Apurahaputken nurja puoli

”Joka kerta, kun odotan päätöstä elämää ylläpitävistä rahoista, varaudun siihen, ettei tulevaisuutta myönnetäkään”, kirjoittaa Antti Nylén teoksessaan Häviö (Kosmos, 2018). Monologin aiheina ovat taiteilijan toimeentulo, apurahaputken epävarmuus, taloudellisen perikadon partaalla keikkuminen, sekä niitä seuraavat psyykkiset ongelmat, masennus ja katkeruus.

Vaikka Häviön aihe onkin raskaahko, ahmaisee kirjan silti läpi yhdeltä istumalta. Teksti kohottaa, lyhistää, naurattaa ja nolottaa. Se on vähän niin kuin taiteilijan elämää ja mielenterveysongelmia tirkistelevä reality show.

Nylén tarkastelee Häviössä etenkin Vihan ja katkeruuden esseitä (2007) seurannutta menestystä, kirjallisuuspalkintoja ja onnistumisiaan apurahahauissa. Teokset ovat selvästi myös sukua toisilleen, molempien yhtenä keskeisenä teemana on yhteiskunnallisen ulkopuolisuuden kokemus. Vihan ja katkeruuden esseissä ulkopuolisuus esitetään ainakin jossain määrin tavoiteltavana olotilana, kuten esseessä ”Teesejä uudesta dandyismista”. Nylén pohtii esseetä nykynäkökulmasta: ”koko dandyismitekstini oli tuskailua yhden kysymyksen äärellä: mikä minä oikein olen? Enkä suostunut myöntämään, etten ole oikein mikään. Halusin niin kiihkeästi olla joku, että turvauduin mielikuvitukseen ja väitin enemmän tai vähemmän suoraan olevani dandy.”  Häviössä Nylén näkee taiteilijan ulkopuolisen aseman ansana ja tappiona, josta ei ole ulospääsyä. ”Nykyisinhän olen täysin työelämästä syrjäytynyt moniongelmainen häviäjä.”

Vihan ja katkeruuden esseiden ja Häviön selkein ero on, että ensimmäinen on synkkä ja toiveikas kun taas jälkimmäinen on synkkä ja toivoton. Ehkä Vihan ja katkeruuden esseiden ilmestymisen aikaan oli vielä mahdollista kuvitella, että asioita voitaisiin muuttaa, ja että taide, kuten esseiden kirjoittaminen, voisi saada muutoksen aikaan. Meitä nyt ympäröivässä todellisuudessa Nylén sen sijaan ei juuri näe toivoa, eikä kirjailijaa voi siitä syyttää.

Häviön pääajatus on tämä: jos taiteilijat kerran tekevät koko ajan töitä kuin hullut ja hyödyttävät yhteiskuntaa luomalla perusteita sen toiminnalle, eikö heille kuuluisi maksaa palkkaa siinä missä muillekin yleishyödyllisille yhteiskunnallisille toimijoille kuten poliisille, ulosottomiehelle ja lastentarhanopettajalle? Nylén ehdottaa ratkaisuksi taiteilijapalkkaa, jota perustulo ei hänen mukaansa korvaa, sillä taiteilijapalkkaa maksettaisiin työstä, kun taas perustuloa maksetaan osallistumisesta yhteiskuntaan (Voima 17.12.2018).

Taiteilijat ovat Nylénin sanoin ajatelleet kaikkea. Heidän vastuullaan on, että ylipäätään tiedetään, että missään, kuten hengen pelastamisessa tai kaljalle menemisessä, on mitään järkeä.

Taiteilija ei huolehdi yhteiskunnan rakenteista ja niiden toteutumisesta, vaan elämän mielestä.

Ajatus on perusteltu ja paikallaan. Taiteellisen työn yhteiskunnallista merkitystä ei tunnisteta. Perinteisesti taidetta ei pidetä ”oikeana työnä”, minkä vuoksi siitä ei usein nähdä tarpeelliseksi maksaa palkkaakaan samoin kuin ”oikeasta työstä”. Ilman taiteilijoita monia oikeita töitä, kuten kustantamoita, kulttuurialan ammattiliittoja, taidemuseoita, esittävän taiteen festivaaleja, Teostoa, teattereita, sirkuksia ja orkestereita, Taiteen keskustoimikuntaa, taidekouluja tai Taideyliopistoa, saati taidekasvattajia ja professoreita, ei olisi lainkaan olemassa. On lukuisia ammattikuntia, jotka ovat täysin riippuvaista taiteilijoiden heidän työtään edeltäneestä työstä. Kuitenkin kun taiteilija tekee tuota perustavaa ensimmäistä työtään, kuukausipalkka maksetaan usein toissijaisen työn tekijöille, kuten kustannustoimittajille, tapahtumatuottajille tai galleristeille. Ei täysin, mutta merkittäviltä osin, yksityinen apurahajärjestelmä mahdollistaa taiteilijoiden työskentelemisen. Useimmat taiteilijat työskentelevät kokonaan tai osittain valtion tukemien instituutioiden ulkopuolella.

