Maailman vaarallisin filosofi? Aleksandr Duginin konservatiivinen vallankumous

Huhtikuussa 2017 istun hotelli Kämpin Kansallissalissa keskellä muutamakymmenpäistä yleisöä, josta iso osa – kuten myöhemmin käy ilmi – edustaa tiedotusvälineitä valtamedia Ylestä ”vastamedia” MV-lehteen. Mukana tuntuu olevan myös koko joukko eri tavoin aatteellisesti myötämielisiä ja sitten itseni kaltaisia uteliaita. Tapahtuman järjestäjä, dosentti Johan Bäckman, toivottaa meidät tervetulleiksi tuoreen yhdistyksensä, Euroopan riippumattoman hybridiuhkien tutkimuskeskuksen, perustamisseminaariin teemalla ”Russia-West Relations in a Multipolar World.” Tarjolla on myös tutkimuskeskuksen ensimmäinen julkaisu, EU:n Venäjän-vastaista infosotaa käsittelevä pamfletti. Jonkinlaista hämmennystä aiheuttaa se, että samana iltapäivänä on Helsingissä määrä allekirjoittaa EU:n ja Naton yhteistyöalustaksi tarkoitetun Euroopan hybridiosaamiskeskuksen perustamisasiakirja. Samankaltaisesta nimestään huolimatta jälkimmäisen organisaation tarkoitus on käänteinen – sen torjumien ”hybridiuhkien” listan kärjessä on nimenomaan Venäjältä Eurooppaan kohdistuva informaatiovaikuttaminen.

Tunnelma salissa on jokseenkin rauhaton. Infosodan ilmansuuntia koskevien näkemyserojen sijaan kiihtymyksen pääasiallisena aiheena tuntuu kuitenkin olevan seminaarin pääpuhuja. Jo ennen plenaristin saapumista salin etuosassa seisova pro-Ukraina-mielenosoittaja, jonka kyltissä on Vladimir Putinille suunnattu vihainen viesti, joutuu sanaharkkaan järjestäjien kanssa ja tilannetta selvittämään kutsutaan poliisi, jolle kumpikin osapuoli selvittää pitkällisesti hyvin erilaisia näkemyksiään tilaisuuden luonteesta. Edessäni istuja puhisee hermostuneesti jotain provokaatiosta ja sodanlietsonnasta, mutta on epäselvää mihin tai keneen tämä tarkalleen kohdistuu. Paikalla on myös nuorten aktivistien ryhmä joka myöhemmin keskeyttää kutsuesitelmän ”fasisti”-huudoin. Jonkinlainen sopu saadaan kuitenkin aikaan ja puhujan paikalle pääsee monille ulkonäöltä tuttu hahmo, joka alkaa miellyttävän sivistyneellä äänellä käydä läpi viime vuosikymmenien geopoliittista kehitystä: kylmän sodan kaksinapaisen maailman korvautumista yksinapaisella mallilla ja ainoan jäljelle jääneen ideologisen navan – läntisen tai ”atlanttisen” liberalismin – hegemoniapyrkimyksiä.

