Yhteisö tartuntana – mitä COVID-19 opettaa meistä?

Olen sen verran onnekkaassa tilanteessa, että olen voinut jatkaa työtäni normaalisti koronaviruspandemiasta seuranneista rajoitteista huolimatta. Käännän kotonani erästä Jean-Luc Nancyn teosta, jonka painokas pääväite kuuluu: oleminen on aina kanssaolemista. Näin sosiaalisen eristäytymisen aikana tämä väite on pyörinyt mielessäni erityisen paljon.

Mielessäni on pyörinyt myös erinäiset keskustelut, joita pandemian ympärillä on käyty.

Tilanne on nimittäin ehtinyt tähän mennessä kirvoittaa jo varsin monenlaista yhteiskunnallista ja filosofista pohdintaa ja sitä on käytetty perusteluna erilaisille kannoille, hypoteeseille ja teorioille. Rocco Ronchi kirjoitti maaliskuun alussa Doppiozero-verkkojulkaisussa:

”COVID-19-viruksesta on tullut eräänlainen yleinen metafora tai peräti symbolinen tiivistymä siitä, mitä ihmisenä olemisen ehdot ovat postmodernina aikana. Se mitä tapahtui neljäkymmentä vuotta sitten HI-viruksen kanssa, tapahtuu nyt uudestaan. Pandemia näyttäytyy eräänlaisena experimentum cruciksena, joka toimii koetinkivenä erilaisille hypoteeseille, joiden sisältö ulottuu politiikasta, globalisaation seurauksista ja kommunikaation muutoksesta internetin aikana mitä hienovaraisimpiin metafyysisiin spekulaatioihin.”

Luultavasti COVID-19 tullaan vielä valjastamaan hyvin erilaisten poliittisten ja filosofisten näkemysten käyttöön, mutta jo nyt on selvää, että kyse on erityisestä ajanjaksosta, joka on sananmukaisesti kriisi eli käännekohta – käännekohta ajattelussamme ja tavassa, jolla näemme itsemme ja maailman.

Giorgio Agamben syytti helmikuun lopussa italialaisessa Quodlibet-lehdessä Italian hallituksen koronaepidemian vuoksi toimeenpanemia rajoituksia irrationaalisiksi ja täysin perusteettomiksi. Hänen mukaansa hallituksen määräämät hätätoimenpiteet olivat suhteettomat siihen nähden, että kyseessä ei ollut ”mitään paljon ihmeellisempää kuin tavallinen influenssa”. Agamben argumentoi epidemian olevan hyvä tekosyy paniikin luomiselle, poikkeustilan asettamiselle ja sitä kautta ihmisten kontrolloinnille. Kirjoitus sai välittömästi vastauksia muilta filosofeilta, mm. Jean-Luc Nancylta, Roberto Espositolta, Sergio Benvenutolta ja Shaj Mohanilta. (Keskustelu jatkuu yhä ja osia siitä löytyy englanniksi täältä: http://www.journal-psychoanalysis.eu/coronavirus-and-philosophers/.)

Ei kulunut kauaakaan tuon keskustelua herättäneen kirjoituksen ilmestymisestä, kun vaikutti jo siltä, että Agambenin tilannetaju oli pettänyt pahan kerran. Hän oli jättänyt huomiotta esimerkiksi sen, että toisin kuin kausi-influenssaan koronavirukseen ei ole vielä olemassa rokotetta, eikä hän osannut ennustaa, miten suureksi kuormitukseksi terveydenhuollolle epidemia saattaisi käydä. Lisäksi Agambenin väite epidemian käyttämisestä pelkkänä tekosyynä poikkeustilan luomiseksi ja kontrollin radikaaliksi lisäämiseksi herätti ihmetystä. Esimerkiksi Esposito huomautti pari päivää Agambenin kirjoituksen ilmestymisen jälkeen Antinomie-lehdessä, että Italian kaoottinen tilanne muistuttaa pikemminkin julkisten auktoriteettien romahtamista kuin totalitaristisen puristusotteen kiristymistä. Samoin Slavoj Žižek kirjoitti The Philosophical Salonalustalla:

”Miksi valtiovalta tahtoisi lietsoa sellaista paniikkia, joka tuo mukanaan epäluottamuksen valtiovaltaa kohtaan (’he ovat avuttomia, he eivät tee tarpeeksi…’) ja joka häiritsee pääoman jouhevaa lisäämistä? Onko pääoman ja valtiovallan intresseissä tosiaankin laukaista globaali talouskriisi oman valtansa vahvistamiseksi?”

