Masennus – aikakausisairaudet ja yhdentekevä positiivisuus

Toisin kuin joskus väitetään, nykyisen yhteiskunnallisen todellisuuden vallitseva affektiivinen kokemus ei ole ahdistus, vaan pikemminkin masennus. Maailman terveysjärjestön arvion mukaan masennus nousee maailmanlaajuisesti suurimmaksi ”sairaustaakan” aiheuttajaksi vuoteen 2030 mennessä. Suomessa masennuslääkkeiden käyttö asukasta kohden kaksinkertaistui vuodesta 2000 vuoteen 2010. Myös julkisessa keskustelussa masennukseen törmää jopa useammin kuin muihin yleisiin ”kansantauteihin” kuten sydän- ja verisuonitauteihin. Vielä kiinnostavampaa on kuitenkin se, että olipa nyky-yksilö kliinisesti masentunut tai ei, hän tunnistaa itsensä masennuskuvauksista ja kärsii tulevaisuudettomuuden sekä yhdentekevyyden tunnusta. Mihin tämä masennuksen arvonnousu juontaa juurensa?

Filosofi ja esseisti Byung-Chul Hanin mukaan jokaisella historiallisella aikakaudella on omat aikakausisairautensa, jotka määrittävät tämän itseymmärrystä[1]. Hania seuraten klassista modernia voi pitää bakteriologisena aikakautena. Modernin bakteriologisuus näkyy esimerkiksi tavassa, jolla tuberkuloosi hallitsee 1900-luvun alun kirjallista ja yhteiskunnallista mielikuvitusta. Esimerkiksi Thomas Mannin koko pitkän 1800-luvun kulttuurin olemuksen ja kriisin yhdessä teoksessa tavoittavan romaanin Taikavuori [1924] tapahtumapaikka on tuberkuloosiparantola. Silti aikakausisairautta ei pidä ymmärtää pelkästään tietyn sairauden tosiasialliseksi tilastolliseksi vallitsevuudeksi. 1900-luvun alussa tuberkuloosissa kiteytyvät länsimaisen kulttuurin ristiriidat metaforan muodossa. Kalvakkaan tuberkuloosipotilaan punahehkuiset posket paljastavat kätketyn seksuaalisuuden sekä samalla tukahdutetun ja kielletyn vieraan negatiivisuuden 1900-luvun bakteriologisesi paradigmaksi[2].

Huolimatta virusperäisen pandemian pelosta emme elä enää bakteriologista aikakautta, Han esittää[3]. Immunologiset tekniikat ovat auttaneet meitä jättämään tämän taaksemme. Toki bakteriologinen aikakausi oirehtii yhä. Esimerkiksi rajoja kiinni vaativia ryhmiä elähdyttää nostalginen kamppailu teknisen ja globaalin kehityksen mukanaan tuomaa vierasta vastaan. Silti Hanin mukaan keskeinen aikakausisairaus on nyt toinen.

Pikemminkin kuin bakteriologiset sairaudet, alkavaa vuosituhatta määrittävät hänen mukaansa neuraaliset häiriöt: ADHD, burnoutsyndrooma ja masennus. Nämä eivät kumpua enää immunologisen toisen negatiivisuudesta, vaan aikakautta luonnehtivasta ”positiivisen ylimäärästä”[4]. Tästä erityisesti masennus on erinomainen esimerkki. Samoin kuin 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa tuberkuloosin kohdalla, jokainen tietää nykyisin mistä puhutaan, kun masennus mainitaan.

