Turvapaikanhakijoita vai rikollisia? Huomioita ”pakkopalautuksista” ja rakenteellisesta väkivallasta

Palautuksiin liittyvä vapaaehtoisuuden ja pakon kätketty yhteys läpäisee koko pakolaispolitiikkaa. Yhtäältä kansainvälisen suojelun perusteena on nimenomaan koettu vaino ja siitä seuraava pakotettu muuttoliike, liikkumisen vapaaehtoisuus taas implikoi että henkilö ei ole kansainvälisen suojelun tarpeessa. Toisaalta vapaaehtoisuuden ja pakon sidos saa perverssin ilmaisunsa puhuttaessa vapaaehtoisesta paluusta, vaikka siinä on kyse ainoastaan ”pakkopalautuksen” toteutustavan valinnasta. Jos henkilöllä ei ole mahdollisuutta jäädä, erot eri palautusmenetelmien välillä ovat palautetun kannalta toissijaisia.

Heinäkuun lopulla turvapaikanhakijoiden pakkopalautukset nousivat jälleen julkiseen keskusteluun Vihreiden lainsäädäntösihteerin Aino Pennasen yritettyä estää palautuslennon. Keskustelun päähuomio on keskittynyt – kansalaistottelemattomuuden oikeutuksen ohella – siihen, ovatko pakkopalautetut turvapaikanhakijoita vai rikollisia. Ensin sisäministeri Kai Mykkänen esitti, että poliisin viime vuonna palauttamista ihmisistä 80 prosenttia olisi muita kuin turvapaikanhakijoita, pääasiassa rikollisia. Poliisin keväällä julkaiseman tiedotteen mukaan ”poliisin palauttamista henkilöistä suurin osa on rikosten perusteella palautuspäätöksen saaneita henkilöitä. Viime vuonna poliisin palauttamista noin 2 600 henkilöstä reilut 500 oli kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita.” Yhdenvertaisuusvaltuutetun toimisto puolestaan julkaisi elokuun alussa tiedotteen, jonka mukaan jopa 85 prosenttia poliisin alkuvuodesta 2018 saattaen palauttamista ulkomaalaisista on nimenomaan kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita henkilöitä.

Selventääkseni tätä sekavaa keskustelua käsittelen seuraavaksi Poliisin omia tilastoja toimeenpannuista ulkomaalaisten maastapoistamisista. Poliisin tilastojen mukaan Suomesta poistettiin vuonna 2017 yhteensä 3 865 ulkomaan kansalaista, joista yli puolet olivat hakeneet turvapaikkaa Suomessa. Poliisin julkisuudessa ilmoittama maastapoistettujen kokonaisluku 2 600 sisältää ainoastaan poliisin valvomat maastapoistamiset, mutta luvusta on jätetty pois IOM:n vapaaehtoisen paluun kautta poistuneet henkilöt, jotka ovat pääasiassa turvapaikanhakijoita.[1] ”Pakkopalautuksista” käytävän keskustelun sekavuuden selventämiseksi on kuitenkin syytä tarkastella maastapoistamisen käytäntöjä kokonaisuudessaan hallinnollisten luokittelujen sijaan. Vaikka turvapaikanhakijoiden ja rikosperusteisten palautusten erottelu sisältää implisiittisiä moraalisia oletuksia jälkimmäisten palautusten oikeutuksesta, on kuitenkin huomattava, että ulkomaalainen voidaan käännyttää maasta pelkän rikosepäilyn perusteella, siinä missä kuka tahansa ulkomaalainen voi hakea turvapaikkaa.