Tämä on olennainen kysymys ja hyvä vasta-argumentti Agambenille. Ainakin näin alkuun – vielä koronakriisiä edeltävän arkijärjen puitteissa – voi olla vaikea keksiä, kenen intressejä kriisi ja sen mukanaan tuoma sosiaalinen eristäytyminen sekä talouden romahtaminen palvelevat. Agamben tuntuu näkevän sosiaalisessa eristämisessä ennen kaikkea keinon ihmisten hallitsemiseksi. Kun ihmiset ovat pelon vallassa eristäytyneet koteihinsa, he eivät voi kokoontua yhteen, jolloin myöskin kaikki poliittinen toiminta on hyvin vaikeaa. Maaliskuun aikana Agamben selvensi kirjoitustaan todeten, että ihmiset pelkäävät nyt ”paljaan elämänsä” puolesta ja että ”pelko sen menettämisestä ei tuo ihmisiä yhteen vaan sokaisee heidät ja erottaa heidät toisistaan”. Hänen mukaansa toiset ihmiset nähdään pelkästään mahdollisina tartuttajina ja yhteiskunta on tilassa, joka palvelee pelkkää selviytymistä, paljasta elämää. Agambenin pelkona on poikkeustilan muuttuminen normiksi. Poikkeustila, joka palvelee vain selviytymistä ja jossa ihmiselämä palautetaan pelkästään biologisiin ehtoihinsa, tukahduttaa mahdollisuuden poliittiseen toimintaan ja sitä kautta vapaaseen yhteiskuntaan.

Tahtoisin kiistää Agambenin väitteen siitä, että tämänhetkinen tilanne yksioikoisesti erottaisi ihmiset toisistaan ja estäisi heidän yhdessäolonsa. Koetan valottaa tätä vastaväitettä Nancyn käsittein.[1]

On täysin totta, että kriisin vuoksi olemme joutuneet ottamaan etäisyyttä toisiimme ja maasta riippuen enemmän tai vähemmän eristäytymään koteihimme (ne keillä sellainen on). Eikö tämä kuitenkin ole mahdollista vain siltä pohjalta, että meidän olemisemme on perustavanlaatuisesti yhdessä-olemista? Enkä tarkoita nyt vain ihmisten yhdessä olemista vaan eläinten, kasvien, bakteerien, virusten, koko maapallon. Voisi nimittäin ajatella että koronapandemia on paljastanut niiden yhteyksien verkon, joka kaiken olevan välillä vallitsee. Tämä paljastuminen on tapahtunut siten, että yksi virus on onnistunut globaalissa mittakaavassa lamauttamaan lähes kaiken normaalin toiminnan, millä tulee olemaan merkittäviä vaikutuksia myös ”ei-inhimillisille” toimijoille.

Verrataan tilannetta Martin Heideggerin esimerkkiin vasarasta. Heideggerin mukaan emme vasaroidessamme kiinnitä erityistä huomiota itse vasaraan, se on melkein kuin kätemme jatke. Kuitenkin heti, jos vasara menee rikki, se alkaa pistää silmään ja vaatia meiltä erityistä huomiota tai toimenpiteitä (korjaamista, kauppaan lähtemistä uuden ostamiseksi jne.). Samaan tapaan me emme jokapäiväisessä olemisessamme aktiivisesti ajattele, että perimiltään kyse on olemisesta yhdessä toinen toistemme kanssa. Mutta kun jouhevaan kanssakäymiseemme tulee särö – esim. COVID-19:n aiheuttama – se pomppaa silmille, koska se on lakannut toimimasta niin kuin pitäisi. Asia ei tietenkään ole niin, että koronavirus olisi rikkonut kanssaolemisemme. Me olemme edelleen yhdessä, toinen toistemme kanssa ja myös koronaviruksen kanssa. Sen sijaan se on onnistunut yllättävällä tavalla tuomaan esiin olemisemme kanssa-luonteen. Mieleni tekisi peräti sanoa, että se on riisunut kanssaolemisemme sen arkipäiväisistä vaatteista niin, että jäljelle on jäänyt vain paljas ”kanssa”, joka tällä hetkellä näyttäytyy ensisijaisesti tartunnan mahdollisuutena kaikessa kanssakäymisessä.

Joudumme siis eristäytymään juuri sen vuoksi, että emme alun perin ole erillisiä toisistamme. Joudumme eristäytymään, koska olemisemme on niin yhteenpunoutunutta, koska sen ”kanssa” on niin voimakas, koska toimijuutemme on niin verkottunutta, että yksi virus voi levitä olemattoman lyhyessä ajassa koko maapallolle. Kyse on osittain globalisaatiosta. Näin nopea ja laaja tartunnan leviäminen on mahdollista vain globaalissa maailmassa. Siksi juuri pandemian myötä on tullut paremmin esiin se mikä normaalisti – ja paradoksaalisesti juuri globalisaation vuoksi – on ollut piilossa: että oleminen on aina jaettu, levinnyt moneen paikkaan, että kukaan tai mikään ei ole täydellisen yksin.