Positiivisen ylimäärä ja historiallinen epätoivo

Mitä masennus siis ylipäätään on? Vaikka masennuksesta alkaneen 2000-luvun aikakausisairautena vallitsisikin yksimielisyys, on masennuksen itsensä luokittelu ja määrittäminen osoittautunut haastavaksi tehtäväksi. Masennukseen ja masennuskokemukseen liittyy nimittäin heterogeenisuus, joka on saanut muun muassa evoluutiopsykologi Markus Rantalan tutkimusryhmineen esittämään, että masennus ei tosiasiassa ole yksi, vaan jopa 12 eri sairautta[5]. Joka tapauksessa pelkkä ”masentunut mieliala” ei riitä masennushäiriön kattavaksi luonnehdinnaksi. Tautologisuudessaan ”masentunut mieliala” masennuksen tärkeimpänä määrittäjänä kertookin enemmän nykyisen kliinisen lääketieteen neuvottomuudesta masennuksen edessä. Tämän lisäksi masennuksen diagnostisissa kriteereissä kun esiintyvät muun muassa ”alentunut kyky tuntea mielihyvää”, ”vaikeus keskittyä”, ”psykomotorinen retardaatio” mutta myös ylenmääräinen kiihtyneisyys, ”tunne arvottomuudesta” ja ”ylenmääräinen syyllisyydentunto”. Yhtä kaikki, masennus on kaikkea muuta kuin yksinomaan vaikeutta saada itseään ylös sängystä.

Voisi ajatella, että masennuksen nousu 2000-luvun alun aikakausisairaudeksi on osin seurausta henkilökohtaisten ongelmien muuttumisesta yleisesti hyväksytyksi puheenaiheeksi ja siten ylipäätään ”yksityisen” ja ”julkisen” rajojen hälvenemisestä. Toisaalta julkisuudessa lienee yhä turvallisempaa tunnustautua masentuneeksi, kuin esimerkiksi skitsofreenikoksi tai rajatilapersoonallisuudesta kärsiväksi. Lisäksi masennuksen voittokulku näyttää ajoittuvan uudenlaisen, aiempiin verrattuna hyvin siedetyn mielialalääkkeen kehitykseen 1980-luvun loppupuolelta alkaen[6]. Silti on hämmästyttävää, kuten ranskalainen sosiologi Alain Ehrenberg toteaa masennusta käsittelevässä teoksessaan Weariness of the Self (2010) [La fatique d’être soi [1998]], kuinka yksi ainoa pilleri voi ruumiillistaa toivoa vapautumisesta psyykkisestä kärsimyksestä[7]. Onkin huomionarvoista, että masennuslääkkeillä ei nykyisin hoideta suinkaan ainoastaan masennusta, vaan myös pakko-oireista häiriötä, yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja niin edelleen.

Yhteistä mainituille masennukseen assosioituville seikoille onkin, että ne kaikki selittyvät aikakauden positiivisesta perusolemuksesta käsin. Sillä mistä muusta mainittu henkilökohtaisten ongelmien kohtaamisen ja vaikeuksien voittamisen korostaminen sekä niiden julkinen läpikäynti olisi esimerkki kuin Hanin korostamasta positiivisen ylimäärästä? Näin Jani Toivolan tapa kertoa avoimesti masennuksestaan on ”rohkea ele”[8]. Samoin Paula Vesalan mukaan ”[mielenterveysongelmien kohdalla] salailu, häpeä ja valehtelu aiheuttavat vain lisää pahaa”[9], ja Sini Sabotage kuvailee vaihtaneensa levy-yhtiötä entisen kiellettyä masennuksen ottamisen esiin, hän kun pyrkii teoissaan ”näyttämään […] [itsestään] eri puolet aitoina ja olemaan mahdollisimman auki”[10]. Kaikissa näissä sattumanvaraisesti valituissa tapauksissa, samoin kuin lukuisissa muissa, joissa julkisuuden henkilöt kertovat avoimesti alkoholismistaan, avioerostaan tai vaikkapa lapsettomuudestaan, yhdistyvät itsestä kertominen, kokemusten jakaminen ja avoimuus sekä yksilöllinen kehitys. Avoimuudellaan ja rohkeudellaan he osoittavat kykynsä kohdata elämän haasteet ja vaikeudet sekä ymmärtää ja antaa muotoa elämälleen.

