Lupa kuvitella ja muita kohtauksia kaupunkitilan avaamiseksi

The Invalidity of All Guarantees on runoilija Augustus Youngin kirjallinen rekonstruktio Walter Benjaminin ja Bertolt Brechtin käymistä keskusteluista kahdeksanatoista kesäisenä päivänä Brechtin maaseutupaikassa Tanskassa vuonna 1934. Teoksen kannen kahdessa mustavalko-otoksessa toverukset pelaavat shakkia päärynäpuun katveessa. Tunnelma vaikuttaisi perin seesteiseltä, ellei se tunnettu tosiasia, että oltiin keskellä pakomatkaa Kolmannesta valtakunnasta, lupailisi kaikkea muuta kuin sereenistä puutarhaidylliä.

Auringossa hitaasti kypsyvät päärynät notkuvat Walterin ja Bertoltin yllä. Keskustelussa ollaan edetty Walterin ja  Bertoltin eriäviin näkemyksiin teatterista:

Walter: Toi sun teatteri… Mä kyllä kunnioittaisin sua enemmän, jos menisit maan alle. Organisoisit kumouksellisen solun, joka järkkää ulospääsyn niille, joilla ei ole tulemista päivänvaloon. Sen sijaan näyttäydyt kylillä poltellen halpoja sikareita, huutelemassa moraalisia kannanottojasi kuin jalustalta, julistaen suu vaahdossa, että suurin syntisi on se että olet oikeassa. Sä kuvittelet aloittaneesi jonkun ihmisten päänsisäisen vallankumouksen. Tosiasia kuitenkin on, että jengi ei vois vähempää välittää niin kauan kuin ne kokee tulevansa nähdyiksi ja niillä on vapaus lähteä lätkimään kun niitä huvittaa. Sä meet mihin tahansa äärimmäisyyksiin välttyäksesi epäilemästä itseäsi. Pääsisit huomattavasti parempiin lopputulemiin, jos olisit hiukan vähemmän varma itsestäs.

Bertolt: Kamoon… en pyydä sua silittämään myötäkarvaan, mut oisit nyt edes reilu. Mä olen kirjailija enkä mikään Jeanne d’Arc. Ei kai oo mun vika jos mulle aplodeerataan, sen sijaan että poltettaisiin roviolla. Kreditit sulle kuitenkin siitä että varoitat nojaamasta liikaa kuluneisiin iskulauseisiin, silloinkin kun niiden käyttö on enemmän kuin perusteltua.

Walter: Ota tää Bertolt niin, et tää on oikeudenkäynti jossa olen syytetyn pallilla. Syytän nimittäin itseäni tästä pakostani hyökätä sua kohtaan, siitä että koetan viedä sun työstä optimismin veke. Siis sen, mikä on sun työsi ihan ydintä. Tuleva kauhistuttaa mua. Sun teatteri taas on täynnä uskoa tulevaan, ja se on sitä tavalla joka vilisee oivaltavia paradokseja. Niin kuin vaikka tää että yhteiskuntaa ilman valtiota ei oo varsinaisesti näköpiirissä, niin silti sulla on siellä aina jotain mitä kohti kurottaa. Ristiriita on kokonaan mussa. Meinaan, että kun sä katsot tulevaan edes jonkinlaisella luottamuksella, mä odotan aina pahinta. Mulle maisema on tuleva aina olemaan tämä: taivas taisteluhävittäjiä täynnä ja ihmiskunta todistamassa omaa tuhoaan.

Bertolt: Eli hyökkäsit mua kohtaan hyökätäkses itseäs kohtaan… sä totisesti olet oxymoroni.

Walter: Joo ei tässä hyvin käy meidän kummankaan. Sun suojukset on aivan valtavat ja mun taas täysin riekaleina. Ainut keinoni saada unen päästä kiinni öisin on olla yhtä aikaa raivona ja häpeissään.

Bertolt: Jos se toimii niin hyvä!

Keskustelu kääntyy omassa päässäni esitykselliseksi, ja otan vapauden suhteuttaa sen luomia näkymiä siihen, mitä julkisessa tilassa meillä ja muualla on meneillään. Benjaminin ja Brechtin puheet saavat minut näkemään kohtauksia siitä, kuinka taide voi luoda paitsi erimielisten keskustelujen tiloja myös konkreettisesti avata uusia julkisia tiloja ja niiden käytäntöjä. Toimikoon edellinen kohtaus alkunäytöksenä seuraaviin ajatuksiin.

