Affektit pandemian aikana: pelko, ahdistus ja rakkaus

Koronapandemian tässä vaiheessa on jo käynyt selväksi, että vallitseva poliittinen ja yhteiskunnallinen tilanne on hyvin poikkeuksellinen. Yhteiskuntatieteellinen ja oikeudellinen keskustelu poikkeustilasta ja seurauksista on kuitenkin tähän saakka sivuuttanut sen, mitä vallitseva tilanne tarkoittaa ihmisten kokemusten kannalta. Mitä yhteiskuntien yhteisessä, kollektiivisessa kokemuksessa tapahtuu juuri nyt?

Pyrin tässä tekstissä tarkastelemaan affektiteoreettisen näkökulman kautta sitä, miten nykyinen poliittinen subjektiviteetti ja kansallisvaltiokeskeinen suvereenisuuden logiikka kietoutuvat yhteen. Ajatuksenani on selvittää, millaisia affekteja COVID-19-pandemia on saattanut kiertoon. Lähtökohtanani on siis affektiteoria, mutta etsin tarkasteluuni käsitteitä myös poliittisen filosofin Andreja Zevnikin ajattelusta ja sen lacanilaisesta psykoanalyyttisestä viitekehyksestä. Tarkoituksenani on valottaa pelon ja ahdistuksen roolia suomalaisen yhteiskunnan kontekstissa tarkastelemalla yhteiskunnallista halua asettaa rajoitteita ja taipumusta käyttää sotadiskurssia tilanteen vaatimien toimien oikeutuksena. Koska tilanne on uusi, lähestymistapani on välttämättä luonnosteleva, avoin, ehkä rönsyileväkin: käyttämäni viitekehys ja ne affektit, joita olen päätynyt tarkastelemaan ovat ainoastaan yksi mahdollinen väylä tämän hetken muuttuvan affektiivisen maiseman hahmottamiseen.

En lähesty pandemiaa pitämällä sitä itsenäisenä ja yhteiskunnalliseen todellisuuteen vaikuttavana ulkoisena objektina, vaan tarkastelemalla, mitä reaktiot pandemiaan kertovat meille poliittisen subjektiviteetin tilasta juuri nyt. Minua kiinnostaa tämän tilanteen affektiiviset vaikutukset, pandemian ympärille piirtyvien affektiivisten ääriviivojen jäljitys. Tästä lähtökohdasta käsin on luontevaa kutsua pandemiaa ”tilanteeksi”, joka affektiteoreetikko Lauren Berlantin mukaan on tietynlainen hallitsematon olosuhde:

[T]ilanne on sellainen elämisen laji, että siinä kyllä tietää olevansa vaikka sen luonne onkin vielä selvittämättä. Se on tietty olosuhde, joka kuuluu täysin elämään, mutta ei silti ole hallinnassa. Tilanne on häiriö, tunne elähdyttävästä pysähdyksestä – se elähdyttää lakkaamatta. Valokuvan tavoin sillä on punctum: se pakottaa kiinnittämään huomiota, kiinnostumaan potentiaalisista muutoksista tavallisuudessa. Kun tilanne kehittyy, ihmiset yrittävät pysytellä siinä kunnes he keksivät, kuinka sopeutua.[1]

Muuttuneisiin olosuhteisiin ei siis ole vielä täysin sopeuduttu. Monien elämismaailmaamme kuuluvien arkipäiväisten ja perustavien aspektien täydellinen jäädytys on tuonut näkyviin, kuinka annettuja ja itsestään selviksi otettuja ovatkaan esimerkiksi ne oikeudet liikkumiseen, terveyteen ja elintasoon, jotka kaikki pitkälti ovat tulosta vuosikymmenten saatossa tapahtuneista kamppailuista ja sovitteluista kapitalistisen tuotantomuodon kanssa.