Tilastojen analyysin lisäksi on välttämätöntä pohtia kriittisesti itsestään selvänä otettua jakoa ”pakkopalautuksiin” ja ”vapaaehtoiseen paluuseen”. Vaikka julkisessa keskustelussa huomio kiinnittyy dramaattisiin ”pakkopalautuksiin”, teoriassa samalla lennolla voi yhtä lailla olla muitakin pakon edessä palaavia, jotka ovat vaihtoehtojen puuttuessa esimerkiksi hakeutuneet IOM:n avustetun vapaaehtoisten paluun järjestelmään tai jotka muutoin ovat ilmaisseet palavaansa ilman vastarintaa. Vapaaehtoinen paluu kun edellyttäisi, että henkilöllä on aidosti mahdollisuus jäädä maahan laillisesti, mutta hän valitsee itse palavansa vapaaehtoisesti – mikä on toki teoriassa mahdollista. Puhe ”vapaaehtoisesta” paluusta on maahanmuuton hallintaan sisältyvän rakenteellisen väkivallan symbolinen ilmentymä: riippumatta voimankäytön asteesta, kaikki maastapoistamiset ovat lähtökohtaisesti ”pakkopalautuksia”.

Maastapoistamiset vuonna 2017

Ilman oleskeluoikeutta Suomessa oleskeleva ulkomaalinen voidaan poistaa maasta joko käännytys- tai karkotuspäätöksen tai voimassa olevan maahantulokiellon perusteella. Oikeudellisesti ero karkotuksen ja käännytyksen välillä perustuu myönnettyyn oleskeluoikeuteen: karkotuspäätös koskee oleskeluluvan saaneita ulkomaalaisia tai rekisteröityjä EU-kansalaisia, muissa tapauksissa ulkomaalainen käännytetään maasta. Poliisin tilastojen mukaan noin puolet maastapoistamisista (1 851) perustui kielteiseen turvapaikkapäätökseen, lisäksi noin kuusi prosenttia palautuksista oli turvapaikanhakijoiden siirtoja Dublin-asetuksen perusteella johonkin toiseen, hakemuksen käsittelystä vastuussa olevaan EU-jäsenvaltioon (useimmiten Ruotsiin, Saksaan ja Italiaan). Rikoksen perusteella poistettuja puolestaan oli seitsemän prosenttia. Kielteisen oleskelulupapäätöksen saaneita henkilöitä oli noin 11 prosenttia maastapoistetuista. Palautuksista yli tuhat (27 %) kuuluu kategoriaan ”muu peruste”, mikä sisältää voimassa olevan maahantulokiellon perusteella palautetut sekä esimerkiksi turvapaikkahakemuksen peruneet henkilöt.

TL-blogi_Könönen_1&2_F

Lähtökohtaisesti ilman oleskeluoikeutta olevalle ulkomaalaiselle annetaan mahdollisuus järjestää itse paluunsa kotimaahan, mikäli henkilö ei ole syyllistynyt rikokseen. Lisäksi pääasiassa kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneita kannustetaan palaamaan kotimaahansa kansainvälisen siirtolaisuusjärjestön IOM:n avustetun vapaaehtoisen paluun järjestelmän kautta tarjoamalla paluutukea, joka voi olla enimmillään 1 500 euroa. Poliisin tilastojen mukaan suuri osa maastapoistamisista tapahtuukin ilman konkreettista voimankäyttöä, joko avustetun vapaaehtoisen paluun järjestelmän kautta tai muutoin viranomaisten kontrolloimana maastapoistamisena (esimerkiksi niin että poistettava saatetaan lentokoneeseen). Noin 14 prosenttia maastapoistamisista toimeenpannaan poliisin saattamana kohdemaahan asti, ja nimenomaan tästä osasta julkisessa keskustelussa käytetään nimitystä ”pakkopalautus”.

