Paha propaganda, hyvä kulttuuridiplomatia?

Meille 80-luvun lapsille kylmä sota on vielä juuri ja juuri itse elettyä historiaa. Käytännön tasolla itäblokin hallitsemaa lastenohjelmavalikoimaa lukuun ottamatta tuo suurvaltojen nokittelun leimaama ajanjakso jäi kuitenkin etäiseksi. Monelle niistä, jotka tuohon aikaan kykenivät hahmottamaan maailmanpoliittisia todellisuuksia Pikku Kakkosta laajemmin, kylmän sodan opetukset kytevät syvemmällä. Kirkkaana mielissä elää vähintäänkin muisto siitä, että jatkuvassa ydinsodan pelossa eläminen ei yksinkertaisesti ole kovin miellyttävää.

Kuitenkin jopa meidän 80-luvun lasten mielissä maailman nykytilanne herättelee lapsuusajan haamuja. Vaikka maailmantilaa ei nyt määritetäkään globaalin ideologisen kamppailun kautta, eivätkä kansainvälistä kanssakäymistä rajoita kauhun tasapainon sanelemat, viralliset tai epäviralliset, säännöt, suurvaltojen nokittelu puheissa ja teoissa riittää monelle perusteeksi puheelle uudesta kylmästä sodasta. Ohi on se lyhyt aika, jolloin maailman hahmottamisen käsitteellisen kehyksen muodostivat globalisaatio- ja kehitysteoriat. Kansallisvaltiokeskeinen, vastakkainasettelujen varaan rakennettu maailmanjärjestys sen sijaan nostaa rumaa päätään eikä maailman toisella puolikkaalla varmastikaan ole hyvät mielessä – osoittipa syyttävä sormi sitten itään tai länteen.

Toisen maailmansodan jälkeiseen maailmaan keskittyvää tutkimusta vaivaa lähes pakkomielteinen, usein kyseenalaistamaton ymmärrys kylmästä sodasta maailmanpoliittista ilmapiiriä määrittävänä tekijänä. Erityisesti viime vuosikymmenen aikana tutkimuksen kohteet ovat laajentuneet kattamaan perinteisten sotilaallis-diplomaattisten ulottuvuuksien lisäksi myös pyrkimykset hahmottaa, kuinka kylmä sota sekä muokkasi kulttuurisia ilmiöitä että oli itse vahvasti niiden muokkaama. Joanne P. Sharpin Valittujen Palojen roolia amerikkalaisen identiteetin tietoisessa rakentamisessa suhteessa kylmään sotaan tarkasteleva tutkimus tai Tony Shaw’n ja Denise Youngbloodin teos propagandan ja viihteen tiiviistä kanssakäymisestä sekä elokuvateollisuuden ja valtiohallinnon yhteyksistä rautaesiripun molemmin puolin avaavat uudenlaisia tapoja yhtäältä ymmärtää, miten kylmän sodan todellisuutta rakennettiin arkipäiväisten kulttuuristen kulutustuotteiden pohjalta ja toisaalta tarkastella, kuinka voimakkaat konfliktin taustalla vaikuttavat kulttuuriset tekijät itseasiassa olivat. Tämän käänteen inspiroimat tuotokset keskittyvät yhtäältä kysymyksiin siitä, kuinka kulttuuri osaltaan toimi kylmän sodan ideologisena taistelukenttänä ja toisaalta pyrkimyksiin hahmottaa kulttuuri yhteistyön alustana.

Tästä näkökulmasta koko kylmä sota rakentui taiteen ja kulttuurituotteiden keinoin luotujen terävien, kärjistettyjen ja vähintäänkin osin keinotekoisten viholliskuvien varaan tai vaihtoehtoisesti tarjosi välineet jännitteiden lievittämiseen. Kulttuurista kylmää sotaan siis voidaan tarkastella niin propagandan kuin kulttuuridiplomatian viitekehyksessä. Tämän vuoksi kylmän sodan perintö elää vahvana myös kulttuuridiplomatian kentällä – olipa kyse sitten toimintapolitiikoista, käytännön toimista tai tutkimuksesta. Propagandaan liitettävien negatiivisten sivumerkitysten takia myös kulttuuridiplomatia usein typistyy mielikuviin, jotka yhtä lailla juontavat juurensa kylmän sodan perintöön.