Kuten julkisuudessa masennuksesta ja sen voittamisesta kertoneiden kertomuksissa, ”positiivinen” Hanin tarkoittamassa merkityksessä viittaa kaikkeen siihen, josta klassisen modernin negatiivisen vallan alla elänyt kärsi, ja josta nykyinen yksilö on sittemmin vapautunut. Neuroottinen estyneisyys, joka lyö läpi ahdistuksena on yhteiskunnan sairaus, jota hallitsee kielletyn ja kuuliaisuuden laki, samoin kuin tuberkuloottinen kuume ja kiihtyneisyys on kenties ilmausta tukahdutetusta intohimosta, joka ilmenee somaattisena sairautena. Vastaavasti Dostojevskin Riivaajien [1872] Nikolai Stavrogin ja Louis-Ferdinand Célinen Niin kauas kuin yötä riittää [1932] -romaanin Ferdinand Bardamu kärsivät epätoivosta, joka on sekin reaktiota negatiiviseen, tosin nyt käsitettynä kokemukseksi, joka koskee inhimillistä todellisuutta sellaisenaan. Suhteessa maailmaan, jonka kohtaamme vieraana ja pyrkimyksillemme vihamielisenä, on ainoa mahdollisuutemme onnistuneeseen elämään vieraantuneen todellisuuden intohimoinen kieltäminen. Juuri samainen kielto kuitenkin takaa myös kokemuksen, joka mahdollistaa konkreettisen todellisuuden piirissä kohtaamamme rappion ja häviön ylittämisen[11]. Siten moderni epätoivo itse asiassa kääntyykin vastakohdakseen: tehtävä on löytää ”negatiivisen piiristä positiivinen”[12].

Klassisen modernin epätoivoon verrattuna jälkimoderni positiivinen on rajatonta positiivista: positiivista ilman negatiivista.  2000-luvun alun yhteiskunnallisessa todellisuudessa epätoivo näyttää kiistattoman historialliselta. Mitä syitä mahdollisuuksien rajattomuudessa elävällä on epätoivoon? 2000-luvun alun nuoren epätoivo onkin muuttanut muotoaan ja ruumiillistuu kahden piirteen kautta: kyse on yhtä aikaa kykenemättömyydestä ja estyneisyydestä. Epätoivo on nyt täysin sisäistä, korkeintaan aavistuksenomaista tietoisuutta kykenemättämyydestä toteuttaa jokainen eteen tarjoutuva mahdollisuus, hiuksenhienoa pitkästyneisyyttä kaikkien kvalitatiivisesti samanarvoisten ja siten yhdentekevien elämysten edessä. Vastaavasti estyneisyys on porvarillisen, kielletyn ja kuuliaisuuden hallitseman yhteiskunnan normi, joka säätelee työväenluokan intohimoja. Neuroottinen yksilö kärsii yliminänsä liian ankarasta luonteesta, ja näin sivilisaation edellytyksestä tulee henkilökohtainen taakka[13]. Sen sijaan yhteiskunnassa, jota määrittää positiivisuus, mahdollisuus ja yksilöllinen suoriutuminen, estyneisyys ylipäätään on toimintahäiriöiden ytimessä. Juuri tästä syystä masennuslääkkeillä lääkitäänkin ennen muuta kykenemättömyyttä ja sosiaalista estyneisyyttä, oli häiriössä itsessään kyse kliinisestä masennuksesta eli ei.

Suvereeni yksilö

Omien unelmien toteuttaminen, kommunikaatio, kontaktien solmiminen ja itsestä viestiminen ovat aikamme arvoja. Vastaavasti masennuksen nousu 2000-luvun alun aikakausisairaudeksi tulee ymmärrettäväksi elämäntapaamme ja itseymmärrystämme koskevista syvällisistä normatiivisista muutoksista käsin. Masennuksen menestystarina selittyy sosiaalisen toiminnan ihanteiden muutoksella, jossa ”kurinpitoon, mekaaniseen tottelevaisuuteen, yhdenmukaisuuteen ja kiellettyyn perustuva yhteiskunta antaa yhä enemmän tilaa sellaiselle, jossa oleellisia ovat henkilökohtaiset saavutukset, valinta, omaehtoisuus ja yksilöllinen aloitteellisuus”, kuten Ehrenberg kirjoittaa masennusteoksensa teemoja lyhyessä muodossa esittelevässä esseessä[14]. Vaikeus kommunikoida, kykenemättömyys toimia, psykomotorinen retardaatio – ilman projekteja, motivaatiota ja kommunikaatiota masentunut ja niin median kuin poliitikkojenkin huolenpidon kohde, ”syrjäytynyt”, on jälkimodernien yhteiskuntien yksilöllisyyden luonnetta säätelevien sosiaalisten normien peilikuva[15].