Apurahatutkijana tunnen varsin hyvin Nylénin Häviön aihepiirin. Viimeisen 13 vuoden aikana elantoni on koostunut yhdestätoista erillisestä rahoituspätkästä. Lyhin työskentelyjaksoni on ollut kolmen kuukauden ja pisin vuoden ja kahdeksan kuukauden mittainen. Maaliskuussa alkaa tähänastisen työurani toistaiseksi pisin pätkätyösuhde: kolmivuotinen apuraha.  Kuten Nylén osuvasti kuvaa, on kolmivuotinen apuraha ”ihana mutta tekee lähtöä jo tavatessa”, aivan kuin Päivänsäteen ja menninkäisen keiju.

Rakenteellisesti tiedemaailma muistuttaa taidemaailmaa. Myös sen toimintaedellytyksenä on yksityisen säätiöiden ylläpitämä apurahajärjestelmä. Varsinaisia palkkoja tutkijoille on tarjolla hyvin vähän. Apurahatutkijat ovat kuitenkin yliopistoille tärkeä resurssi. Heille ei tarvitse tarjota mitään, esimerkiksi työskentelytiloja tai työterveyshuoltoa. Sen sijaan apurahansaajat itse ovat velvollisia raportoimaan yliopistolle tekemästään työstä, etenkin tieteellisistä julkaisuistaan, joita yliopistot himoitsevat. Yhtä korkeatasoista tieteellistä julkaisua vastaan yliopisto voi saada valtiolta viisinumeroisen summan. Apurahatutkija sen sijaan ei saa vastineeksi juuri mitään. Työ ei kerrytä edes ansiosidonnaista päivärahaa tukiverkoksi siihen hetkeen, kun lyhyt apurahakausi jälleen päättyy. Siis, ei työterveyshuoltoa, ei työskentelytiloja, ei ansiosidonnaista, eikä mitään takeita työn jatkuvuudesta. Jatkuvaa on vain tulosvaatimus. Myös tutkijan työhön pätee Nylénin toteamus: ”Jos kuka tahansa keskituloinen palkansaaja joutuisi kokeilemaan minun elämääni, hän hirttäytyisi viimeistään kuudennentoista minuutin kohdalla kännykkänsä laturin johtoon”.

On selvää, että taiteilijoille ja tutkijoille elintärkeä apurahajärjestelmä ruokkii epäterveitä rakenteita taide- ja tiedemaailmassa. Apurahatulot koskevat verrattain suurta joukkoa usein korkeasti koulutettuja työikäisiä, ja apurahajärjestelmään liittyvät epäkohdat ovat siten merkittävä kansanterveydellinenkin ongelma. Ensimmäinen ja tärkein parannus apurahansaajien toimeentuloon olisi, että työskentelyapurahat rinnastettaisiin työtuloon ja ne kerryttäisivät ansiosidonnaista päivärahaa. Huomioidaanhan MYEL-maksut, joita apurahansaajien on pakko maksaa, esimerkiksi vanhempainpäivärahan perusteena. Lisäksi tarvitaan tietysti perustulo, joka vapauttaisi kaikkien prekaareissa työsuhteissa elävien energiaa johonkin muuhun kuin aivan välttämättömistä elämän edellytyksistä huolehtimiseen.

Koska apurahoja on vaikea saada ja ne ovat erittäin kilpailtuja, voi järjestelmään liittyvistä epäkohdista olla vaikea puhua. Mikä muu ammattiryhmä kuitenkaan tyytyisi yhtä hiljaa osaansa? Saako apurahansaaja edes valittaa kuten kuka tahansa oikean työn tekijä? Nylén tarttuu tarpeellisesti tähän epäkohtaan. Hän esittää, ettei apurahataiteilijan kuulu olla ikuisesti nöyrä ja kiitollinen. Ei apurahan myöntäjän miellyttämiseksi eikä edes niiden vuoksi, jotka kerta toisensa jälkeen eivät apurahahauissa menesty. Menestys on satunnaista ja onni voi koska tahansa kääntyä. Sormia napsauttamalla apurahataiteilijan tai -tutkijan ”ura”, apurahaputki, voi olla ohi ja hän saa maistaa häviötä.

Tanja Tiekso

Mainokset