkään ensimmäiseksi lähimmäistään. Vaikka Fanonin analyysia ei tietenkään voida erottaa historiallisesta rasismin ja kolonialismin tilanteesta, muistuttavat hänen kuvaamansa itseään afrikkalaisia parempina pitävät antillilaiset kovasti esimerkiksi nykypäivän uusoikeiston kannattajia, jotka pyrkivät estämään itseään näkemästä oman tilanteensa epätoivoisuutta purkamalla vihansa siirtolaisiin, feministeihin, ”suvakkeihin”.
Samalla kun Fanon puolustaa kansallisen itsenäisyyden vaatimusta, hän asettuu kiivaasti myös yksinkertaista nationalismia vastaan. Fanon analysoi tarkasti, miten ”kansalliset porvaristot” kaappasivat vallan monissa hiljan itsenäistyneissä siirtomaissa ja olivat täysin valmiita tekemään maista sekä suurimmasta osasta niiden väestöä kuuliaisen osan uudenlaisen globaalin kapitalismin hierarkkista järjestystä. Maat saattoivat olla muodollisesti itsenäisiä, mutta taloudellisesti täysin alistettuja. Fanon kirjoittikin ennakoiden taloudellisesta uuskolonialismista jo ennen kuin kaikki siirtomaat olivat edes muodollisesti itsenäistyneet.
Fanonin näkökulmasta pelkkä muodollinen, oikeudellinen tai poliittinen itsenäisyys ei vielä riitä mihinkään, ja luultavasti juuri tämä on se piirre, joka on tehnyt Fanonista liian epäajanmukaisen amerikkalaisten yliopistojen postkolonialismille. Esimerkiksi Bhabha lienee yrittänyt ”ajanmukaistaa” häntä asettamalla hänet liberaaliin yhdenvertaisuuden ja tunnustuksen kehikkoon. Fanon asettaa kuitenkin perustavanlaatuisesti kyseenalaiseksi eurooppalaisen humanismin, valistuksen ja tasa-arvon, sillä ne ovat täysin sotkeutuneet orjuuteen ja kolonialismiin. Miguel Mellinon mukaan Fanonin kirjoituksissa, niin Peau noiressa kuin Les damnés de la terressa kysymys ihmisestä nousee varsinaisesti esiin ensimmäistä kertaa kaikessa koloniaalisuudessaan[8]. Fanonin militantti uusi humanismi tekee siis ensimmäistä kertaa ihmisen kysymyksestä eksplisiittisesti kiistan, konfliktin kohteen. Fanonin keskeinen perintö tänään on juuri siinä, että hän esittää radikaalilla tavalla kysymyksen ihmisen ja inhimillisen kategorioiden tuottamisesta, kolonialistisesta monopolisoinnista ja rajoista.
Fanonin vaatiikin uutta humanismia, ”kokonaisvaltaisen ihmisen” luomista, mutta kyse ei ole länsimaisen Ihmisen kategorian luomisesta uudelleen. Sen sijaan Fanonin uusi humanismi on hyvin materiaalinen pyrkimys asettua nykykapitalismin harjoittamaa ihmisluonnon kolonisaatiota vastaan, ihmisen lajityypillisten ominaisuuksien hyväksikäyttöä ja surkastuttamista vastaan. Achille Mbembe kirjoittaa, että Fanonille astuminen ulos ”siirtomaavallan yöstä” merkitsi ennen kaikkea astumista elämään, taistelua elämän vapauttamiseksi kaikista niistä voimista, jotka pyrkivät tukahduttamaan, surkastuttamaan sen[9]. Mellinon mukaan Fanonin taistelu kokonaisvaltaisen ihmisen puolesta onkin taistelua ”yhteisen” puolesta. ”Fanonin kokonaisvaltainen ihminen voi olla vain itsehallinnan tulos”, Mellino kirjoittaa[10]. Vaaditaan porvarillisten, modernin valtion instituutioiden lakkauttamista ja uudenlaisten instituutioiden luomista. Tätä Fanon käsittelee laajasti kirjassa Les damnés de la terre.
Fanonille yhteisen rakentaminen ei kuitenkaan tarkoittanut osuuskuntien vaan ”Afrikan Yhdysvaltojen” perustamista ja afrikkalaisten vapaaehtoisjoukkojen luomista itsenäisyystaisteluiden tueksi. 1960-luvun alussa Fanon kierteli Algerian vapautusrintaman lähettiläänä ympäri läntistä Afrikkaa etsimässä joukkoja ja aseita. Kirjassa Kohti Afrikan vallankumousta ”yhteinen” saakin aseellisen muodon: tarvitaan commons-rynnäkkökivääreitä. Nykyisin ajatus toimii myös toisin päin: commonsien, yhteisen on toimittava kuin rynnäkkökivääri, jotta sillä olisi jokin merkitys kolonialismin, rasismin ja kapitalismin vastaisessa taistelussa. Commonsit eivät voi olla vain hengissäselviytymisen, vaan vallankumoukselliseksi-tulemisen, maailman muuttamisen, historian tekemisen välineitä.