Kuka on tämä vahvoja reaktiota kirvoittava hahmo, jonka olemus ja tyyli tuovat nopeasti mieleen jonkinlaisen akateemisen version viimeisen tsaarin hovimystikko Grigori Rasputinista? Kyseessä on Aleksandr Geljevitš Dugin (s. 1962) – politologi ja filosofi, jota esimerkiksi Iltalehti kunnioittaa, ehkä paisutellen, ”putinismin pääideologin” tittelillä. Jo lähes kolmenkymmenen vuoden ajan Venäjän laitaoikeistolaisen poliittisen näyttämön päätähtiin kuulunut teoreetikko sai kotimassaan näkyvyyttä erityisesti vuonna 1997 ilmestyneellä teoksellaan Osnovy geopolitiki (Geopolitiikan perusteet), jossa hän hahmottelee uutta venäläisjohteista ”euraasialaista” imperiumia ja sen geopoliittista asemaa Yhdysvaltain ”atlanttisen blokin” ja Saksan ja Ranskan johtaman Euroopan rinnalla. Teosta on käytetty Venäjän armeijan yleisesikunta-akatemian oppikirjana ja sen näkemykset mm. Ukrainan ja Suomen sisällyttämisestä uuteen suurvaltaan ovat herättäneet huolta myös lännessä. Länsimedian parrasvaloihin Moskovan valtionyliopiston sosiologian professoriksi edennyt Dugin nousi uudelleen vuoden 2014 Ukrainan kriisin yhteydessä, jolloin Venäjän taktiikassa havaittiin vaikutteita duginilaisesta geopolitiikasta. Sittemmin hänen (sangen epäselvät ja ilmeisen epäsuorat) yhteytensä Recep Tayyip Erdoğanin hallintoon Turkissa ja Donald Trumpin entiseen strategiapäällikkö Steve Bannoniin ovat pitäneet hänet suurten sanomalehtien huomion keskiössä. Siinä missä Slavoj Žižek tyytyy kutsumaan itseään ”lännen vaarallisimmaksi filosofiksi”, Big Think ‑verkkoportaali ei emmi esittää Duginia maailman vaarallisimpana filosofina.

Dugin on neuvostoajan jälkeisellä Venäjällä sikäli poikkeuksellinen hahmo, että hänen ponnahdusalustanaan poliittisen ja akateemisen vallan takaporteille ei ole ollut neuvostonomenklatuuran jäsenyys vaan Neuvostoliiton loppuajan käymisvaiheen boheemi ja esoteerinen intellektuaalinen marginaali. Moskovalaisessa sotilas- ja lääkäriperheessä kasvanut Dugin opiskeli 1970- ja 80-lukujen taitteessa Moskovan ilmailuinstituutissa, josta hänet kuitenkin erotettiin ilman tutkintoa, lähteestä riippuen joko antikommunististen aktiviteettien, kehnon opintomenestyksen tai molempien johdosta. Nuori mies teki hanttihommia mm. kadunlakaisijana ja päätyi jäseneksi eksentrisen, Heinrich Himmleriä ihailleen runoilija-toisinajattelija Jevgeni Golovinin okkultistiseen piiriin, joka kutsui itseään ”SS:n mustaksi ritarikunnaksi” ja perehtyi mustan magian ja runsaan alkoholinkäytön vauhdittamana kiellettyyn konservatiivis-esoteeriseen kirjallisuuteen (mm. René Guenonin, Ernst Jüngerin ja Julius Evolan teoksiin, joita piiri olisi eräiden tietojen mukaan saanut käsiinsä valtiollisen Lenin-kirjaston suljetulta osastolta). 1980-luvun lopulta alkaen Dugin oli mukana myös äärinationalistis-ortodoksisessa Pamjat (Muisto) -liikkeessä. Perestroikan myötä matkustaminen länteen mahdollistui ja Dugin pystyi solmimaan henkilökohtaisia yhteyksiä mm. ranskalaisen uuden oikeiston oppi-isään Alain de Benoistiin, joka on hänen pitkäaikaisimpia eurooppalaisia yhteistyötahojaan ja ”etnopluralismin” teoreetikkona häntä kenties kaikkein lähimpänä. Duginin sitoutuminen mystis-hengelliseen nationalismiin ja radikaalikonservatismiin oli tässä vaiheessa sinetöity ja 1990-luvun alusta lähtien hän esitteli näitä ajatuksia pamfleteissa, joita julkaisi hänen itse perustamansa Arktogeja-kustantamo. Vuonna 1993 hän oli mukana entisen undergroundkirjailija Eduard Limonovin kanssa perustamassa Venäjän kansallisbolševistista puoluetta, joka samannimisen 1930-luvun saksalaisen esikuvansa tavoin yhdisteli omalaatuisesti nationalismia ja leninismiä, mutta Dugin irrottautui marginaaliseksi ja riitaisaksi jääneestä ryhmästä vuosituhannen lopulla.

