Covid-19: mahdottomuus hengittää myöhäiskapitalismissa

Covid-19 -epidemia palauttaa väestönhallintaan liittyville ”poliisitieteille” ominaiset kysymykset politiikan keskiöön. Miten ja torjua väestöön kohdistuvia riskejä kuten kulkutauteja ja epidemioita? Miten varmistaa väestön kunnollisuus ja työvoiman saatavuus? Miten pitää maaseutu ja kaupunki hallinnallisesti erillään ja estää kiertolaisuus? Miten huolehtia henkilökohtaisesta hygieniasta? Miten ylläpitää elintarvikkeiden riittävä kotivara mutta olla sortumatta mustaan pörssiin?

Michel Foucault’n tutkimukset väestönhallinnan alkuperistä käsittelevät terveydellisten uhkien, kuten spitaalin ja ruton, torjumista ihmisten jaottelun ja eristämisen käytäntöjen kautta. Giorgio Agambenin mukaan nämä käytännöt ovat perustana myös laajemmin myöhemmissä väestönhallinnallisissa tekniikoissa, jotka määrittävät tapaamme liikkua, asua ja tavata toisiamme. Ajatuksena on, että kaupunkitilaan ja liikkuvuuteen liittyviä rajoituksia toteutetaan kansanterveydellisen uhan nimissä ja että laajempien epidemioiden aikaisten poikkeustilojen ääneen sanomattomana tavoitteena on esitellä uusia hallinnan tapoja, jotka sitten osoittautuvat tulleen jäädäkseen. Agamben toistaa tämän teesinsä myös koronavirukseen liittyvän poikkeuslainsäädännön analyysissaan: ”On ilmeistä, että kyseessä on jälleen lisääntyvä taipumus käyttää poikkeustilaa tavallisena hallinnan paradigmana”.

Poikkeustilan julistaminen on tietenkin historiallisesti erittäin merkittävä ja kyseenalainen poliittinen päätös, jota on syytä tarkastella äärimmäisen kriittisesti. Slavoj Žižekin mukaan ajatus koronaviruksen mahdollistamasta poikkeustilasta totalitarismin märkänä unena ei kuitenkaan kestä lähempää tarkastelua. Kenen etuja palvelee osakemarkkinoiden täysi sulaminen sekä työvoiman saatavuuden ja kuluttamisen merkittävä pienentyminen? Eivätkö juuri pahat kapitalistit ja heitä hännystelevät vallankäyttäjät ole pyrkineet pitämään ”väestön” töissä ja kuluttamassa epidemian vaarallisuudesta huolimatta? Koronaan liittyvät torjuntatoimet eivät siis näytä perustuvan poikkeustilan julistamiseen saappaat rasvattuina vain siksi että siihen on vihdoin avautunut mahdollisuus. Pikemminkin tarvitsemme salaliittoteorioiden sijaan käsitteellisesti kunnianhimoisemman kehikon siitä, mitä koronavirus, sen torjuntakeinot ja seuraukset voivat kertoa myöhäiskapitalismin, ja siihen liittyvien valtasuhteiden, olemuksesta.

Nähdäkseni paremman jäsennyksen koronaepidemian yhteiskunnallisen ilmiön toimintalogiikasta voi saada keskittymällä biopoliittisen väestönhallinnan sijaan niiden erilaisten globaalien infrastruktuurien keskeiseen rooliin, jotka Covid-19 näyttää lamaannuttaneen samalla tavalla kuin se lamaannuttaa keuhkot, elämän kannalta välttämättömät hapensaantikykyä säätelevät biologiset toiminnot.

Keller Easterling kirjoittaa teoksessaan Extrastatecraft: The Power of Infrastructure Space (Verso 2014), että perinteiset poliittiset valtamekanismit ovat korvautuneet monimutkaisilla vallan infrastruktuureilla. Ihmisten hallintaa ei toteuta yksiselitteisesti ’valtio’, siis lainsäätäjät, terveysviranomaiset, poliisi ja armeija, vaan pikemminkin eräänlaiset ulkoiset valtiovallat: fyysiset rakennukset, kaukolämpöverkostot, sähköjohdot, lentokentät mutta myös digitaaliset algoritmit, logistiikkajärjestelmät, raha sekä bakteerit ja orgaaninen elämä ylipäätään.