Nancy kirjoitti reilut parikymmentä vuotta sitten:

”Globalisaatiosta seuraa samalla kertaa yhdistyminen, keskittyminen, joka antaa vaikutelman väistämättömästä yhdenmukaisuudesta ja kasvottomuudesta, sekä atomisaatio, hajoaminen.” [2]

Globalisaatio (ja ainakin globaali kapitalismi) pilkkoo yhteyksiä väliltämme – tai pikemminkin piilottaa ne. Se saa aikaan illuusion siitä, että olemme itseriittoisia toimijoita, sillä globaali toimijaverkko on levinnyt niin laajaksi, että yksittäisen ihmisen on mahdotonta havaita sitä. Väitän, että koronapandemia on onnistunut vahingoittamaan tätä verkkoa sen verran pahasti, että se on tullut esiin ja samalla muistuttanut meille, että toimijuutemme ei ole itsenäistä.

Voisiko siten ajatella jopa, että olemme vähemmän eristyksissä tänä sosiaalisen eristäytymisen aikana kuin normaalissa globaalin markkinatalouden pyörittämässä arjessamme? Ronchi kirjoittaa:

”Sanotaan, että epidemia johtaa kiellettyjen vyöhykkeiden luomiseen, kotitalouksien eristämiseen, joidenkin alueiden militarisointiin. Näin on tosiaankin asian laita. Tässä tapauksessa [eristävällä] muurilla on kuitenkin täysin eri merkitys kuin niillä muureilla, joita rikkaat pystyttävät pitääkseen köyhät loitolla. Muuri pystytetään toista varten, kuka tahansa hän sitten onkin. Tällaisina aikoina ’naapuri’ muuttuu ’keneksi tahansa’. Muuri kaikissa muodoissaan – myös metrin turvavälinä, joka erottaa baarissa seisovat ihmiset toisistaan – on pystytetty korvaamaan kädenpuristukset, jotka ovat käyneet mahdottomiksi tuon ’kenen tahansa’ kanssa. Se on kommunikaation keino, ei ulossulkemisen merkki. Tämän vahvistaa se fakta, että fasistinen retoriikka ei ole kyennyt käyttämään näitä muureja hyväkseen sanoakseen, kuinka oikeassa he ovat olleet tahtoessaan tiukkaa erottelua.”

En ota tässä kantaa siihen, mikä eristystoimenpiteiden perimmäinen tarkoitus tai niiden mahdolliset seuraukset saattavat olla. Minua kiinnostaa, mitä ne näyttävät meille nyt, tässä tilanteessa. Vielä kerran: ne näyttävät meille meidän yhdessä-olemisemme uudessa valossa. Väittäisin, että esimerkiksi kaupassa käydessäni olen normaalisti paljon vähemmän tietoinen kanssashoppailijoistani valitessani napit korvilla sopivaa sipsipussia kuin nyt, kun otan huomioon metrin turvavälin minun ja toisen kaupassa kävijän välillä. Metrin turvaväli on nimenomaan sosiaalinen, toiset huomioon ottava ele. Se ei ole neutraali väli, joka erottaa minut sinusta ja kaikista muista, vaan se on väli, joka on täynnä merkitystä ja, kuten Ronchi sanoo, kommunikaatiota – se on yhdistävä ero. Olisi varsin herkullista sanoa, että metrin turvaväli on konkreettinen esimerkki partagesta, jaosta, josta Nancy puhuu.

Yksi varsin yleinen näkökulma tämänhetkiseen tilanteeseen on ollut se, että pandemia on vihdoin herättänyt ihmisen hybriksestä ja saanut hänet tajuamaan oman rajallisuutensa ja vajavaisuutensa. Tämä mantraksi asti toisteltu näkökulma on varmasti totta. Sekä yksilötasolla että yhteiskunnan tasolla joudumme sietämään epävarmuutta ja kohtaamaan sen tosiasian, ettemme voi kontrolloida kaikkea. Kenties me peräti joudumme kasvokkain oman kuolevaisuutemme kanssa.

Tässä ei kuitenkaan ole varsinaisesti mitään uutta. Samat kelat on käyty läpi jo viimeistään 1920-luvulla. Olisi tylsää, jos 2020-luvulla jämähtäisimme koronaviruspandemiaa analysoidessamme yksilökeskeiseen eksistentiaaliseen ahdistukseen. Klassikkotekstissään La communauté désoeuvrée Nancy kirjoittaa, että rajallisuus näyttäytyy meille vain yhdessä-olemisen kautta:

”Äärellisyys ’on’ yhteisöllistä, mikään muu kuin se ei ole yhteisöllistä.”[3]

Nancyn ajatus voi  vaikuttaa vaikealta, mutta sitä se ei ole: ihmisen äärellisyys ei ole sitä että olemme pieniä, kuolevaisia ja vajavaisia vaan sitä että olemme ensisijaisesti monikollinen joukko, hallitsematon suhteiden, vaikutusten ja voimien moninaisuus. Rajallisuus on asia, joka kohdataan perimiltään yhdessä eikä yksinäisessä eksistentiaalisessa ahdistuksessa.