Kolmannes (1295) Suomesta viime vuonna poistetuista ulkomaalaisista oli Irakin kansalaisia, joista suurin osa oli saanut kielteisen turvapaikkapäätöksen – heistä valtaosa poistui Suomesta IOM:n vapaaehtoisen paluun kautta. Merkittävä osa maastapoistetuista on kuitenkin Itä-Euroopan maiden kansalaisia, mukaan lukien EU-maiden Viron (457) ja Romanian (195) kansalaiset; heidän maastapoistamisensa liittyvät pääsääntöisesti rikosepäilyihin tai voimassa oleviin maahantulokieltoihin. Maastapoistettavien Venäjän (282), Ukrainan (121), ja Valko-Venäjän (80) kansalaisten joukossa on sekä kielteisen turvapaikka- tai oleskelulupapäätöksen saaneita, että rikoksiin syyllistyneitä. Itä-Euroopan kansalaisten maastapoistamiset toimeenpannaan pääasiassa valvottuna maastapoistamisena tai saattamisena rajanylityspaikalle.

TL-blogi_Könönen_3&4_F
Tilastotietojen tarkastelu voi siis jo tässä muodossaan täsmentää käytyä julkista keskustelua: toisin kuin julkisuudessa on esitetty, Poliisin tilastojen perusteella enemmistö maastapoistamisista liittyy nimenomaan turvapaikkajärjestelmään. On kuitenkin muistettava, että tilastot ovat suuntaa antavia, koska maastapoistamisperusteiden luokittelu ei ole yksiselitteistä. Ensinnäkin sama henkilö voi esimerkiksi olla saanut sekä kielteisen turvapaikkapäätöksen että kielteisen oleskelulupapäätöksen tai olla hakenut turvapaikkaa ja syyllistynyt rikokseen. Toiseksi maastapoistamisen perusteissa kategoria ”muu peruste” sisältää maahantulokiellossa olevia henkilöitä, jotka ovat syyllistyneet rikoksiin Suomessa. Kolmanneksi etenkin maahantulokiellossa olevia Viron kansalaisia poistetaan maasta useita kertoja saman vuoden aikana: näin ollen todellinen maastapoistettujen ulkomaalaisten lukumäärä on toimeenpantuja maastapoistamisia pienempi.

”Pakkopalautukset”

Julkisessa keskustelussa pakkopalautuksella viitataan poliisin tekemiin saatettuihin maastapoistamisiin, eli tilanteisiin, joissa poliisi saattaa henkilön tarvittaessa voimakeinoja käyttäen määränpäähän asti, joko kaupallisilla reittilennoilla tai erikseen järjestetyillä charter-lennoilla. Periaatteessa kuka tahansa ulkomaalainen – riippumatta maassaoloajasta tai oleskelun perusteista – voidaan ”pakkopalauttaa”, jos henkilö ei suostu poistumaan maasta. Poliisi tekee useimmiten arvion saattajien tarpeesta maastapoistamispuhuttelun yhteydessä: jos henkilö ilmaisee vastustavansa aktiivisesti maastapoistamista tai uhkaa esimerkiksi vahingoittaa itseään, palautus toimeenpannaan poliisin saattamana. Kuitenkaan kaikki saatettuna tehtävät palautukset eivät ole ”pakkopalautuksia” siinä merkityksessä, että saatettu henkilö vastustaisi palautusta aktiivisesti. Poliisin on tehtävä riskimatkustajailmoitus palautetusta ulkomaalaisesta lentoyhtiöille, jotka saattavat edellyttää poliisin läsnäoloa palautuslennolla, jos kyseessä on esimerkiksi vankeustuomion suorittanut henkilö – huolimatta siitä, että henkilö suostuisi poistumaan maasta.

