Pentti Linkola – fasistien legenda

Marraskuun lopulla myönnettävän Finlandia-tietokirjapalkinnon saajaksi on ehdolla Riitta Kylänpään elämäkerta Pentti Linkola – ihminen ja legenda (Siltala). Vietetäänkö Suomi 100- vuoden kliimaksia samanaikaisesti kun 85 vuotta täyttävä Linkola seppelöidään Finlandia-palkinnon vanavedessä kansallisajattelijana? Toivottavasti ei.

Mainokset

Veikka Lahtinen selventää blogissaan hyvin, että tiedotusvälineet antavat yhä auliisti tilaa Linkolalle, vaikka hänen ajatuksensa resonoivat vahvasti äärioikeiston kanssa. Linkola tosin asemoi itsensä niin kauas poliittisen kentän ulkopuolelle, että varsinaisesta liittolaisuudesta ei voi puhua. Linkola on kuitenkin vähintäänkin kiinnostava ideologi pohjoista ylikansallista diktatuuria ajavalle Pohjoismaiselle vastarintaliikkeelle, joka unelmoi puhtaasta luonnosta ja kansalaisten täydellisestä kontrolloinnista. Toisaalta Linkolalla on silmää myös polemiikille. Suomi Ensin -populistit saavatkin Linkolalta käyttökelpoisia sitaatteja, kun hänet päästetään laukomaan maan suurimmassa lehdessä, että globaalin väestökehityksen nimissä ”rajoille tulisi ehdottomasti laittaa sulku”.

Äärioikeistolle sopii hyvin, että Linkola nostetaan esille jo jonkinlaisena suomalaisen ”vaihtoehtoajattelun” instituutiona. Miksi häneen sitten suhtaudutaan mediassa silkkihansikkain? Ehkä siksi, että hänen viestiään ei ole purettu oikein. Riittävän voimakkaasti ei ole sanottu, että Pentti Linkola on fasisti, jonka poikkeusyksilön erioikeuksia puolustava retoriikka liittyy luonnonsuojeluun vain pinnallisesti. Sen alla Linkola on klassinen autoritäärinen askeetti, jonka pohjimmainen haave on myyttisen pohjoisen herrarodun valta-aseman ”palauttaminen”, toisin sanoen avoin sortopolitiikka luonnonsuojelun nimissä. Tämä luonnehdinta Linkolasta on aivan liian usein jäänyt sanomatta. Vihreän liikkeen pitkän linjan toimijat Pekka Saurista Tuomas Rantaseen katsovat Linkolan ohitse ja käsittelevät häntä vain kirjallisesti kyvykkäänä länsimaisen elämäntavan kriitikkona. Perinteinen vasemmisto ei ole pärjännyt paljon paremmin. Se on kypsynyt utooppisen ajattelun usein erittäin autoritäärisissä huuruissa, eikä siksi ole kyseenalaistanut Linkolaa, kuten olisi pitänyt.

Yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa avoin rasismi, ihmisten käsittäminen synnynnäisesti eriarvoisiksi ja kiihotus kansanryhmää vastaan ovat muuttuneet salonkikelpoisiksi, onkin korkea aika tarkastella Linkolaa myös siitä näkökulmasta, millaisiin tarkoitusperiin hänen ajattelunsa ja mediakuvansa soveltuvat. Hänet on jo keksitty uudelleen fasistien manifestinikkarina, ja tätä käyttöä media vauhdittaa, kun se asettaa Linkolan päivänpolttavien kysymysten yläpuolelle, esittää hänet myyttisessä mökissään kirjoittavaksi, luonnon keskellä kamppailevaksi viisaaksi vanhukseksi. Antiautoritääriselle, egalitaariselle liikkeelle Linkolasta taas ei ole mitään hyötyä. Päinvastoin, hänen näkemystensä tuominen väkisin keskusteluun on vain vahingollista ja turhauttavaa – se hyödyttää vain äärioikeistoa.