Kulttuuridiplomatia nähdäänkin edelleen kylmän sodan jäänteenä, ja tämän tradition oikeuttamana vedetään yhtäläisyysmerkit kulttuuridiplomatian ja propagandan käsitteiden välille melkoisen heppoisin perustein. Totta toki on, että kylmä sota oli uudenlainen konflikti, joka rakennettiin geopoliittisten erimielisyyksien lisäksi kulttuuristen ja ideologisten vastakkainasettelujen ympärille ennennäkemättömässä mittakaavassa. Yhtä totta on, että kylmän sodan aikana kulttuuridiplomatia toimi yhtenä tärkeimmistä keinoista sen aikaisten jännitteiden hallinnointiin siten, että uutta suursotaa maailmassa ei syttynyt.

Sekaannus on siis ymmärrettävä, joskin harmillinen. Ongelmallisen tilanteesta tekee ensisijaisesti se, kuinka tämä osin väkisin ylläpidetty yhteys vaikuttaa ymmärrykseemme kulttuuridiplomatian perusolemuksesta. Yhtäältä kulttuuridiplomatia nähdään merkityksettömänä puuhasteluna, jonka vaikutuksia on mahdoton mitata. Toisaalta sitä syytetään sidoksista kolonialismiin, kulttuuri-imperialismiin ja propagandaan, jotka lähtökohtaisesti määrittyvät negatiivisina, poliittisesti arveluttavina ja eettisesti tuomittavina toimina.

Ratkaisu ongelmaan ei kuitenkaan ole edes yrittää purkaa näitä yhteyksiä, vaan määrittää ne uudelleen. Olennaista on ymmärtää, minkä välisistä yhteyksistä tai yhteydettömyyksistä koko keskustelussa on pohjimmiltaan kyse.

Ilmiönä kulttuuridiplomatia on erikoislaatuinen. Politisoitunut kulttuuriargumentaatio korostaa kansallisten identiteettien välisiä eroja syventäen kansainvälisiä vastakkainasetteluja, mutta kulttuuridiplomatian pitäisi toisaalta kyetä toimimaan näiden samojen, osin itse luomiensa ja ylläpitämiensä jännitteiden lievittäjänä. Kulttuuridiplomatia voidaan siis lähtökohtaisesti ymmärtää itseään toteuttavana ennusteena, jonka ytimessä ovat eroihin, erilaisuuteen ja erimielisyyksiin liittyvät lähtöasetelmat.

Tästä huolimatta kulttuuridiplomatia on yksi laiminlyödyimmistä osa-alueista kansainvälisten suhteiden tutkimuksessa ja modernin diplomatian historian ongelmallisimpia käsitteitä. Sekä käytännössä että aihetta käsittelevässä tutkimuskirjallisuudessa käsite näyttäytyy usein määrittelemättä jäävänä – tai jätettynä – kattoterminä, jonka alle surutta sullotaan mitä kirjavampia kokoelmia kulttuurin keinoin lähestyttäviä tai määritettäviä toimia ja strategioita.

Yritykset määritellä kulttuuridiplomatia yleisellä tasolla – silloin kun joku moiseen puuhaan rohkenee ryhtyä – ovat usein kaikenkattavia ja maailmaasyleileviä. Yhden lainatuimmista määrittely-yrityksistä tarjoaa politiikan tutkija Milton C. Cummings, joka lähestyy kulttuuridiplomatiaa ymmärryksen vaalimiseen tähtäävänä ideoiden, informaation, taiteen ja muiden kulttuurin osa-alueiden vaihtona kansakuntien ja niiden kansojen välillä. Vaikka Cummingsin määritelmässä on ongelmansa, se tarjoaa siitä huolimatta keinon tarkastella kulttuuridiplomatian ja propagandan suhdetta lähemmin. Määritelmästä voidaan erottaa kolme eri tarkastelun tasoa: toimijat, päämäärät ja keinot. Toimijataso koostuu Cummingsin mukaan kansakuntien ja kansojen lokerosta, mutta yhtä lailla sitä voisi lähestyä yksittäisten ihmisten, kaupallisten toimijoiden tai kansalaisjärjestöjen kautta. Päämääräksi puolestaan määrittyy ymmärryksen vaaliminen, jonka ideatason olemus voi jossakin toisessa asiayhteydessä korvautua intressien edistämiseen pohjaavalla lähtökohdalla.