90-luvun kuluessa Duginin ideologiseksi kulmakiveksi muodostui vähitellen uuseurasianismi. Alkuperäinen venäläinen Euraasia-aate sai alkunsa yläluokkaisten venäläisemigranttien keskuudessa 1920-luvulla; avainhahmona oli tällöin kielitieteilijänä tunnettu ruhtinas Nikolai Trubetzkoy. Destalinisonnin jälkeen aatesuunnan elvytti Neuvostoliitossa runoilija Anna Ahmatovan poika, kansatieteilijä Lev Gumiljov. Eurasianismin lähtökohtana oli Venäjän ja sen suurvaltapiirin geopoliittinen ja kulttuurinen erityisasema: Bysantista saatujen vaikutteiden ja venäläisten ruhtinaskuntien joutumisen mongoliylivallan alle 1200–1400-luvuilla katsottiin ohjanneen Venäjän Euroopasta olennaisesti poikkeavalle, euraasialaiselle kehitysuralle. Omissa kirjoituksissaan Dugin kytkee Euraasia-ajattelun geopoliittisen perinteen (Halford Mackinder, Karl Haushofer) teoriaan ”sydänmaasta”, Euraasian mantereen Volgalta Jangtsejoelle ulottuvasta keskiosasta, avaimena ”maailmansaaren” eli Euraasian ja Afrikan ja siten viime kädessä koko maailman hallintaan. Sydänmaata pitkään hallinnut Venäjä ei näin ollen ole maailmanpolitiikan periferiaa vaan sen keskiö. Se on olennaiselta luonteeltaan maa- ja mannervalta, jonka jo maantiede erottaa olennaisella tavalla lännestä, manner-Euroopasta ja erityisesti Ison-Britannian ja Yhdysvaltain Pohjois-Atlantille paikantuvasta merivallasta. Näiden ajatusten siivittämänä Dugin perusti vuonna 2001 myös oman, poliittisilta voimasuhteiltaan mitättömäksi tekijäksi jääneen Euraasia (Evrazija) ‑puolueensa. Pätevöitymisen akateemisin tehtäviin mahdollistivat Rostovin valtionyliopistossa suoritettu filosofian loppututkinto (2000) ja sosiologian tohtorinväitös (2004).