TL-blogi_Könönen_5&6_F

Suomesta poistettiin Poliisin tilastojen mukaan saatettuna viime vuonna 554 ihmistä. Julkisessa keskustelussa on noussut esiin ennen kaikkea kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden Irakin ja Afganistanin kansalaisten säilöönotto ja palautukset johtuen maiden heikosta turvallisuustilanteesta ja aseellisista konflikteista – myös Suomesta poistettuja turvapaikkaa hakeneita henkilöitä on raportoitu kuolleen palautuksen jälkeen. ”Pakkopalautetuista” Irakin kansalaisia oli 125 ja Afganistanin kansalaisia 70, joista 110 palautettiin Irakiin ja 53 Afganistaniin. Luvut voivat pitää sisällä kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneiden lisäksi myös muilla perusteilla poistettuja henkilöitä. Huolimatta maastapoistamiseen käytetyistä resursseista, Irakiin ja Afganistaniin palautettujen henkilöiden määrä verrattuna kielteisen päätöksen saaneiden turvapaikanhakijoiden määriin on suhteellisen pieni. Aikaisempina vuosina Afganistaniin ja Irakiin on saatettu ainoastaan yksittäisiä ihmisiä lukuun ottamatta vuonna 2016 Irakiin saatettuja 1 005 henkilöä, joista suurin osa oli kuitenkin ”vapaaehtoisesti” palanneita. Poliisi tilastoi saatetuiksi kaikki, jotka on saatettu toisen valtion viranomaisille; vastaavasti vuonna 2015 lähes puolet saatetuista maastapoistamisista oli Albaniaan.

Kansalaisuuksittain tarkasteluna ”pakkopalautettujen” suurimmat ryhmät (kuvio 5) eroavat sekä saatettujen palautusten kohdemaista (kuvio 6) että kaikkien maastapoistettujen ulkomaalaisten suurimmista ryhmistä (kuvio 4). Itä-Euroopan kansalaisia palautetaan suhteellisesti vähemmän saatettuna, Afrikan kansalaisten kohdalla taas saattamalla toimeenpantujen maastapoistamisten osuus on usein keskimääräistä huomattavasti korkeampi; Afrikan maihin saatettiin yhteensä 106 henkilöä, joista 23 Nigeriaan. Yli kolmannes (191) ”pakkopalautuksista” vuonna 2017 oli kuitenkin toisiin EU-maihin, etenkin Ruotsiin (38) ja Italiaan (36). Joukossa lienee Dublin-palautuksia, mutta myös kolmannen maan kansalaisia, joilla on muualla myönnetty oleskelulupa ja jotka on käännytetty Suomesta joko perusteettoman turvapaikkahakemuksen, kielteisen oleskeluluvan tai rikosepäilyjen perusteella. Lisäksi osa rikoksiin syyllistyneistä tai maahantulokiellossa olevista EU-kansalaista palautetaan saattamalla. Muista palautuksista suuri osa oli Balkanin alueelle.

Ulkomaalaisen rikos ja rangaistus

Keskustelua pakkopalautuksista läpäisee eräänlainen ”moraalinen ekonomia”, jossa turvapaikanhakija edustaa apua ansaitsevaa uhria ja rikokseen syyllistyneet puolestaan niitä, joiden palautus on ikään kuin perustelematta oikeutettu – tai jotka tietoisesti unohdetaan keskustelusta. Tämä sama erottelu on läsnä myös karkotuksia vastustavien aktivistien puheessa, jossa ”turvapaikanhakija” legitimoi karkotusten vastustamisen riippumatta maastapoistettavien moninaisista tilanteista; kuka tahansa kun voi hakea turvapaikkaa, mukaan lukien rikosperusteisesti karkotusta odottava ulkomaalainen. Palautuksista käytävän keskustelun kannalta tilastotietojen tulkinnan ja maastapoistettavien luokittelujen sijaan olennaisempaa on kuitenkin tarkastella niitä kriteerejä, jotka voivat johtaa ulkomaalaisen ”rikosperusteiseen” maastapoistamiseen: kaikilla heistä ei ole välttämättä oikeuden vahvistamaa rikostuomiota.

