COVID-19, poikkeustila ja suvereenius

”Suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta”.[i] Koronaviruksen torjuntaan liittyvästä valmiustilasta tulee mieleen Weimarin ajan oikeistolainen oikeustieteilijä Carl Schmitt ja hänen poleeminen määritelmänsä suvereenista vallasta. Poikkeustilaa ajateltaessa päästään nopeasti demokraattisen valtiomuodon perustaviin kysymyksiin vallanjaon periaatteesta, oikeusvaltion perustasta sekä fasismin uhasta. Se palauttaa mieleen varsinkin 1930-luvun ja Hitlerin valtaannousun. Myös nykyisin etenkin Unkarissa näennäisesti korona-epidemian torjunnan nimissä julistetun poikkeustilan keinoin hallitsijalle myönnetään diktaattorimaisia oikeuksia. Tätä taustaa vasten on äärimmäisen tärkeää analysoida poikkeustilaa poliittisena käsitteenä.

Schmittin tapa ajatella poikkeus- ja normaalitilan välistä suhdetta oli autoritäärinen.[ii] Tämä käsitys on ollut helppo yhdistää COVID-19-epidemian vaatimiin toimiin – ja yhteys on toki ilmeinen – mutta haluaisin selventää tarkemmin, mitä Schmitt tarkoitti teoriallaan suvereeniudesta ja minkälaisia vaarallisia elementtejä Schmittin ajatteluun ja kontekstiin liittyy. Schmittin ajatuksella on nimittäin laajempi teoreettinen viitekehyksensä[iii], jonka vuoksi hänen teoriaansa suvereeniudesta ei voida ottaa annettuna, eikä siihen voida viitata minään abstraktina valtiosäännön periaatteena.[iv]

Michel Foucault’n mukaan suvereeniuden ongelma on yksi länsimaisen oikeustieteen ydinkysymyksiä: kun vallan alistavuuden ongelma on korvattu kysymyksellä vallan legitiimiydestä, kysymys jakaantuu kahtia: ”toisaalta suvereenin legitiimit oikeudet, toisaalta taas laillinen velvoite totella.” Teoriat suvereenista ovat siten pyrkimyksiä joko vahvistaa tai rajata valtiovaltaa lain keinoin.[v] Tärkeää tässä on Foucault’n huomio, että suvereenin vallan ja lain välisessä erottelussa laki on aina suvereenille vallalle ulkoinen rajoite, sillä suvereeni tapa hallita ”ylittää laillisen alueen”.[vi] Tähän kontekstiin sijoittuu myös Schmittin oma suvereeniteoria, jonka tehtävänä on juuri ylläpitää suvereenin laille asettamien ehtojen ulkopuolisuutta.

Schmittin lause, ”suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta” tarkoittaa alun perin sekä poikkeustilasta päättämistä, että päättämistä poikkeustilassa. Suvereeni on siis sekä normaalitilassa se, joka päättää poikkeustilan alkamisesta, että poikkeustilassa se, joka päättää käytetyistä keinoista. Juuri Schmittin alkuperäisen saksankielisen lauseen, ”Souverän ist, wer über den ausnahmezustand entscheidet”, käyttämä prepositio über mahdollistaa molemmat tulkinnat. Pelkästä kielellisestä epäselvyydestä ei kuitenkaan ole kyse, sillä Schmitt itse varmentaa seuraavalla sivulla, että suvereeni ”päättää siitä, onko poikkeustila käsillä, ja myös tavasta, jolla siitä selvitään.” Tämä kaksinaisuus tarkoittaa siis, että suvereenius on ymmärrettävä sekä normaalitilan sisäisenä, että ulkopuolisena asiana, eli Schmittin mukaan sitä ei voi samaistaa lain kanssa, vaan sen on oltava myös lain ulkopuolella toimiakseen myös poikkeustilassa. [vii]