Toimijoiden ja näiden tavoittelemien päämäärien väliin tarvitaan kolmas, keinojen, kategoria. Cummingsin mukaan tämä koostuu sekä abstraktien ideoiden että konkreettisten kulttuurituotteiden vaihdosta. Vaihdon kautta ytimessä on siis molemminpuolisuus tai monenvälisyys, yksipuoleisen tuputtamisen tai vastaanottamisen sijaan. Anthony Haigh’lle kulttuuridiplomatian kolme kehitysvaihetta määrittyvät juuri keinojen tason kautta. Ensimmäinen vaihe koostuu propaganda kautta määrittyvistä, yksisuuntaisessa kehyksessä tapahtuvista toimista. Toisessa vaiheessa kulttuurisen propagandan harjoittaminen puolestaan tapahtuu kaksisuuntaisten sopimusten tarjoamassa kehyksessä ja kolmannessa vaiheessa toimintaympäristö laajenee monenväliseksi. Jokaisessa vaiheessa ytimessä on kuitenkin vastapuolen mielipiteisiin vaikuttaminen propagandan keinoin.

Kulttuuridiplomatian ja propagandan suhde on siis puhtaasti välineellinen, joskin tiivis ja usein limittäinen. Epätarkoista ja aika ajoin sisäisesti ristiriitaisista määrittelyistä huolimatta kulttuuridiplomatia kuitenkin nähdään ensisijaisesti positiivisena ilmiönä, kun taas propagandalla on erityisesti arkikäytössä pohjimmiltaan negatiivinen kaiku. Onko kyse siis tarkoitus pyhittää keinot -tyyppisestä rakennelmasta? Tämä ajatusmalli pohjaa syvään juurtuneeseen käsitykseen propagandasta puolueellisina, epäreiluina ja totuutta vääristelevinä toimina. Propaganda väärinkäyttää sananvapautta, manipuloi ajattelua ja levittää kyseenalaisia totuuksia. Sitä harjoittavat muut, emme suinkaan me. Ihmekö siis, jos propagandan ikävä maine on tahrannut myös sitä välineenään hyödyntävän kulttuuridiplomatian.

Tämä käsitys propagandasta on kuitenkin moderni ilmiö, tulosta sen käytöstä maailmansotien ja erityisesti kylmän sodan aikana. Sanana propaganda juontaa juurensa latinan sanaan propagare, joka viittaa pistokkaiden istuttamiseen uusien kasvien tuottamiseksi. Termin nykykäyttö puolestaan on lähtöisin roomalaiskatoliselta kirkolta, joka vastaiskuna uskonpuhdistukselle perusti kardinaalikomission pakanoiden käännyttämiseksi. 1600-luvulla komissio sai nimen Sacra Congregatio de Propaganda Fide. David Welch kuvaa, kuinka termiä propaganda alettiin pian tämän jälkeen soveltaa mihin tahansa tiettyä oppia levittävään järjestöön ja sen jälkeen itse levitettävään oppiin. Termin propaganda nykykäyttö pohjaa viimeiseen kehitysvaiheeseen, jolloin termiä lopulta sovellettiin kuvaamaan opin levittämiseen käytettyjä menetelmiä.

Tähän kehityskulkuun siis pohjaa ymmärryksemme propagandasta pohjimmiltaan mielipidevaikuttamiseen tähtäävinä toimenpiteinä ja toimintamalleina. Mikään tässä ei kuitenkaan viittaa propagandan negatiiviseen luonteeseen, vaikka se itsestäänselvyytenä termiin useimmiten liitetäänkin. Tämä vuoksi olisikin houkuttelevaa hylätä propaganda terminä kokonaan ja korvata se vaikkapa neutraalimmalla mielipidevaikuttamisen käsitteellä. Samalla kuitenkin hylättäisiin arvokas väline ymmärtää koko keskustelun pohjimmiltaan politisoitunut luonne, jonka näiden käsitteellisten ”totuuksien” ja yhteyksien uudelleenarviointi eittämättä paljastaa.