Monet tilanteen synnyttämät olosuhteet ja niiden kohtaamisesta syntyvät kokemukset eivät tietenkään ole poikkeuksellisia esimerkiksi alistettujen (subaltern) ryhmien keskuudessa, niiden ihmisten piirissä, jotka ovat totalitaaristen hallitusten alaisuudessa tai kapitalismin marginaalissa – lisäarvon riiston intensiivisimmässä kohdassa – elävien poislaskettujen keskuudessa. Suomalaisen valtavirtaväestön kohdalla tuntuu kuitenkin hyväksyttävältä väittää, että tilanne on eletyn kollektiivisen kokemuksen jatkumossa uusi.

Väestön elämää säätelevän biovallan menetelmäkirjon liikkeelle paneminen ja näiden kontrollitoimien taloudelliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset muodostavat tämänhetkisen tilanteen affektiivisen kulissin. Tilanteesta puhutaan myös kriisinä, joka tuottaa omantyyppisensä affektiivisen ilmapiirin, jota kuvailee välittömyyden, kiireellisyyden ja hädän tunteet ja mikä ehkä luo tilanteen ympärille tietyn ylentävän merkityksellisyyden ja tärkeyden auran.

Tilanteen laukaisema yhteiskunnallinen ja taloudellinen kriisi ei tietenkään ole yksittäinen kriisi vaan kaskadiefekti, joka osoittaa vakautta ylläpitävien järjestelmien yhteen nivoutuneen luonteen. Se todentaa myös, kuinka nämä järjestelmät ovat tietyssä käännekohdassa, koska muutokset esimerkiksi ilmastossa, ihmisten liikehdinnässä, tuotanto-olosuhteissa, kommunikaatiossa ja poliittisissa valtasuhteissa ovat kohdistaneet vakautta ylläpitäviin sosiaalisiin, poliittisiin ja taloudellisiin järjestelmiimme ristipaineen, joka jo ennen pandemiaa on näkynyt yhteiskunnallisina kriisitendensseinä ja taloudellisena rasituksena. Oleellista kuitenkin on, että pandemian tuottama tilanne antaa tilaisuuden tutkia nykyisen poliittisen subjektiviteetin toimintaa ja sen ymmärrystä säätelevää poliittista ontologiaa. Nyt voisikin olla otollista tarkastella sitä affektiivista kokoonpanoa, jota tilanne tuottaa ja aktivoi. On muistettava, että juuri nyt pinnalla olevat affektit ja niistä juontuvat konfliktit, eivät missään nimessä ole “rationaalisia” tuotoksia tai narratiiveja. Affektiivinen kokoonpano on sen sijaan liikkuva psykososiaalinen ympäristö, joka on juurtunut menneisyyteen mutta kasvaa tulevaisuutta päin ja hämärtää kokonaisuutena nämä ajallisuuden muotojen väliset rajat.

Brian Massumia mukaillen: me olemme affektissa, affekti ei ole meissä. Affekti ei ole ihmiselämän subjektiivinen sisältö vaan “sen suhteista koostuvan kentän tuottama tunne, joka on aina ‘enemmän-kuin’” [2]. Se muodostuu jäsentymättömällä tavalla ja saa ravinnetta kollektiivisista muistoistamme, jotka muistuttavat niitä kokemuksia, joita sosiaalisessa kentässä tunnetaan juuri nyt. Se ankkuroituu näihin muistoihin ja tuottaa yhteisiä tunteita, jotka muodostavat sekoituksia vanhoista sedimentaatioista ja siitä, mitä nykyhetkessä tapahtuu. Nämä affektit sysäävät subjektin kohti tulevaisuutta ja avaavat mahdollisia toiminnan ja reaktion väyliä. Niillä on subjektiin välitön voima, joka kulkee eri ajallisuuksien lävitse ja saa ravinteensa menneistä muistoista, sekä koetuista että sosiaalisesti kuvitelluista.