Toisin kuin neurootikko, masentunut tuntee syyllisyyttä ennen muuta kykenemättömyydestään ja tunteesta, että on laiminlyönyt mahdollisuutensa, ei niinkään rajojen rikkomisen erheestä[16]. Näin riittämättömyyden tunne syrjäyttää neuroottisen syyllisyyden ja melankolisen epätoivon. Masennus onkin eräänlaista demokraattista melankoliaa: egalitaarisen ajatuksen ruumiillistuma, että jokainen voi olla erityinen[17]. Vastaavasti bakteriologisen paradigman negatiivisuuden syrjäyttänyt positiivisuus on ennen muuta kykenemisen rajattomuutta: alituisen kommunikaation, itsensä kehittämisen, motivaation ja optimoinnin vaatimus[18].

Samalla kun yhteiskunnallinen järjestys muuttuu, myös minuuden rajat siis määrittyvät uudelleen. Kielletty–sallittu-jaon sijaan nyky-yksilö ymmärtää itseään pikemminkin mahdoton–mahdollinen-jaon perusteella. Siinä missä masentuneelle mikään ei ole mahdollista, ei suvereenille nyky-yksilölle mikään ole mahdotonta. Kuriyhteiskuntien jälkeisessä todellisuudessa yksilö onkin tullut kaikkivaltiaaksi. Näin syntyvä yksilö on ikään kuin Jumalan kaikkivaltiuden sekularisoitunut muoto[19].

Subjektin suvereeniuden kehityksessä subjektien tuotanto ja materiaalinen tuotanto lyövät kättä. Teknologian kehitys ja erityisesti uudet kommunikaatioteknologiat lisäävät mahdollisten kontaktien, kumppanien ja ylipäätään toiminnan vaihtoehtojen määrää tavalla, jolle on vaikea kuvitella päätepistettä. Näin maailma on enenevissä määrin saavutettavissa: länsimaiselle ja kiinalaiselle keskiluokalle sellainen maailmankolkka, joka vielä muutamia vuosikymmeniä sitten oli ainoastaan kaikkein varakkaimpien mahdollinen matkakohde, on nyt jokaisen ulottuvilla.

Myös kommunikaatio ja sosiaalinen näkyvyys ovat eräänlaista potentiaa. Monet hankkimamme hyödykkeet palvelevatkin ennen muuta elämän esillepanoa. Hyödykkeiden käyttöarvon korvautuminen esillepanon arvolla näkyy tavassa, jolla sometähti taipuu salakuljettamaan huumeita, voidakseen esitellä luksuselämäänsä Instagramissa[20].

Yksilön suvereeniutta palvelee myös muutos kulutuksessa. Ostamme yhä enenevissä määrin ”pääsyä elämyksiin” varsinaisten hyödykkeiden sijaan. Spotify, Netflix, ekirjatietokannat ja niin edelleen laajentavat ennen muuta erilaisten mahdollisten elämysten mittaa ja määrää. Verrannollinen maksiimi säätelee myös nykyistä koulutusajattelua. Nuoria on ”valmennettava kohtaamaan tulevaisuutensa” ja käymään kauppaa mahdollisen kanssa[21]. Kuten saksalaissosiologi Hartmut Rosa kirjoittaa toisessa yhteydessä: ”Et voi koskaan tietää mitä haluat tai mitä tarvitse tulevaisuudessa. Maailma muuttuu kuten katsantokantasi elämään. Siksi on järkevää ja hyödyllistä pyrkiä hankkimaan mahdollisen paljon erilaisia resursseja, joita unelmasi toteuttaminen vaatii, mikä ikinä tämä onkaan tai tulee olemaan.”[22]