Duginin viimeaikainen vahva noususuhdanne Venäjän ulkopuolella, Itä-Euroopan ”epäliberaalin demokratian” teoreetikoiden, länsieurooppalaisten uustraditionalistien (Ranskassa Benoistin Nouvelle Droite, Suomessa Timo Hännikäisen Sarastus-lehti) ja amerikkalaisen alt-rightin (Richard Spencer) piirissä, ei kuitenkaan perustu niinkään geopolitiikkaan tai eurasianismiin kuin niihin kiinteästi nivoutuvaan nk. neljänteen poliittiseen teoriaan, jonka manifestin Dugin julkaisi vuonna 2009. Teoreettisesti tuoreen avauksen oikeistolaisen ajattelun piirissä tästä ideologisesta mallista tekevät sen filosofinen perustus ja sen uudentyyppinen tulkinta konservatismista. Teorian lähtökohtana on tilanne, jossa 1900-luvun suurista ideologioista vanhin, liberalismi, on päihittänyt tärkeimmät vastustajansa, fasismin ja kommunismin – edellisen sotilaallisesti ja moraalisesti, jälkimmäisen taloudellisesti ja poliittisesti – ja selviytynyt vuosisadan katastrofeista voittajana. Menetettyään haastajansa liberalismi menettää Duginin silmissä myös aktiivisen roolinsa poliittisena voimana ja jähmettyy ”postliberalismiksi”, totaaliseksi, hegemoniseksi matriisiksi, joka esiintyy yhtäältä koko modernin aatehistorian teleologisena päämääränä ja toisaalta taloudellisen rationaliteetin sanelemana välttämättömyytenä. Francis Fukuyaman 1990-luvun alussa julistama historian päättyminen liberaaliin demokratiaan on silti Duginin silmissä samanlainen ideologinen toiveuni kuin oikeistohegeliläisten ajatus Preussin valtiosta historian loppuna. Sen sijaan että maailma olisi Berliinin muurin kaatumisen jälkeen muuttunut pohjoisatlanttisen liberalismin yksinapaiseksi hegemoniaksi, osuvammaksi profetiaksi on Duginin mielestä osoittautunut Samuel Huntingtonin vuonna 1996 ilmestyneessä teoksessaan Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys lanseeraama teesi ”sivilisaatioiden yhteentörmäyksestä”. Kylmän sodan jälkeinen maailma jakautuu kahden ideologisen leirin sijaan yhä selkeämmin historian, kulttuuriperinnön, uskonnon, kielen tai kansallisuuden määrittämiin laajoihin kulttuuripiireihin, kuten länsi ja islamilainen maailma – ja, Dugin painottaa, Euraasia, joka ei milloinkaan ole sisäistänyt läntistä liberalismia ja individualismia vaan nojaa niiden sijaan mystiseen bysanttilaiseen perintöön ja ajatukseen henkisestä yhteisöllisyydestä (ven. sobornost). Geopoliittisesti nämä sivilisaatiot muodostavat Carl Schmittin kuvailemia ”suuralueita” (Großräume), valtiollisesti epäyhtenäisiä mutta yhteisiä arvoja ja intressejä omaavia laajoja etupiirejä. 2000-luvun maailma on de facto moninapainen, ja siksi tarvitaan uusi ideologia vastavoimaksi hegemoniselle liberalismille.

Tässä astuu mukaan kuvaan Duginin ”neljäs” ideologia, joka esitellään eräänlaisena kolmen suuren edeltäjänsä dialektisena ja eklektisenä synteesinä. Liberalismista neljäs teoria poimii vapauden käsitteen ilman yksilökeskeisyyttä, kommunismista historiallisen materialismin ja kapitalismianalyysin ilman universaalia teleologiaa, fasismista etnosentrismin ja paikallisuuden ilman rasismia ja rotuoppeja.  Koska tämän ideologisen haastajan on määrä affirmoida maailman moninapaisuus ja eri kulttuuripiirien toisiinsa palautumaton keskinäinen riippumattomuus, sen on oltava luonteeltaan relativistinen ja partikularistinen. Tästä seuraa myös neljännen poliittisen teorian kaksijakoinen suhde ”postmoderniin” ajatteluun. Postmoderni on Duginille (Zygmunt Baumanin, Fredric Jamesonin, David Harveyn ym. analyysejä seuraten) yhtäältä (post)liberalismin ja myöhäiskapitalismin ideologinen ulottuvuus, globaalin markkina- ja kulutusyhteiskunnan nihilistinen, kyyninen ja hedonistinen tuote, joka nietzscheläisittäin korostaa kaikkien arvojen välineellisyyttä ja pysymättömyyttä. Toisaalta Jean-François Lyotardin korostama postmodernin tapa kyseenalaistaa valistuksen universalismi ja konteksteista riippumattomat metadiskurssit tai metanarratiivit ja historialliset teleologiat ylipäätään tarjoaa Duginille aseen liberaalin historian lopun horjuttamiseen. Postmoderni on valmiiksi tullutta modernia, jossa valistusmodernin projekti suurine ideologisine edistyskertomuksineen menettää uskottavuutensa ja alkaa purkautua.