Suomessa oleskeluluvan saanut henkilö tai rekisteröity EU-kansalainen voidaan karkottaa, jos hän on syyllistynyt rikokseen, josta voidaan tuomita vähintään vuoden vankeusrangaistus, tai useamman lyhyemmän tuomion perusteella. Laillisesti oleskelevan, mutta ilman rekisteröityä oleskeluoikeutta olevan henkilön kynnys maastapoistamiseen on käytännössä huomattavasti matalampi. Käännyttämisen perusteet määrittävässä ulkomaalaislain 148 pykälässä toistuu tulkinnanvarainen muotoilu ”voidaan perustellusta syystä epäillä”, kuten ”voidaan perustellusta syystä epäillä hankkivan tuloja epärehellisin keinoin”, ”voidaan perustellusta syystä epäillä myyvän seksuaalipalveluja”, ”voidaan tuomitun vankeusrangaistuksen perusteella tai muutoin perustellusta syystä epäillä syyllistyvän rikokseen, josta on Suomessa säädetty vankeusrangaistus, tai epäillä syyllistyvän toistuvasti rikoksiin”. Näin ollen pelkkä rikosepäily voi riittää ulkomaalaisen käännytykseen myös pienimuotoisten rikosten kohdalla, joista Suomen kansalaisen kohdalla todennäköinen seuraus olisi sakkorangaistus, mikäli teoista nostettaisiin syyte.

Ulkomaalaisten säilöönottoa ja maastapoistamista koskevan tutkimukseni osana olen analysoinut poliisin ja rajavartioston tekemiä säilöönottopäätöksiä (ks. Könönen 2018). Tutkimukseni perusteella rikosperusteisesti maastapoistettavat ulkomaalaiset ovat useimmiten syyllistyneet verrattain vähäisiin rikoksiin – pienimuotoisiin omaisuusrikoksiin, huumausaineiden myyntiin tai rattijuopumukseen. Joukossa on toki myös vakavimpia rikoksia ja vankeusrangaistuksen suorittaneita henkilöitä. Säilöönottopäätöksissä on kuitenkin selkeitä viitteitä siitä, että esimerkiksi Romanian kansalaisten kohdalla käännytyspäätöksen perusteena vedotaan usein pykälään ”voidaan perustellusta syystä epäillä syyllistyvän toistuvasti rikoksiin”. On mahdollista, että monet käännytyspäätösten taustalla olevista rikosepäilyistä johtaisivat kuitenkin syyttämättäjättämispäätökseen, joko näytön puutteen vuoksi tai rikoksen vähäisyyden takia. Usein rikosepäilyjen perusteella säilöönotetut henkilöt hyväksyvät kuitenkin käännytyspäätöksen päästääkseen pois säilöönotosta (EU-kansalainen voi palata myös Ruotsiin tai Viroon, jos maksaa itse paluulipun), koska muutoin säilöönotosta voisi muodostua pitkäkin vapaudenriiston jakso – mikä taas ei rikoslain perusteella olisi mahdollista.

Rikosperusteisiin maastapoistamisiin liittyvät kohtuuttomat seuraukset ja ristiriita suhteellisuusperiaatteen kanssa eivät tule esiin sen paremmin julkisessa keskustelussa kuin ihmisoikeusjärjestöjen agendoissakaan. Kuitenkin rikostuomion perusteella karkotetut henkilöt ovat saattaneet muuttaa Suomeen jo lapsena ja heillä on usein puolisoita ja omia lapsia Suomessa. Lisäksi heillä ei välttämättä ole lainkaan sosiaalisia verkostoja oletetussa ”kotimaassaan” – osa ei enää edes osaa äidinkieltään. Heille karkotus merkitsee moninkertaista rangaistusta suoritetun vankeustuomion jälkeen, jota voi seurata kuukausienkin mittainen säilöönotto, karkotus ja maahantulokielto. Vastaavasti tilapäisesti oleskeleville ulkomaalaiselle pienimuotoisista rikoksista tai rikosepäilyistä voi muodostua kohtuuttomia seurauksia: käännytyksen lisäksi myös heille määrätään maahantulokielto.