Vielä yksi aspekti pandemian ilmi tuomasta yhdessä-olemisesta on normaalisti erillisiksi katsottujen käytäntöjen paljastuminen yhteenkietoutuneiksi. Bruno Latour on todennut, että moderni länsimainen ihminen pitää luontoa, politiikkaa ja diskurssia toisistaan erillisinä käytäntöinä.[4] Koronaviruspandemian aikana tämä käytäntöjen yksioikoinen erottelu on hämärtynyt. Lääketiede, biologia, politiikka, kirjoittaminen, viestintä, tiedonvälitys, internet, ympäristökysymykset, talous, työelämä, taide ja kulttuuri ovat nyt kaikki herkässä kosketuksessa keskenään ja vaikuttavat toinen toisiinsa. Normaalin sosiaalisen elämämme rajoittaminen on romahduttanut sellaisia käytännöllisiä rajoja, joihin emme tavallisesti kiinnitä huomiota.

Georges Bataille kuvaili olevaan sisältyvien rajojen häilyvyyttä sanalla tartunta. Bataillen mukaan on mahdotonta osoittaa selkeitä rajoja olevien välillä, sen sijaan kaiken olevan välillä tapahtuu jatkuvaa kommunikaatiota ja sekoittumista – tartuntaa. Olemista tai elämää ei voi jäljittää mihinkään pisteeseen, vaan se aina virtaa ja liukuu, leviää tartunnan lailla.[5] Myös Nancy lainaa Bataillelta tartunnan käsitettä kuvatessaan olemista ja sen perustavaa luonnetta kanssaolemisena: me olemme aina altistuneina toinen toisillemme. Oleminen ”tarttuu” ja leviää. Se on olemisemme rakenne, sen tapa olla.

Lähteet

Agamben. G. (17.3. 2020). Clarifications. European Journal of Psychoanalysis.
https://itself.blog/2020/03/17/giorgio-agamben-clarifications/

Agamben, G. (26.2. 2020). La invención de una epidemia. Quodlibet. https://www.quodlibet.it/giorgio-agamben-l-invenzione-di-un-epidemia (23.3. 2020). Englanniksi http://www.journal-psychoanalysis.eu/coronavirus-and-philosophers/ (23.3. 2020).

Bataille, G. (1943). L’expérience intérieure. Éditions Gallimard, Pariisi.

Esposito, R. (28.2. 2020). Curati a oltranza. Antinomie. https://antinomie.it/index.php/2020/02/28/curati-a-oltranza/ (23.3. 2020). Englanniksi http://www.journal-psychoanalysis.eu/coronavirus-and-philosophers/ (23.3. 2020).

Latour, B. (2006) Emme ole koskaan olleet moderneja. Vastapaino, Tampere.

Nancy, J.-L. (1986). La communauté désoeuvrée. Christian Bourgois éditeur, Paris

Nancy, J.-L. (1996). Être singulier pluriel. Galilée, Paris.

Ronchi, R. (8.3. 2020). Le virtù del virus. Doppiozero. https://www.doppiozero.com/materiali/le-virtu-del-virus (23.3. 2020). Englanniksi http://www.journal-psychoanalysis.eu/coronavirus-and-philosophers/ (23.3. 2020).

Žižek, S. (16.3. 2020). Monitor and Punish? Yes, Please!. The Philosophical Salon. http://thephilosophicalsalon.com/monitor-and-punish-yes-please/ (23.3. 2020).

Viitteet

1. Jean-Luc Nancy on itse kommentoinut koronapandemiaa muun muassa tekstissään ”Eccezione virale” (https://antinomie.it/index.php/2020/02/27/eccezione-virale/, 23.3.2020), joka on vastaus Agambenille, sekä tekstissään ”Un trop humain virus”, jonka hän lukee ääneen ”Philosopher en temps d’épidémie” -Youtube-kanavalla (https://www.youtube.com/watch?v=Msu0hAJXdhw, 23.3.2020). Kummassakaan tekstissä hän ei kuitenkaan käsittele koronapandemiaa eksplisiittisesti oman kanssaolemisen filosofiansa näkökulmasta.

2. Nancy, J.-L. (1996). Être singulier pluriel. Galilée, Paris. S. 66.

3. Nancy, J.-L. (1986). La communauté désoeuvrée. Christian Bourgois éditeur, Paris. S. 68.

4. Latour, B. (2006) Emme ole koskaan olleet moderneja. Vastapaino, Tampere.

5. Bataille, G. (1943). L’expérience intérieure. Éditions Gallimard, Pariisi.

 

Anna Nurminen