Tila ja tilalliset käytännöt sanelevat pitkäli sitä, kuinka julkinen tila ja kaupunki monien toimijoiden, intressien ja päämäärien asuttamana tilana sallii tai määrittää sen käyttöjä ja siinä olemista. Se miten yhteiskunta määrittää tilansa, miten se on jaettu, paljastaa siitä paljon. Julkinen tila on yhä ilmeisemmin jaettu kaupankäynnin ja siirtymisen ja näitä koskevien rajoitusten mukaan. Tilan jaossa on mukana pyrkimys yhtäältä avoimuuteen ja siten samalla sen kääntöpuoleen: samalla kun sallitaan avoimuus yksille, rajataan jotkut toiset pois. Ajassa on vahva poliittinen trendi vedota turvallisuuteen ja kansalaisia suojaavaan hallintaan, samalla kun suljetaan silmät poissulkeville, pahimmillaan sortaville rakenteille. Ilma on sakeana hyvää tahtoa normaalin suojeluun, mikä tietää kieltoa, rajoitusta tai konkreettisimmillaan häätöä tähän kapeaan kehykseen istumattomille.

Salla Jokela kirjoittaa blogissaan Taksimin aukion esimerkin valossa siitä, kuinka ”ei-toivottujen ihmisryhmien ulossulkeminen […] voi käynnistää arvaamattomia tapahtumaketjuja”.

Kysymykseen siitä, kenelle tila kuuluu tai ketkä voivat ottaa kaupunkitilaa haltuunsa, vastaa pitkälti perustuslain takaama oikeus vapaaseen liikkumiseen ja oleiluun julkisessa tilassa. Mutta onko esimerkiksi valtaväestöön kuuluvalla ja maahanmuuttajalla samanlainen oikeus kaupunkitilaan? Helsingissä ajettiin vuonna 2016 kerjäämiskieltoa aivan tosissaan perustelemalla tätä muun muassa sillä, etteivät ”ihmiset halua että kaupan edessä on joku mummo kyttäämässä”.

Helmikuussa 2017 kaynnistynyt ”Right To Live” -mielenilmaus puolestaan syntyi turvapaikanhakijoiden päätöksestä siirtyä vastaanottokeskuksista kaduille vastalauseena Suomen hallituksen ja Maahanmuuttoviraston toimille. Lähes vuoden mittainen yhtäjaksoinen rauhanomainen kokoontuminen sai toistuvasti puolustaa oikeuttaan olla väliaikaisesti haltuunottamassa tilaa keskellä kaupunkia. Kerta toisensa jälkeen häätöyritykset kaatuivat kokoontumislain ja perustuslain turvaamaan mielenosoitusoikeuteen.

Yhtäältä kaupunkitilaa halkoo normatiivisten sääntöjen, rakenteiden ja tilan jakojen kartasto. Osa säännöstöistä on oikeudellisia, osa hallinnollisia, osa arkkitehtonisia. Se millä tavoin pyörätie on asfalttiin maalatuin viivoin ja nupukiveyksin erotettu ajotiestä, on kaupunkitilan jakamista julkisen liikenteen, yksityisautoilun ja pyöräilyn kesken.

Kysymys on jakamisen lisäksi myös ulossulkemisesta. Kaupunkisuunnittelussa on lanseerattu uusia käsitteitä turvallisuuden nimissä tehdylle ulossulkemiselle. Puhutaan ”defensiivisestä arkkitehtuurista”, ”vihamielisesta designista” ja ”töykeästä suunnittelusta”, joista esimerkkinä asunnottomia ”ajatellen” suunnitellut istumisen ja nukkumisen mahdottomaksi tekevät piikkipenkit tai kävelykatujen mononojatuolit joilla ei nokosia oteta. Voi toivoa, että termit ovat ilmiöitä kommentoivia reaktioita eivätkä kaupunkisuunnittelun uusia strategioita.

Kaupunkitila on siis olemuksellisesti normien ja asetusten viidakko. Siksi onkin kysyttävä: Mitä olisivat ne teot ja käytännöt, jotka voisivat rikkoa tätä normistoa? Minkä nimissä tällaisia murtumia ja avauksia voisi tehdä tai edes suunnitella, unelmoida tekevänsä? Yksi ehdotus on taide. Taide voi haastaa normaalin kaupunkitilan jaot ja kyseenalaistaa valtarakenteisiin, normeihin ja sosiaalisiin odotuksiin piiloutuvia ongelmakohtia.