Käsittelen seuraavassa kahta yleistä tilannetta koskevaa reaktiota, jotka muodostavat intuitiivisen tien nykyhetken affektiiviseen ympäristöön, ainakin Suomen kontekstissa. Ensimmäinen näistä on sotaretoriikka, jota käytetään kehystämään koronavirus pelon objektina ja oikeuttamaan puhe kansallisesta yhdentymisestä. Toinen on uusien ja alati tiukempien rajoitteiden lisäämisen vaatimus: ikään kuin suoraan yhteisöstä kumpuava toive säädellä ja rajoittaa elämää, mikä näyttää olevan juurtunut syvälle nyky-yhteiskunnan affektiiviseen ympäristöön.

Pelko on luonnollisesti pinnalla oleva affekti nykytilanteessa. Ensisijaisesti se on uhka elämälle, uhan kätketty ja potentiaalisesti kaikkialla oleva luonne, joka kylvää meissä pelkoa.[3] Tätä vahvistavat valtiovallan rajoittavat toimet, yhteisöstämme ja rakkaistamme erossa oleminen sekä tilanteen meille itsellemme ja läheisillemme synnyttämä taloudellinen ahdinko. Vaikuttaa, että juuri nyt olemme valmiita ottamaan komentoja suoraan suvereenilta kansallisvaltiolta. Esimerkiksi kansainvälinen toiminta, ainakin ihmisten jokapäiväisen elämän näkökulmasta katsottuna, on ollut vähäistä.

Ahdistusta on pidetty poliittisen nykyhetken yleistä affektiivista virittyneisyyttä kuvaavana affektina.[4] Yleinen ahdistus, jota nykypäivän nationalistisen diskurssin ja uusliberalististen tuotantosuhteiden tuottaman Frankensteinin hirviön alamaiset kokevat, on hetkellisesti lauennut.[5] Voisikin väittää, että virukseen kohdistuvan pelon erityinen luonne seuraa siitä, että virus on täydellinen ahdistuksen kohde. Se ei ole elävä eikä kuollut, se on tuskin mitään: viruksen pelko on affekti ilman objektia. Siten minkä tahansa merkitsijän kiinnittyminen ahdistukseen lieventää ahdistusta antamalla sille referentin.

Aistittavissa on yleisen kiristyneisyystilan hellitystä elämän tahdin hidastuessa ja hyperintensiivisten tuotanto-olosuhteiden hetkellisesti pysähtyessä. Pandemian voi siis sanoa tuottavan omantyyppistä helpotustaan. Meitä nuijitaan tulevien lamojen pelottelulla, raamatullisella vitsauksella, joka meidän tulee kestää, koska olemme laiskoja juuri nyt. Siihen nautintoon, jota voi nykytilanteesta saada irti, sekoittuu häpeää, jota koetaan koska nautitaan tilanteesta, jossa miljoonat kärsivät. Tämä nautinnon ja häpeän yhteenliittymä on pelon ja ahdistuksen lisäksi toinen tunnuskuvallinen affektipari, jota tilanne tuottaa ja aktivoi.

Tavallisesti ne objektit, jotka valikoituvat pelättäviksi objekteiksi ovat ne, jotka suvereenisuuden näkökulmasta ovat vaarallisia yhteisön identiteetille. Kun yhteisön ulkopuolisesta tulee pelon merkitsijä, suvereenin ja subjektin välinen suhde vahvistuu. Virus ei tietenkään ole ulkopuolinen käsitteen tavallisessa etnonationalistisessa merkityksessä. Pelon objektina virus siis häiritsee suvereniteetin ja subjektin suhdetta. Tällä on potentiaalisesti epävakautta luovia seurauksia suvereenin vallan lujittamiselle. Näemmekin nyt, kuinka kansallisvaltiokeskeisen suvereniteetin poliittinen logiikka yrityksessään vakauttaa sosiaalisen kentän järjestys johtaa meidät käsittämään virus tavalla, joka on varattu sille uhalle, jota yhteisön ulkopuolinen taho aiheuttaisi.