Parhaiten Linkolan koodin on purkanut Tapani Kilpeläinen kirjoituksessaan ”Kymmenen katkelmaa Pentti Linkolasta” (julkaistu Tere Vadénin toimittamassa kirjassa Linkolan ajamana, Into, 2008). Kilpeläinen paljastaa Linkolan ”ihmisvihan” olevan todellisuudessa ilmaus luokkaperusteiselle kaunalle. Linkolan tuotannossa nousee aika ajoin esiin silmitöntä luokkavihaa, eikä kirjoittaja aina viitsi edes piilottaa sitä. Esimerkiksi “Totuuden hetki luonnosuojelussa” –esseessä Linkolan katse pallosta katoaa ja hän päästää luontopuheensa taustalla vaikuttavat voimat hetkeksi valloilleen:

”[A]ntaisin kaikki vaatteet päältäni, mökkini ja perheeni, jos saisin takaisin esimerkiksi 1930-luvun, jolloin Suomessa oli rikas ja monipuolinen luonto […] Minun puolestani saisi Lapuan liike riehua kuinka hillittömästi hyvänsä, ja etsivä Keskuspoliisi pidättää vaikka neljänneksen kansasta; työväen vaatimattomat olot, olematon sosiaaliturva ja talouslamat olisivat vähäpätöinen asia.” (Toisinajattelijan päiväkirjasta, WSOY, 1979, s.202.)

Linkolan esimerkin valinta puhuu puolestaan. Äärioikeiston poliittinen terrori ja unelma avoimen sortavasta Suomen kuningaskunnasta kuvaavat Linkolan lapsuutta 1930-luvulla, jolloin hänen mukaansa ”Suomessa oli rikas ja monipuolinen luonto”. Tässä ristiriitaisessa katkelmassa näkyy selkeästi se kaava, jota Linkola on sittemmin verhotusti toistanut vuosikymmeniä. Sen mukaan: autoritäärinen, sortava poliisivaltio = rikas ja monipuolinen luonto. Toisaalta taas: teollistuminen, arvojen pluralisaatio ja kaupungistuminen = luonnon raiskaaminen, maapallon tuhoutuminen. Ajattelun avoin historiattomuus ja polttava kaipuu herran asemaan eivät vain useinkaan tule yhtä selvästi esille.

Kylänpään elämäkerta vahvistaa havainnon, johon jo Linkolaa satunnaisestikin lehteilevä törmää: häntä ajaa omakohtaisen tappion tunne, mutta tämä tunne on ylevöitetty ja sen alkuperä kätketty. Kokemuksensa Linkola päästää ilmoille ainoastaan sen tuottamien reaktiivisten ja tuhovoimaisten fantasioiden muodossa. Avain Linkolan ajatteluun ei siis ole luonnonsuojelun välttämättömyys, vaan henkilökohtainen kokemus vääryydestä, luokka-aseman menetyksestä. Tämän kokemuksen hän projisoi luontoon ehdottomien arvojen ja lakien muodossa.

Linkolalainen luonto ei kestä tieteellistä tarkastelua, osakokonaisuuksiin purkamista, sillä se on hänen henkilökohtaisiin tarpeisiinsa valmistettu kertomus, myytti, kuten hän  ”Runo-Suomi vai hyvinvointiyhteiskunta” –esseen nimessä paljastaa. Hän rakentaa kertomuksen harvalukuisesta luonnossa pärjäävien miesten ylimyskastista, jonka kunniajäsen hän on, surrakseen sen kautta valkoisen Suomen unelman kariutumista ja purkaakseen katkeruuttaan. Kulutusyhteiskunta, jota hän luonnon raiskaamisesta syyttää, on samaten kiertoilmaus, jonka tehtävänä on erottaa valiojoukosta alempiarvoiset, kieltäymykseen kykenemättömät, siis työläiset ja heidän kakaransa. Ero kastien välillä on ehdoton, liikkuvuutta ei saa olla. Kastien myötäisenä kulkee toinen jakolinja, riuskan pohjoisen ja velton etelän välinen ero. Linkolalla onkin aina jotain annettavaa äärioikeistolle, niin soturiaatteen teorioista inspiroituneille uusfasisteille kuin rajojen sulkemista vaativille räyhänationalisteille.