Juuri siksi nyky-yksilön suurin pelko on ”jäädä jälkeen”, tulla jätetyksi kommunikaation ulkopuolelle ja siten jäädä paitsi yhä uusista elämyksistä sekä verkostoitumisen tuottamista kontakteista. Vastaavasti masentuneen ja syrjäytyneen suurin ongelma on niiden taitojen ja resurssien puute, joita hänen menestyksekäs oman tulevaisuutensa kohtaaminen edellyttäisi. Siksi niin psykoterapiassa kuin työttömien aktivointitoimissakin on tarkoitus tuottaa yksilöitä, jotka kykenevät toimimaan itsestään käsin, muokkaamaan sekä muovaamaan itseään omien resurssiensa pohjalta[23]. Sosiaalityöntekijä, konsultti, terapeutti ja motivaatiovalmentaja kaikki tsemppaavat yksilöä tulemaan oman muutoksensa toimijaksi. Lopulta jopa leipäjonojen ”asiakkaiden” varsinaisen ongelman sanotaan olevan aktiivisuuden ja osallistumisen puute[24].

Yhdentekevä positiivisuus

Toisinaan masennus nähdään heikentyneiden sosiaalisten siteiden ja kasvaneen individualismin seurauksena syntyvänä modernin patologiana[25]. Ratkaisuksi masennukseen ja syrjäytymiseen esitetään yhteisöllisyyttä ja sosiaalisuutta. Se, että leipäjonojen poistamiseksi esitetään yhteisruokailua syrjäytyneiden aktivoinniksi ja osallistamiseksi osoittaa kuitenkin, että myös ”yhteisöllisyys” on sulautunut osaksi positiivisen logiikkaa.

Silti mahdollisuuksien ja elämysten yhtäläisestä saatavuudesta nauttivan yksilön suvereenius on ainoastaan näennäistä. Kyky luoda itsensä ja muodostaa elämäänsä omien resurssiensa pohjalta kääntyy silmänräpäyksessä itseagressioksi, joka ilmenee syömishäiriöinä, viiltelynä ja paniikkihäiriönä. Toisaalta viiltely on myös suosittua ja palvelee elämän esillepanoa. Viiltely toimii affektiregulaation välineenä siinä missä masturbaatio tai vinyylilevyjen kerääminen. Samaan aikaan kun kykenemme hankkimaan pääsyn yhä kasvavaan määrään elämyksiä, musiikkia, kirjallisuutta, ja seksikumppaneita näyttää kulloisenkin kokemuksen kvalitatiivinen ero toiseen pienenevän. Maailman ja elämysten kasvava saatavilla olo kääntyy päälaelleen, kasvavaksi tyytymättömyydeksi ja yhdentekevyyden sekä merkityksettömyyden tunteeksi, sanalla sanoen vieraantumiseksi.

Miksi Tinderiä selatessani sitoutuisin emotionaalisesti ennemmin tähän kuin tuohon ihmiseen, kun voin yhtä lailla kokea saman myös seuraavan kanssa? Matkustaessani Kiinaan tai Intiaan, mitä erityistä merkitystä täällä saavuttamillani kokemuksilla voisi olla verrattuna niihin, joita olisin voinut hankkia Bangladeshissa tai Marokossa? Näin suvereeni yksilö hankkii pääsyn mahdollisuuksien rajattomuuteen merkityksellisten erojen ennennäkemättömän tasoittumisen hinnalla. Tosin tuloksena syntyvä erojen samanarvoistuminen on sekin esimerkki positiivisen ylimäärästä: mahdollisen alan eksponentiaalisesta kasvusta mahdottomaan nähden.[26]

Jaakko Vuori

Kirjallisuus

Ehrenberg, Alain (2007) Itseksi tulemisen uupuminen. Yhteiskunnallis-historiallinen näkökulma masennukseen. Tiede & Edistys 2:07. 89–102.

Ehrenberg, Alain (2010) The Weariness of the Self. Diagnosing the History of Depression in the Contemporary Age. Montreal: McGill-Queen’s University Press.

Han, Byung-Chul (2010) Müdigkeitsgesellschaft. Berlin: Matthes & Seitz.

Han, Byung-Chul (2014) Psychopolitik: Neoliberalismus und die neuen Machtechniken. Frankfurt am Main: S. Fischer.