Fanonia on hänen kuolemansa jälkeen luettu jopa enemmän Euroopassa ja Yhdysvalloissa kuin Afrikassa tai Algeriassa. Luullakseni syynä on, että Fanon pystyi yhtenä ensimmäisistä ennakoimaan kolonialismin ja siihen liittyvien kamppailujen siirtymisen yhä syvemmälle metropolin, Euroopan ja Yhdysvaltojen sisään. Nyt siirtomaat eivät enää sijaitse vain niin sanotussa kolmannessa maailmassa vaan jokaisen globaalin metropolin lähiössä. Fanonin Algeriassa tapaamat metodit ovat siirtyneet jo kauan sitten niin Pariisin, New Yorkin kuin Helsingin lähiöihin. Poliisi pysäyttää ja hakkaa ihmisiä ihonvärin tai pukeutumisen eli kulttuuristen merkkien perusteella, tarkistaa papereita, alistaa ja nöyryyttää. Achille Mbembe onkin Fanonin jälkiä seuraten esittänyt kysymyksen, johtaako Euroopan hegemonian hajoaminen ja esimerkiksi Kiinan nousu, Euroopan muuttuminen vain yhdeksi globaalin kapitalismin provinsseista, suinkaan välttämättä rasismin katoamiseen. Vai olemmeko pikemminkin matkalla kohti kaikkien muuttumista ”neekereiksi”, uudenlaisen autoritaarisen politiikan, kolonisoinnin ja orjuuttamisen kohteiksi[11]? Fanon yritti, samoin kuin jo hänen opettajansa Césaire ja aikalaisensa, kuten DuBois tai C.L.R. James, varoittaa meitä siitä, että kolonialistiset alistamisen, tappamisen, ryöstämisen ja raiskaamisen käytännöt vähitellen väistämättä leviävät myös metropoleihin, emämaihin. Jos emme taistele vastaan, sillä historia sinänsä ei kulje eteen eikä taaksepäin vaan siihen suuntaan, johon me – yhdessä ja taistellen – sitä viemme.
Viitteet
1. W.E.B. DuBois: The souls of black folk, Fawcett, Greenwich (Conn.), 1968.
2. F. Fanon: Écrits sur l’aliénation et la liberté, La Découverte, Paris, 2015.
3. M. Barker: The New Racism: Conservatives and the Ideology of the Tribe, Junction Books, 1981.
4. Ennen kaikkea Bhabban esipuhe ”Remembering Fanon” Peau noire, masques blancs -teoksen englanninkieliseen laitokseen vuonna 1986 sekä ”Frantz Fanon and the Postcolonial Prerogative”, teoksessa Location of Culture, Routledge, 1994. Bhabha on myös myöhemmin kirjoittanut esipuheen kirjan Les damnés de la terre englanninkieliseen painokseen sekä artikkelin ”Framing Fanon”.
5. N. Gibson: Fanon. The Postcolonial Imagination, Polity Press, Cambridge, 2003.
6. D. Macey: Frantz Fanon. A Biography, Verso, London, 2012 (toinen uusittu painos).
7. Miguel Mellino korostaa Fanonin yhteyttä ”kumoukselliseen modernismiin” tai toisenlaiseen käsitykseen modernista. Tässä kohtaa olen nojautunut pitkälti Mellinon artikkeliin ”Memorias del subsuelo. Fanon, Africa y la poética de lo real”, Sociológica (Méx.) vol. 31 no. 87 México ene./abr. 2016.
8. M. Mellino: ”Presentazione – Fanon postcoloniale”, teoksessa M. Mellino (toim.): Fanon postcoloniale. I dannati della terra oggi, Ombre Corte, Verona, 2013.
9. A. Mbembe: Sortir de la grande nuit. Essai sur l’Afrique decolonisée, La Découverte, Paris, 2010.
10. M. Mellino: ”The Langue of the Damned. Fanon and the Remnants of Europe”, South Atlantic Quarterly, 112:1, talvi 2013, s. 87.
11. Achille Mbembe: Critique de la raison negre, La Découverte, Paris, 2013.