Tästä johtuen Schmitt kutsuu suvereenin käsitettä ”rajakäsitteeksi” (Grenzbegriff), joka on määriteltävissä ainoastaan rajatilanteesta (Grenzfall) käsin. Suvereenius on toisin sanoen vastakohtainen käsite yleispätevälle laille. Schmittin päättelyn mukaan poikkeus on vastakohta yleiselle ja siten myös suvereenin, pystyäkseen vastaamaan poikkeustilan vaatimuksiin, on itsekin oltava jotain poikkeuksellista. Poikkeustilassa Schmittin mukaan siis oikeusjärjestys astuu sivuun, jotta valtio suvereenina pystyy torjumaan sen.[viii]

Näin Schmitt oikeastaan tulee alistaneeksi normaaliolot poikkeustilan ehdoille. Suvereeni ylläpitää normaalitilaa tai, kuten Schmitt asian ilmaisee, suvereeni päättää normaalitilan olemassaolosta (19).  Moraaliset ja eettiset kysymykset ovat suvereenin päätösvallalle toissijaisia, sillä ne voisivat heikentää valtion kykyä ylläpitää yleistä turvallisuutta:

Jokainen tietysti haluaa oikeutta, moraaliutta, eettisyyttä ja rauhaa. Kukaan ei halua toimia epäoikeudenmukaisesti. Mutta, in concreto, tärkein kysymys on kuitenkin aina: kuka konkreettisessa tilanteessa päättää, mikä on oikein, miten saavuttaa rauha, mikä laskentaan rauhan kannalta häiriötekijäksi tai uhaksi, ja millä keinoin tällaiset häiriöt voidaan päihittää, ja mikä lasketaan normaaliksi ja ”rauhoitetuksi” tilanteeksi jne. [ix]

Toisin sanoen valtion on kansan turvallisuuden nimissä sijoitettava oma toimintansa jopa eettisyyden ja oikeuden edelle. Schmitt siis lopulta alistaa normaaliolot, rauhan ja jopa päätöksen siitä, mikä on oikein, suvereenille valtiolle itselleen. Tulevan katastrofin edessä parlamentaarista keskustelua ja yhteiskunnallista toimintaa tärkeämpää on, että tehdään päätös. Päätös lopettaa keskustelun.[x] Päätöksen tärkeys, vahva suvereeni ja normaalitilan alisteisuus poikkeukselle tarkoittavat sitä, että Schmitt pyrkii sekä rajaamaan poliittisen puhtaasti valtiolle ja pois yhteiskunnallisilta toimijoilta. Valta luo siten myös konsensusta. Kyky suojella ja toimia päätöksenteossa suvereenina, lopullisena auktoriteettina saa kansalaiset suostumaan pakkotoimiin.

Näin ollen valtio monopolisoi politiikan, riistää sen itselleen yhteiskunnalta.[xi] Tämä käy yksiin vallan jakamattomuuden kanssa, joka on suvereeniteorian keskeinen ajatus ja joka tunnetaan erityisesti Thomas Hobbesin Leviathanista: suvereenilla valtiolla on oltava kaikki valta, tai muuten se ei ole suvereeni, ja jos valtio ei ole suvereeni, se ei pysty ylläpitämään kansalaisten turvallisuutta. Jacques Derridan mukaan Schmittin tapa keskittää valta johtaakin siten lopulta eräänlaiseen ”hyperpolitisaatioon”, joka oikeastaan depolitisoi politiikan, sillä se vie poliittisen niin äärimmäisyyksiin, että lopulta poliittiselle välttämätön vastakkainasettelun mahdollisuus lakkaa olemasta.[xii] Toisin sanoen politiikalle välttämätön erimielisyys ja yhteiskunnallinen toiminta hävitetään. Hannah Arendtin tavoin voidaankin sanoa, että tosiasiassa konsensus luo valtaa, ja väkivalta on keino pysyä vallassa tämän konsensuksen kadotessa.[xiii] Toisin sanoen poikkeustila demokratiassa vaatii erityisen vahvaa konsensusta, jotta väkivaltaan ei tarvitse tukeutua tilanteesta selviämiseksi. Tähän liittyy myös se, että poikkeustilaa on mahdollista myös käsitellä normaalitilaa silmällä pitäen, eli jossain mielessä toisinpäin kuten Schmittillä. Tässä tärkeää on juuri se, että oikeusvaltion on aina syytä pitää mielessä sitä, miten poikkeustilan aikana käytetyt toimet vaikuttavat sen jälkeiseen aikaan ja poliittiseen toimintaan.