Termin korvaamisen sijaan Philip Taylor ehdottaakin sen uudelleenmäärittelyä epäkohdan korjaamiseksi esittäen, että propaganda määrittyy tietoisina yrityksinä suostutella ihmiset ajattelemaan ja käyttäytymään ajatuksen esittäjän toivomalla tavalla mitä tahansa välineitä hyödyntäen. Propagandaa tulisi näin ollen lähestyä eettisesti neutraalina prosessina. Tällä tavoin vältetään kaksi David Welchin esittämää perustavanlaatuista väärinkäsitystä: uskomus, että propagandaa hyödynnetään ainoastaan asenteiden ja mielipiteiden muuttamiseksi, ja oletus, että propaganda toimii ainoastaan valheiden kautta.

Propaganda on siis todellisuudessa ainoastaan – tässä tapauksessa kulttuuridiplomatian – neutraali instrumentti, keino saavuttaa toivottu päämäärä. Tämän asetelman hahmottaminen helpottaa käsitteiden välisen suhteen määrittämistä sekä kulttuuridiplomaattisten strategioiden ja propagandan mielipidevaikuttamiseen pyrkivien toimien arviointia ilman tarpeetonta arvolatausta.

Mitä tällä kaikella sitten on väliä? Jos koko paha ja juonikas propagandisti – hyvää tarkoittava, mutta naiivi kulttuuridiplomaatti -asetelma on osa kylmän sodan aikaista ongelmanasettelua, eikö samaten koko keskustelun voisi kuitata vuosikymmenten takaisen, aikansa eläneen problematiikan turhana kaiveluna, jonka relevanssi nykymaailmassa on lähinnä historian ymmärtämisen kautta hahmottuva?

Puhe uudesta kylmästä sodasta käsittää hämmentävästi vähintäänkin sekä lännen ja Venäjän välisten suhteiden rakoilun että Kiinan, Japanin ja Yhdysvaltojen kilpailun sotilaallisesta vaikutusvallasta. Vaikka uusi kylmä sota hahmottuukin toistaiseksi lähinnä geopoliittis-taloudellisten vastakkainasettelujen kautta, on laajemmin tarkasteltuna selvää, kuinka yksinkertaistettuja kulttuurisia mielikuvia kansallisista identiteeteistä homogeenisina ja staattisina kokonaisuuksina käytetään jälleen jännitteiden kasvattamiseen niin idässä kuin lännessäkin. Ensimmäisen kylmän sodan tavoin pullistelun välinekirjo on kattava. Kiina rakentaa diplomaattisuhteita tarjoamalla vuokralle pandoja. Yhdysvaltain ulkosuhteiden johtaja puolestaan tekee parhaansa niiden purkamiseksi Twitterissä. Nurkan takana vaanii armeijallinen Venäjän suurvaltapoliittisia pyrkimyksiä ajavia internettrolleja. Voitaneen siis väittää, etteivät yritykset ymmärtää propagandan ja kulttuuridiplomatian välinen intiimi suhde hieman syvemmin liene täysin hukkaan heitettyä aikaa.

 

Lähteet:

Cummings, Milton C. (2009): Cultural Diplomacy and the United States Government: A Survey. Cultural Diplomacy Research Series. Washington: Americans for the Arts.

Haigh, Anthony (1974): Cultural Diplomacy in Europe. Strasbourg: Council of Europe.

Sharp, Joanne P. (2000): Condensing the Cold War: Reader’s Digest and American Identity. Minneapolis: University of Minnesota Press.

Shaw, Tony & Youngblood, Denise (2010): Cinematic Cold War: The American and Soviet Struggle for Hearts and Minds. Lawrence: University Press of Kansas.

Taylor, Philip M. (2014): Munitions of the Mind: A History of Propaganda from the Ancient World to the Present Era. Manchester: Manchester University Press.

Welch, David (2014): “Opening Pandora’s Box” Propaganda, Power and Persuasion. Teoksessa David Welch (toim.) Propaganda, Power and Persuasion: from World War I to Wikileaks. Lontoo; New York: I.B. Tauris.

Miia Huttunen