Dugin esittää, että vastavalistuksen ja modernin konservatismin ylipäätään taakkana on niiden syntyhetkistä, Ranskan vallankumouksesta lähtien ollut niiden taantumuksellinen luonne, tuhoon tuomittu yritys jarruttaa tai peruuttaa modernisaatiota. Ainoastaan maailmansotien välisen ajan saksalainen konservatiivivallankumouksellinen suuntaus, jonka varsin löyhästi määriteltyyn piiriin lukeutuu sellaisia ajattelijoita kuin Arthur Moeller van den Bruck, Oswald Spengler, Ernst ja Friedrich Jünger, Edgar Julius Jung ja Ernst Niekisch, antoi konservatiiviselle ajattelulle radikaalin, juurille menevän ja tulevaisuusorientoituneen roolin. Konservatismin tehtävänä ei enää ole vallankumouksen estäminen vaan sen tulee olla itse kumouksellista, toteuttaa modernin projektin ”revoluutio” kirjaimellisessa ”takaisin kiertymisen” merkityksessä. Moderni on vietävä huipentumaansa ja loppuunsa, jolloin se voi lähteä kiertymään takaisin alkuunsa ja esimoderneihin lähtökohtiinsa – aika on radikaalikonservatiiveille pohjimmiltaan syklistä, ei lineaarista. Antimodernin partikularisminsa johdosta radikaalikonservatismi oli osittain sovitettavissa yhteen fasismin kanssa, mutta konservatiivivallankumouksellisten suhde natsismiin ja sen rotuajatteluun oli parhaimmillaan ambivalentti. Tämä ambivalenssi näkyy kahdessa ehkä tärkeimmässä konservatiiviseen vallankumoukseen kytkeytyvässä ajattelijassa, Schmittissä ja Martin Heideggerissa, jotka molemmat liittyivät natsipuolueeseen (vieläpä samana päivänä, 1.5.1933) mutta jäivät idiosynkraattisten ajatustensa johdosta lopulta natsismin marginaaliin. Juuri Heideggerin hermeneutiikasta ja hänen myöhemmästä historianfilosofiastaan ja tapahtumaontologiastaan Dugin löytää neljännen teoriansa filosofisen perustan. Siinä missä liberalismin subjektina on autonominen yksilö, kommunismin subjektina proletariaatti ja fasismin subjektina kansakunta tai rotu, neljännen poliittisen teorian subjektina on Heideggerin Dasein, täälläolo, ihmisen dynaaminen ja äärellinen, tilanne- ja kontekstisidonnainen, paikallisiin yhteisöihin, kieliin ja kulttuureihin juurtunut ja tulevaisuusorientoitunut olemassaolo. Juuri paikallisten perinteiden konstitutiivinen rooli Daseinin historiallisessa olemisessa ja äärellisessä mielekkyyskokemuksessa tekee siitä ”radikaalikonservatiivisen”, partikularistisen subjektin.