Easterlingin mukaan infrastruktuurit eivät varsinaisesti tuota mitään. Ne ovat pikemminkin välittäjiä (medium). Perinteisen valtamekanismianalyysin mukaisen tuotannon on korvannut finanssikapitalismin mediumit, siis osakkeet, johdannaiset ja rahastot. Työvoiman on korvannut ”alustoilla” tehtävät työsuoritukset. Kaupunkien geometristen rajojen sijaan metropolit muodostuvat erilaisissa virtauksissa. Vaikka myöhäiskapitalismille ominaiset infrastruktuurit ovat äärimmäisen tehostettuja ja kontrolloituja, niin ne eivät lopulta ole enää kenenkään yksittäisen auktoriteetin hallinnassa, eikä kokonaisuutta voi hallita kontrolloimalla yksittäisiä palasia. Infrastruktuurille olennaista on jatkuva pääoman ja muiden yhteiskunnallisten valtasuhteiden kierto, ei niinkään väestön tuottaminen kontrollin ja valvonnan kautta, saati sitten ulossulkeminen yhteisöistä kuten Agamben esittää.

Teoksessaan The Second Coming (Wiley 2019), Franco ”Bifo” Berardi yhdistää Easterlingin argumentin infrastruktuureista laajempaan ”kaaoksen aikaan”, jossa voimattomuuden ja inhimillisen kyvyttömyyden tunne syntyy siitä, että omaan elämäänsä ei voi vaikuttaaa suoraan. Toisella puolella maailmaa tapahtuvat kvartaalikatsaukset ja osingonjaot ovat todella niitä tekijöitä, jotka vaikuttavat elämäämme, mutta emme saa niistä suoraa otetta. Olemme äärimmäisen riippuvaisia tästä myöhäiskapitalismin infrastruktuurista mutta emme voi vaikuttaa siihen juurikaan. Myöhäiskapitalismin infrastruktuurit tukahduttavat toimintakykyämme ja autonomiaamme.

Bifo painottaa, että myös Covid-19 on nykytuotannolle ominainen aikalaissairaus ja siten myös laajempi metafora globaalille kapitalismille. Virus on Bifon mukaan merkittävä ennen kaikkea sen tukahduttavan vaikutuksen takia. Bifon käyttämä vertaus ei ole yllättävä, sillä juuri hengitysoireista ja viruksen hakeutumisesta keuhkoihin on tullut keskeisin tapa kertoa viruksen vaikutuksista ihmiskehoon.

Hengitysvaikeudet ovat Bifon laajasti käyttämä metafora myöhäiskapitalismin vaurioituneista infrastruktuureista, kaaoksen ajasta. Teoksessaan Breathing (Semiotext(e), 2018) Bifo muotoilee ajallemme tärkeimmäksi kysymykseksi sen, miten pystymme hengittämään autoritäärisen pääomasuhteen kuristusotteessa. Covid-19 tuo kysymyksen esiin hyvin konkreettisella tavalla, kuten Bifo kirjoittaa koronavirusta käsittelevissä ”psyko-deflaatio” -päiväkirjoissaan. Deflaatiolla – siinä mielessä, kun Bifo käsitettä käyttää – vaikuttaa olevan kahtalainen merkitys: rahan arvo laskee samalla kun keuhkoissa ei ole tarpeeksi ilmaa hengittämiseen. Viruksen psyko-semioottinen funktio on kapitalismin ”planetaarisen ruumiin” lamaannuttaminen.

Juuri tässä ilmenee Bifolle mahdollisuus kommunismin uuteen tulemiseen. Koronaviruksen lamaannuttava vaikutus pakottaa hyväksymään sen, että mihinkään ei pysty vaikuttamaan, ei ole tilaa hengittää. Kyseessä on Bifon mukaan ”vallankumous ilman subjektia”, joka perustuu ”passiivisuuteen ja antautumiseen”. Emme ole voineet hengittää enää pitkään aikaan, mutta vasta nyt se tulee koronaviruksen myötä näkyväksi. Siinä missä kiihdyttämistä on ehdotettu strategiaksi kapitalismin ylittämiseen, niin Bifolle ratkaisu löytyy täysin käänteisestä strategiasta. Virus ”tyhjentää ilmat akseleraation kuplasta”. Sen sijaan, että tehostaisimme ja kiihdyttäisimme globaalin pääoman kiertoa, pulssia ja kiihtyvää hengitystä, on opeteltava elämään uudella tavalla, rauhallisemmin ja yhdessä. Tämä on toki hyvin akuutti ja konkreettinen kysymys: tarvitsemme parempaa sosiaaliturvaa ja terveydenhuollon julkista infrastruktuuria. Samanaikaisti se koskee kaikkia yhteiskunnallisia ja sosiaalisia suhteita myös laajassa mielessä: on turvattava kyky hengittää nyt ja myös tulevaisuudessa.

Aleksi Lohtaja