Palautukset pakotettuna muuttoliikkeenä

Palautuksiin liittyvä vapaaehtoisuuden ja pakon kätketty yhteys läpäisee koko pakolaispolitiikkaa. Yhtäältä kansainvälisen suojelun perusteena on nimenomaan koettu vaino ja siitä seuraava pakotettu muuttoliike, forced migration, liikkumisen vapaaehtoisuus taas implikoi että henkilö ei ole kansainvälisen suojelun tarpeessa (ks. Turton 2003). Toisaalta vapaaehtoisuuden ja pakon sidos saa perverssin ilmaisunsa puhuttaessa vapaaehtoisesta paluusta, vaikka siinä on kyse ainoastaan ”pakkopalautuksen” toteutustavan valinnasta. Jos henkilöllä ei ole mahdollisuutta jäädä, erot eri palautusmenetelmien välillä ovat palautetun kannalta toissijaisia. Lisäksi puhe palautuksesta voi merkitä ”kotiinpaluun” sijaan pitkään Suomessa tai muualla Euroopassa asuneiden kohdalla pikemminkin pakotettua siirtämistä tuntemattomaan paikkaan, kuten myös tapahtuu niille kielteisen päätöksen saaneille turvapaikanhakijoille, jotka joutuvat palautuksen jälkeen pakenemaan muualle heikon turvallisuustilanteen seurauksena.

Eikö näin ollen nimenomaan karkotusjärjestelmä kokonaisuudessaan ole pakotetun muuttoliikkeen ensisijainen muoto? Riippumatta käytetyistä termeistä ja toteutustavoista tuhansia ihmisiä siirretään vastoin heidän tahtoaan ja tarvittaessa voimakeinoin maihin, joissa heillä ei välttämättä ole turvallisen elämän mahdollisuuksia – pahimmassa tapauksissa alueille, jossa he saattavat olla hengenvaarassa. Karkotusjärjestelmää voi – hieman provokatiivisesti toki – kutsua valtioiden harjoittamaksi ihmiskaupaksi, sillä kyse on viime kädessä ihmisten pakotetusta siirtämisestä maasta toiseen maksamalla epäsuorasti ihmisten vastaanottamisesta köyhille maille. Rahalliset transaktiot on kätketty erilaisiin kahdenvälisiin ja EU-tason kumppanuus- ja palautussopimuksiin, joissa taloudellinen apu on keskeinen vaihdonväline. Karkotettavien näkökulmasta valtioiden toiminta voi olla huomattavasti väkivaltaisempaa kuin muuttoliikkeiden ”vetotekijöiksi” usein leimattujen ihmisalakuljettajien, jotka taas siirtolaisten näkökulmasta ovat pikemminkin epävirallinen matkatoimisto laillisten liikkumisen väylien puuttuessa.

Pakkopalautukset johtuvat maahanmuuttopolitiikasta, joka eri tavoin tuottaa karkotettavia siirtolaisia – Maahanmuuttoviraston tekemät kansainvälisen suojelun kriteerien tiukennukset Suomessa vuoden 2016 aikana (kuten laajamittainen sisäisen paon käyttäminen kielteisten päätösten perusteena) on selkeä esimerkki karkotettavien siirtolaisten oikeudellisesta tuottamisesta (Kallius & Ahonen 2018). Vastaavasti rikosperusteiset maastapoistamiset ovat lainsäädännön lisäksi sidoksissa hallinnollisiin käytäntöihin, jotka voivat johtaa kohtuuttomiin seurauksiin ulkomaalaisille. Huolimatta maastapoistamisjärjestelmään – mukaan lukien ulkomaalaisten säilöönotto – käytetyistä huomattavista resursseista, palautukset (riippumatta voimankäytön asteesta) eivät kuitenkaan merkitse muuttoliikkeen loppua vaan useimmiten vain sen väliaikaista katkosta. Usein Suomesta poistetut Itä-Euroopan maiden kansalaiset ja ne kolmannen maan kansalaiset, joilla on laillinen oleskeluoikeus toisessa EU-maassa, lähtevät uudestaan muualle Eurooppaan tai palaavat takaisin Suomeen. Huolimatta liikkumisen korkeammista kustannuksista, vastaavasti myös Irakiin ja Afganistaniin palautetut lähtevät usein joko lähialueiden turvallisimpiin maihin, tai mikäli mahdollista, palaavat takaisin Eurooppaan (Schuster & Majidi 2013).