Toki Schmitt vastaisi tähän, että lopulta ”konkreettisesti” asiaa tarkastellessamme tärkeää on valtion suvereniteetin ylläpitäminen, ja erilaiset humaanit periaatteet ovat joko sanahelinää tai sitten ne uhkaavat valtion kykyä toimia poikkeustilanteessa. Voi olla, että Schmittin ajatus suvereenista valtapositiona, joka päättää poikkeustilasta, on totta, mutta se on sitä ainoastaan hyvin abstraktilla tasolla.

Kun asiaa tarkastellaan konkreettisesti, esimerkiksi Covid-19 -epidemian yhteydessä, huomataan kuitenkin, että kansalaisilla ja julkisella keskustelulla on yleisen vakauden kannalta suuri, jos ei jopa suurempi merkitys valtiollisiin toimijoihin nähden. Suomessa hallitus alun perin vetosi kansalaisiin, kun valmiuslain käyttöönottoa vielä viimeisteltiin. Vielä tätä kirjoittaessa valtion ei ole tarvinnut vedota väkivaltamonopoliinsa. Kaikki toimet eivät voi perustua vain kansalaisten hyvään tahtoon, mutta selvästi poikkeustilassa toimiminen sujuu tehokkaammin yhteiskunnallisten toimijoiden ja kansalaisten avulla kuin pelkästään valtion pakkotoimilla. Kuten Kimmo Rentola kirjoitti Helsingin Sanomissa, ”Demokratiat pääsevät hitaasti liikkeelle ja niissä on vaikea tehdä rankimpia päätöksiä, mutta niiden pakkotoimet hyväksytään helpommin kuin itsevaltaisten hallitusten.”[xiv]

Tästä johtuen on äärimmäisen tärkeää tehdä käsitteellisiä erotteluja, jotta näemme, miten poikkeustilaa olisi ajateltava anti-schmittiläisittäin nykyisen poikkeuslainsäädännön aikana. Emme elä totalitarismin kynnyksellä, ja jos politiikan tutkijat eivät ole Giorgio Agambenin tapaan kykeneviä tekemään erottelua nykyisen poikkeustilan ja esimerkiksi schmittiläisen poikkeustilan välillä, sokaistutaan näkemästä sitä, missä poikkeustilaan liittyvät todelliset vaarat piilevät. Kun tarkastellaan Schmittin lausetta ”suvereeni on se, joka päättää poikkeustilasta/-ssa” sen laajemmassa kontekstissa, nähdään, että se ei toimi majakkana, jonka avulla voisimme suunnistaa, vaan pikemminkin haaksirikkoutuneen laivan hylkynä, joka osoittaa meille lähistöllä olevan vedenalaisen karikon vaarat.

Tuukka Brunila

 

Lähteet

Arendt, Hannah. On Violence. New York: Harcourt, Brace & World, inc, 1969.

Derrida, Jacques. Politics of Friendship. London: Verso, 2005.

Foucault, Michel. The Birth of Biopolitics : Lectures at the Collège De France, 1978-1979. New York: Picador, 2008.

———. Society Must Be Defended : Lectures at the Collège de France, 1975-76. New York: Picador, 2003.

Minkkinen, Panu. ”Mikä on poliittinen valtiosääntö?”. Tiede & Edistys 42, no. 3 (2017): s. 219-26.