Tältä pohjalta Linkolaa voi hyvin verrata italialaisen uusfasismin ideologeihin, kuten Julius Evolaan ja Franco Fredaan. 1950- ja 1960-luvuilla heillä oli suuri merkitys italialaisen ja myöhemmin kansainvälisen uusfasistisen liikkeen ideologian muotoiluun. Evola kirjoitti pienen (sisäisen) ja suuren (ulkoisen) sodan ensisijaisuudesta suhteessa politiikkaan, josta hän suositteli pidättäytymään materialistisen maailmankauden aikana (apolitia). Freda taas muokkasi evolalaisista lähtökohdista teorian radikaalista modernia maailmaa vastaan suunnatusta taistelusta, jonka tuli huipentua Platonin ja Maon oppeja yhdistävään työläisvaltioon. Nämä ideologiat johtivat Italian äärioikeiston kääntymään 1960-luvun lopulla ”jännityksen strategiaan”. Satunnaisilla väkivallanteoilla, kuten ilmoittamatta toteutetuilla pommi-iskuilla, pyrittiin järkyttämään yhteiskuntarauhaa ja lietsomaan vastakkainasettelua. Tarkoituksena oli poliittinen käänne yleisesti autoritääriseen suuntaan ja erityisesti vasemmiston sortotoimiin. (Anton Monti: Mustat vuodet, Tarke, 2017.) Linkolan kirjoituksista ei löydy teoriaa väkivallan poliittisesta käytöstä, mutta vaikka tämä pala puuttuu, ei se tarkoita, etteikö hän inspiroisi niitä, jotka hahmottelevat väkivaltaisen siirtymän askelmerkkejä.

Linkolan ajattelun läpikäynti voi parhaimmillaan johtaa siihen ravisuttavaan havaintoon, että antiautoritäärisen liikkeen historiallinen pohja Suomessa on todella kapea ja että suomalainen älymystö on läpi itsenäisyyden ajan sympatisoinut  modernisaatioon sopeutumattomia, sääty-yhteiskuntaa haikailevia ja misogynistisiä mieskirjoittajia. Samalla Linkolan kirjoitukset muistuttavat siitä, kuinka ulkokultaisia ja täydellisen defensiivisiä vanhan sivistyneistön yläluokkaiset ajattelijat todella olivat. Jokaiselle, jota luokka, rodullistaminen tai sukupuoli koskettaa ongelmana henkilökohtaisesti, Linkolalla ja hänen ymmärtäjillään on tarjolla vain halveksuntaa tai alentuvaa ohipuhuntaa. Tästä syystä hänen sijalleen olisi syytä etsiä toisia ääniä.

Ilmastokriisiin matkaava yhteiskunta tarvitsee esikuvia, jollaiseksi Pentti Linkola ei sovellu. Kompassiksi ilmaston ja politiikan muutokseen on tarjolla parempiakin vaihtoehtoja. Yksi tällainen on ehdolla Finlandia-palkinnon saajaksi, nimittäin Hanna Nikkasen ja työryhmän kirjoittama teos Hyvän sään aikana (Into). Tämä kirja ei sanele ylhäältä, diktatorisesti, vaan tuo ilmastonmuutoksen kaikessa ristiriitaisuudessaan lähelle elämää. Moniäänisenä tietokirjana se antaa eväitä ajatteluun ja dialogiin, jonka ehtoja ei määritä fasistinen pelote.

Yksi ajatus artikkelista “Pentti Linkola – fasistien legenda”

Kommentit on suljettu.