Dramaattinen, henkilöitävissä oleva väkivalta on aina helpommin käsiteltävissä ja tuomittavissa, kuin eriarvoisuuksia ylläpitävä ja niitä tuottava rakenteellinen väkivalta (Žižek 2012). Kansalaistottelemattomuus ei kuitenkaan estä maastapoistamista: mikäli käännytyksen toimeenpano keskeytyy joko henkilön itsensä tai ulkopuolisen toimesta, on hyvin todennäköistä, että poliisi poistaa henkilön seuraavalla mahdollisella lennolla. Huomion rajaaminen yksittäiseen henkiköön kohdistuvaan voimankäyttöön, kuten pakkopalautuksiin, ei välttämättä kuitenkaan johda rakenteellisen väkivallan käsittelemiseen. Subjektiivinen väkivallan tuomitseminen nimittäin olettaa helposti taustakseen väkivallattoman normaalitilanteen, ja voi päätyä etuoikeutusta asemasta tehtyihin moraalisiin erotteluihin oikeutetuista ja epäoikeudenmukaisista karkotuksista. Maahanmuuton hallinta ylläpitää ja tuottaa eriarvoisuutta erottelemalla ne, joiden liikkumisen oikeus syistä riippumatta on itsestään selvää niistä, joiden kohdalla se on sallittua vain erityisistä syistä; ”pakkopalautukset” ovat tämän rajajärjestelmään erottumattomasti sisältyvän mutta helposti näkymättömäksi jäävän rakenteellisen väkivallan materialisoitunut muoto.

Jukka Könönen työskentelee postdoc-tutkijana Tampereen yliopiston Tutkijakollegiumissa (Insititute for Advanced Social Research). Könönen on tehnyt yli kymmenen vuotta tutkimusta siirtolaisten oikeudellisesta asemasta, muuttoliikkeistä ja niiden hallinnasta.

 

Viitteet

[1] Poliisin tilastojen mukaan maastapoistettavien ulkomaalaisten kokonaismäärä on 3873, mutta seitsemän henkilöä on merkitty kohtaan ”blank” ja yksi palautus ei ole onnistunut. Poliisin valvomien maastapoistamisten tarkka määrä ilman IOM:n kautta palanneita on 2 474. Poliisihallitukselta saamani tiedon mukaan lukuun 2600 sisältyy myös rajavartiolaitoksen valvomia maastapoistamisia.

 

Lähteet

Kallius, Annastiina & Ahonen, Talvikki (2018) Paperittomuuden tuotanto ja hallinta Suomessa vuosina 2015–2017. Siirtolaisinstituutti: Turku. Ilmestyy.

Könönen, Jukka (2018) Epävirallisen liikkumisen moninaiset muodot turvapaikanhakijoista EU-kansalaisiin. Ulkomaalaisten säilöönotto ikkunana paperittomuuteen Suomessa. Sosiologia 4/2018. Ilmestyy.

Schuster, Liza & Majidi, Nassim (2013) What happens post-deportation? The experience of deported Afghans. Migration studies 1(2): 221-240.

Turton, David (2003) Conceptualising Forced Migration. RSC Working Paper No. 12. Refugee Studies Centre: Oxford.

Žižek, Slavoj (2012) Väkivalta. Nemo: Helsinki.

 

Mainokset