Kehyksenä Duginin ajatukselle postmodernista väylänä modernin ylittämiseen toimii Heideggerin 1930-luvun Nietzsche-luennoissaan muotoilema historiallinen kertomus modernin subjektifilosofian ja koko Platonista alkava metafyysisen ajatteluperinteen huipentumisesta ja päättymisestä Nietzschen valtaantahdon metafysiikkaan ja siitä avautuvaan totaalisen teknisen hallinnan aikakauteen. Moderniteetti tulee valmiiksi ja paljastaa syvimmän olemuksensa Heideggerin Gestellissä, ”puitteissa” tai ”laitoksessa” – läpikotaisen teknisen hallittavuuden matriisissa, jossa todellisuus on enää vain vaihtuviin tarkoituksiin valjastettava raaka-aine- ja energiavaranto ja ihminen itse muuttuu valistuksen autonomisesta subjektista ”ihmisresurssiksi”, teknisten hallinnointiprosessien komponentiksi. Tämä todellisuuden totaalinen homogenisoituminen ja välineellistyminen ja kaikkien päämäärien ja merkitysten muuttuminen tilapäisiksi konstruktioiksi johtaa mielekkyyskatoon, perustavaan nihilistiseen tarkoituksettomuuden kokemukseen. Tällöin länsimainen ajattelu törmää metafyysisen perinteensä asettamiin rajoihin ja sille avautuu ”toisen alun” (der andere Anfang), aidosti jälkimodernin, jälkisubjektiivisen ja jälkimetafyysisen lähtökohdan mahdollisuus. Heideggerin visioima toinen alku, jolle Dugin on omistanut kokonaisen kirjan, edustaa hermeneuttista äärellisyysfilosofiaa, ajattelun uudenlaista herkistymistä paikallisille ja muuttuville historiallisille konteksteille ja tilanteille ilman metafyysistä perinnettä hallinnutta ”fundamentalistista” pyrkimystä ajattomiin näkökulmiin ja absoluuttisiin viitepisteisiin. Viime vuosina julkaistuissa 1930- ja 40-lukujen ajattelupäiväkirjoissaan, nk. mustissa vihkoissa, Heidegger esittää niin liberalismin, kommunismin kuin fasismin ja natsisminkin äärimoderneina tekniikan aikakauden ilmentyminä. Tämä ei tarkoita niiden yksinkertaista vastustamista, koska kaikilla näillä on Heideggerin kertomuksessa positiivinen historiallinen roolinsa modernin kärjistämisessä ja loppuunsaattamisessa. Heideggerilainen narratiivi modernin lopusta ja toisesta alusta tarjoaa teoreettisen perustan Duginin ymmärrykselle radikaalikonservatismin olennaisimmasta ytimestä: modernisaation jarruttamisen sijasta on ennakoitava ja jopa edesautettava modernin kehittymistä äärimmilleen, jotta vaihtoehto moderniteetille voi muotoutua.

Tämä heideggerilainen kehystys on Duginin ajattelun teoreettista ydintä. Neljännen poliittisen teorian konkreettinen sisältö jää sen sijaan luonnosasteelle. Liberaalin demokratian, globalisaation ja ”atlantismin” nälvimiset tuntuvat päälleliimatuilta ja ajatuksellisesti köykäisiltä ja euraasialaisen henkisyyden kuvaukset ovat sangen löyhää maalailua. Itsenäisenä teorianrakentajana ja konkreettisen geopolitiikan ajattelijana Dugin ei juurikaan vakuuta. Neljännen teorian varsinainen uutuus on sen reunaehdoissa, pyrkimyksessä partikularismiin joka ei olisi perinteisessä mielessä fasistista tai rasistista, konservatismiin joka ei olisi taantumuksellista traditionalismia.

Duginin ajattelu kertoo meille paljon liberalismin katvealueeksi muodostuneen postkommunistisen Venäjän ajatusmaailmasta ja sen geopoliittisesta itseymmärryksestä euraasialaisen sydänmaan vartijana. Yleisemmällä tasolla sen Venäjän ulkopuolella herättämä kiinnostus kertoo myöhäismodernista maailmasta, jossa liberaalin ajattelun voittokulku on tehnyt konservatismista radikaalin haastajaposition ja jossa fasismin ja rasismin syvenevä ideologinen konkurssi nostavat kulttuurirelativismin vastavalistuksen kantavaksi voimaksi. Siinä missä ”postmodernismi” ja jälkistrukturalismi poikivat aiempina vuosikymmeninä etupäässä Gianni Vattimon ”heikon kommunismin” kaltaisia vasemmistolaisia ja liberaaleja positioita, on Duginin myötä nostanut päätään radikaalikonservatiivinen postmoderni. Dugin on oire uudesta tilanteesta, jossa totalitarismien voittajana paistatellut liberalismi tulee itse syytetyksi yksiäänisestä ”totalitarismista” ja sen radikaalikonservatiivinen haastaja pystyy kaappaamaan itselleen moninapaisuuden, moniäänisyyden ja monikulttuurisuuden puolustajan roolin – mistä paradoksaalisesti seuraa mahdollisuus relativoida liberaali suvaitsevaisuus ja yksilönvapaus paikallisiksi kulttuurisidonnaisiksi arvoiksi.