Schmitt, Carl. Der Begriff Des Politischen : Text Von 1932 Mit Einem Vorwort Und Drei Corollarien. Berlin: Duncker & Humblot, 1932/2015.

———. Politische Theologie. 10. editio. Berlin: Duncker & Humblot, 1922/2015.

———. ”Zu Friedrich Meineckes ”Idee Der Staatsräsön”. Teoksessa Positionen Und Begriffe : Im Kampf Mit Weimar – Gent – Versailles 1923-1939. Berlin: Duncker & Humblot, 1926/1988.

Suuronen, Ville. ”Carl Schmittin viholliset. Erottelu ystävään ja viholliseen individualismin ja universalismin kritikkinä.” Tiede & Edistys 43, s. 271-305 (2018).

———. ”Politiikka valtion jälkeen: Carl Schmitt, Eurooppa ja uusi pluralismi.” Politiikka 60, no. 4 (2018): s. 290-307.

Alaviiteet: 

[i] Marko Junkkari (18.3.2020), ”Presidentin piti olla valmius­lain käyttöön­otossa täysin sivu­roolissa, mutta toisin kävi: Sauli Niinistö on ollut aivan keskiössä”, Helsingin Sanomat (https://www.hs.fi/junkkari/art-2000006444321.html)

[ii] Tarkemmin Schmittin intellektuaalisesta kehityksestä 20- ja 30-luvuilla Suuronen ”Politiikka Valtion Jälkeen: Carl Schmitt, Eurooppa Ja Uusi Pluralismi,” Politiikka 60, no. 4 (2018).

[iii] Aiheesta kiinnostuneille suosittelen Ville Suuronen, ”Carl Schmittin Viholliset. Erottelu Ystävään Ja Viholliseen Individualismin Ja Universalismin Kritikkinä,” Tiede & Edistys 43, s. 271-305 (2018).

[iv] Tarkemmin Schmittin valtiosääntöteoriasta esimerkiksi Panu Minkkinen, ”Mikä on Poliittinen Valtiosääntö?,” Tiede & Edistys 42, no. 3 (2017).

[v] Michel Foucault, Society Must Be Defended : Lectures at the Collège De France, 1975-76, Lectures at the Collège De France (New York: Picador, 2003); s. 26, 36.

[vi] The Birth of Biopolitics : Lectures at the Collège De France, 1978-1979 (New York: Palgrave Macmillan, 2008).

[vii] Carl Schmitt, Politische Theologie, 10. Aufl ed. (Berlin: Duncker & Humblot, 1922/2015); s. 13-14. Suomennettu: Poliittinen Teologia: Neljä Lukua Suvereenisuusopista, kääntänyt Tapani Hietaniemi (Helsinki: Tutkijaliitto, 1997).

[viii] Ibid.

[ix] Carl Schmitt, ”Zu Friedrich Meineckes ”Idee Der Staatsräsön”, teoksessa Positionen Und Begriffe : Im Kampf Mit Weimar – Gent – Versailles 1923-1939 (Berlin: Duncker & Humblot, 1926/1988); s. 50.

[x] Politische Theologie. s. 37.

[xi] Schmitt kirjoittaa aiheesta varsinkin teoksessaan Der Begriff Des Politischen : Text Von 1932 Mit Einem Vorwort Und Drei Corollarien (Berlin: Duncker & Humblot, 1932/2015). Suomennettu: Poliittisen Käsite, kääntänyt Arto Kuusterä, ja Jussi Palmusaari (Helsinki: Tutkijaliitto, 2015).

[xii] Jacques Derrida, Politics of Friendship, Phronesis (London: Verso, 2005), s. 129-33.

[xiii] Hannah Arendt, On Violence, ed. Hannah Arendt (New York: Harcourt, Brace & World, inc, 1969). s. 52-56.

[xiv] Kimmo Rentola (31.3.2020), ” Vallassa on se, joka päättää poikkeustilasta”, Helsingin Sanomat (https://www.hs.fi/mielipide/art-2000006458210.html)