Miten taide sitten voi avata vaihtoehtoisia kaupunkitilan määrittymisen keinoja suhteessa vallitsevaan kaupunkitilan normatiiviseen, materiaaliseen ja sosiaaliseen järjestykseen? Millaisia keinoja taiteella on kysyä kiistaa kaupunkitilan jakamisesta ja määrittämisestä?

Taiteen potentiaali kaupunkitilan uudelleen määrittymisessä on eräänlainen lupa kuvitella vailla päämäärähakuista agendaa ja sidosta taiteen esittämisen perinteisiin ja/tai institutionaalisiin kehyksiin. Taiteen interventiot, tapahtumat ja aktiviteetit saattavat murtaa kaupungin tilallista järjestystä ja vapauttaa kaupunkitilaa sille määrätyistä tarkoituksista. Paikka- ja aikasidonnainen interventio, tekona tai teoksena, ”voi samanaikaisesti esittää kysymyksiä sekä taiteen tekemisestä että tekijyydestä että siitä tilasta ja tilanteesta, johon interventio kohdistuu”, kuten Anna Jensen, Taina Rajanti ja Zenise Ziegler tuoreessa Interventio kaupunkitilaan -julkaisussa kirjoittavat. Taiteen interventionaalisilla keinoilla on juurensa muun muassa situationistien ja muiden taiteilija- ja teoskeskeisten ajattelumallien kritiikeissä. Tarkoituksena on paitsi heilauttaa taiteen tarjoamien näkymien perspektiiviä myös rikkoa taidetta ja sen yhteiskunnallista asemaa määrittäviä rajoja.

Taiteen interventionaaliset keinot voivat avata ja murtaa normatiivisia tilan järjestyksiä sanamukaisesti tulemalla väliin tilallisissa, sosiaalisissa ja yhteiskunnallisissa tilanteissa, joissa ihmisten, katsojien ja toimijoiden paikat vaikuttavat itsestään selviltä. Visionääriset ja fiktionaaliset teot ovat taiteen keinoja haastaa rationaalisen, teknologisen ja juridisen ajattelun sanelemia ennakkoehtoja ja avata näyttämöitä, joilla erilaiset affektit, halut ja pelot ottavat kontaktia ympäröivään todellisuuteen. Julkisen tilan interventiolla on potentiaalia horjuttaa vallitsevia sosiaalisia, kulttuurisia ja kaupunkisuunnittelullisia käytäntöjä, dikotomioita ja ajattelutapoja. Totuttujen ajattelumallien rajat voivat tulla venytetyiksi uutta ajattelua synnyttävällä tavalla. Oli lähestymistapa millainen hyvänsä, mielinmäärin fiktiiviset kumoukset voivat kiepauttaa todeksi vaihtoehtoisia kaupunkitodellisuuksia. Skenaarioita ja simulaatioita tasa-arvoisesta ja oikeudenmukaisesta kaupungista ja kaupunkitilasta, kaupunkitilan vapauttamisesta, kaupungista emansipaation ympäristönä, erimielisyyden urbaaneista näyttämöistä ja taiteesta kaupunkitilan murtajana. Voi hyvin olla, että mielikuvitus on puolustusmekanismi todellisen maailman epäjohdonmukaisuuksia vastaan.

Mutta tässä kohtaa kuulemme Bertoltin äänen tanskalaisesta puutarhasta: ”Jos se toimii niin hyvä!”

VIITTEET

Jensen, Anna; Rajanti, Taina; Ziegler, Denise 2018. Interventio kaupunkitilaan/ Intervention to urban space. Aalto Books. Saatavilla myös sähköisenä kirjana:
https://elavapori.files.wordpress.com/2018/02/interventiokaupunkitilaan.pdf

Jokela, Salla 2013. Istanbul ja Helsinki: kaupungit kahden maailman rajalla. http://www.kaupunkitutkimuksenseura.fi/kolumni/istanbul-ja-helsinki-kaupungit-kahden-maailman-rajalla

Young, Augustus 1988. The Invalidity of All Guarantees. A Conversation between Bertolt Brecht and Walter Benjamin (1934). Labyrinth Books. Ote keskustelusta on oma mukaeltu suomennokseni.

Mainokset