Hühn, Lore (2002) Die Wahrheit des Nihilismus. Schopenhauers Theorie der Willensverneinung im Lichte der Kritik Friedrich Nietzsches und Theodor W. Adornos. Teoksessa Figal, Günter (toim.) Interpretationen der Wahrheit. Tübingen: Attempto. 143–181.

Karp, David (1996) Speaking of Sadness. Oxford: Oxford University Press.

Micali, Stefano (2010) The Capitalist Cult of Performance. Philosophy Today. 379–391.

Rantala, M.J., et al. (2017) Depression subtyping based on evolutionary psychiatry: Proximate mechanisms and ultimate functions. Brain Behavior and Immunity. https://doi.org/10.1016/j.bbi.2017.10.012

Rosa, Hartmut (2018) Available, accessible, attainable: the mindset of growth and the resonance conception of the good life. Teoksessa Rosa, Hartmut & Henning Christoph (toim.) The Good Life Beyond Growth: New Perspectives. London and New York: Routledge. 39–53.

Slaby, Jan & Stephan, Achim (2012) Depression als Handlungsstörung. Deutsche Zeitschrift der Philosophie 60:6. 919–935.

Sontag, Susan (1978) Illness as a Metaphor. Toronto: McGraw-Hill Ryerson ltd.

Theunissen, Michael (1991) Negative Theologie der Zeit. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

Theunissen, Michael (1993) Der Begriff Verzweiflung: Korrekturen an Kierkegaard. Frankfurt am Main: Suhrkamp.

[1] Han 2010, 7.

[2] Tuberkuloosista 1800-luvun lopun ja 1900-luvun alun sairausmetaforana katso Sontag 1978.

[3] Han 2010, 7.

[4] ibid.

[5] Rantala et al. 2017.

[6] Puhe on niin kutsutuista SSRI-lääkkeistä, eli ”selektiivisistä serotoniinin takaisinoton estäjistä”.

[7] Ehrenberg 2010, 4.

[8] ”Jani Toivolan avoimuus masennuksesta kerää kiitosta: ’Se helpottaa ilmapiiriä’” (MTV, 11.7.2017).

[9] ”Eeva: Vaikea masennus vei Paula Vesalan sairaalahoitoon” (Me Naiset, 10.3.2015).

[10] ”Levy-yhtiö kielsi Sini Sabotagea puhumasta masennuksestaan – uhkaili uran päättymisellä: ’Se kaikki oli liikaa’” (IS, 15.3.2017).

[11] Hühn 2002, 145. Negatiivisesta ja Kierkegaardin epätoivon käsitteestä tästä lähtökohdasta käsin motivoituvana asenteena kts. Theunissen 1993.

[12] Theunissen 1991, 55.

[13] Ehrenberg 2010, 217.

[14] Ehrenberg 2007, 90.

[15] Vrt. Ehrenberg 2010, 233.

[16] Masentuneen syyllisyydestä ja tämän yhteydestä toimintahäiriöön ks. esim. Slaby & Stephan 2012, erit. 933.

[17] Ehrenberg 2010, XXX.

[18] Vrt. Han 2010, 20; Han 2014, 26–27.

[19] Micali 2010, 388.

[20] ”Sometähti jakoi kuvia ’sugar daddyn’ kustantamasta luksuksesta – totuus paljastui, kun poliisi sai kaunottaren rysän päältä kiinni” (IS, 18.4.2018).

[21] Vrt. ”Tutkijat: Nuoria täytyy valmentaa kohtaamaan tulevaisuus – ’Moni päätyy työhön, jota ei ole vielä olemassa’” (Yle, 18.4.2018).

[22] Rosa 2018, 41 Kursivointi minun.

[23] Ehreneberg 2007, 100.

[24] ”Raju uudistus leipäjonoihin? Köyhät halutaan syömään yhdessä, leipäjonot putsataan pääkaupunkiseudun kaduilta” (Yle, 24.4.2018).

[25] Näin asian näkee esimerkiksi David Karp (1996).

[26] Osa käsillä olevasta esseestä perustuu esitelmään, jonka pidin Jyväskylässä syksyllä 2017 dosentti Erika Ruonakosken ”Epätoivo ja aika” -kurssin yhteydessä.

Mainokset