Onko Dugin maailman vaarallisin ajattelija? On toki pidettävä mielessä, että hänen ideologiansa yhä silotellummasta muodosta ja eksplisiittisestä rasismin ja totalitarismin tuomitsemisesta huolimatta häntä siteeraavat monet tahot, jotka edustavat varsin rehellistä vanhan koulun fasismia ja rasismia – alt-rightin valkoinen nationalismi ehkä selkeimpänä esimerkkinä tästä. Epäilemättä Dugin jatkaa vastaisuudessakin toimintaansa Kremlin epävirallisena ideologisena attaseana ja vahvistaa näin osaltaan epäliberaalien demokratioiden legitimiteettiä ja julkisivua samanmielisten silmissä. Hän näyttää kuitenkin pysyvän etäällä vallan ydinkäytävistä eikä marginaalisuuden ja esoteerisuuden musta viitta varmasti koskaan valahda kokonaan hänen harteiltaan – Duginin vuonna 2014 esittämät omituiset ja aggressiiviset Ukraina-lausunnot tekivät ilmeisesti hänen Moskovan-professuurinsa jatkamisen poliittisesti mahdottomaksi ja hän on palannut akateemisten instituutioiden ulkopuoliseksi ajattelijaksi. Hänen välitöntä vaarallisuuttaan on siksi pidettävä varsin rajallisena. Sen sijaan kyseessä on epäilemättä yksi aikakauden oireellisimmista ajattelijoista, joka antaa ehkä hyvinkin valaisevaa esimakua 21. vuosisadan vasta muotoutumassa olevista ideologisista vastakkainasetteluista ja liberaalin lännen uudenlaisista haasteista.

Kirjallisuutta

Dugin, Aleksandr. 1997. Osnovy geopolitiki: geopolititšeskoje buduštšeje Rossii. Moskva: Arktogeja.

Dugin, Alexander. 2012. The Fourth Political Theory. [Tšetvertaja polititšeskaja teorija, 2009.] Translated by Mark Sleboda and Michael Millerman, edited by John B. Morgan. London: Arktos.

Dugin, Alexander. 2014. Eurasian Mission: An Introduction to Neo-Eurasianism. Edited by John B. Morgan IV. London: Arktos.

Dugin, Alexander. 2014. Martin Heidegger: The Philosophy of Another Beginning. [Martin Heidegger: filosofija drugogo natšala, 2010.] Edited and translated by Nina Kouprianova. Arlington, VA: Radix.

Dugin, Alexander. 2014. Putin vs Putin: Vladimir Putin Viewed from the Right. Edited by John B. Morgan IV. London: Arktos.

Dugin, Alexander. 2015. Last War of the World-Island: The Geopolitics of Contemporary Russia. [Geopolitika Rossii, 2012.] Translated by John Bryant, edited by John B. Morgan. London: Arktos.

Dugin, Alexander. 2017. The Rise of the Fourth Political Theory: The Fourth Political Theory, vol. 2. Translated by Michael Millerman, edited by Jason Reza Jorjani. London: Arktos.

Laruelle, Marlène. 2008. Russian Eurasianism: An Ideology of Empire. Baltimore, MD: Johns Hopkins University Press.

Laruelle, Marlène (toim.). 2015. Eurasianism and the European Far Right: Reshaping the Europe-Russia Relationship. Lanham, MD: Lexington Books.

Leggewie, Claus. 2016. Anti-Europäer: Breivik, Dugin, al-Suri & Co. Berlin: Suhrkamp.

Umland, Andreas. 2010. ”Alexander Dugin’s Transformation from a Lunatic Fringe Figure into a Mainstream Political Publicist, 1980–1998: A Case Study in the Rise of Late and Post-Soviet Russian Fascism.” Journal of Eurasian Studies 1:2, 144–152.

Mainokset