Sota-ajan ja pandemian rinnastamista tapahtuu runsaasti, niin meillä kuin muuallakin. Suomessa esimerkiksi Helsingin sanomat julkaisi suuren mainoksen, jossa vanha mies tarkkailee katsojaa ikkunansa läpi vakava ilme kasvoillaan ja käsi nostettuna ikkunaa vasten. Mies nimetään sotaveteraaniksi ja mainoksen alapuoliskolla lukee isoilla kirjaimilla: ”Koti on nyt oikea paikka osallistua taisteluun.” Mieleen tulee tarkoituksellisesti talvisota ja sen affektiivinen vastakohta, ”talvisodan henki”, joka kuvailee sitä solidaarisuutta, joka yhdisti Suomen kansan sen sotiessa alueelleen hyökkäävää ja ylivoimaista ulkopuolista vastaan. Suvereenin vallan logiikka peräänkuuluttaa siis sellaisiin tilanteisiin kuuluvaa subjektinmuodostustapaa, joissa suvereenisuutta uhataan ulkoisesti – siis joissa ulkoisten voimien hyökkäys merkitsee uhkaa alueellistetulle suvereenille kansallisvaltiolle.

Oleellista on, että tämä strateginen puheentapa ei ole sama asia kuin valtiokoneiston levittämä ”propaganda” – mikä olisi tilanne jos valtion toimijat tai poliitikot yrittäisivät huijata hyväuskoista kansaa, että virus oikeasti voidaan rinnastaa Neuvostoliiton hyökkäykseen. Sen sijaan on kyse poliittisesta ontologiasta, joka sijoittuu valtiokoneistojen sijaan vaikeammin määritettävään paikkaan: mediaan, teknologisiin järjestelmiin, infrastruktuureihin ja meidän puheentapoihimme. Se tapa antaa merkitystä meidän yhdessä olemisellemme, jota suvereeni logiikka nyt käyttää kehystäessään virusta ulkoiseksi uhaksi, oli ikään kuin jo valmiiksi paikoillaan odottamassa affektiivista liikkeelle panoa. Suhde suvereenisuuteen, joka muodostaa nykyisen poliittisen subjektiviteetin ytimen, on läpeensä kyllästetty samantyyppisillä historiallisilla narratiiveilla. Nämä narratiivit ohjaavat ymmärrystämme ja reaktioitamme kollektiivisesti koettuihin tilanteisiin, jotka koskevat yhdessä olemistamme. Pelon affekti vain panee nämä poliittiset ontologiat liikkeelle ja saattaa ne koskemaan nykyistä tilannettamme, antaen sille lohdullisen tuttavallisuuden hehkun ja positioiden subjektin suhteessa yhteiskunnalliseen ja poliittiseen tilanteeseen tavalla, joka vähentää ahdistusta.

Mutta koska sotaa koskeva poliittinen ontologia ja se poliittiseksi subjektiksi tulemisen tapa, jota sodankäynti peräänkuuluttaa ei sujuvasti kuvaile tilannetta, jossa pandemia saa valtaa globaalin uusliberalismin valloittamassa maailmassa, jää suvereenin diskurssiin affektiivinen aukko. Tuntemattomuuden ja aavemaisuuden tunne tilanteen suhteen vuotaa tutun ja annetun suvereenin subjekteille käsille olevan poliittisen ontologian läpi ja jättää peräänsä jotakin, jota annettu tapa käsitteellistää todellisuutta ei pysty kuvailemaan. Tämä saa osan pelon rauhoittavasta voimasta pettämään. Pelon paikka nojaa alla olevaan ahdistuksen rakenteeseen: pelko asettaa jotakin ahdistuksen paikalle, johon subjekti sitten voi takertua. Kun nykyaikaiselle poliittiselle subjektille käsillä oleva poliittinen ontologia tilannetta jäsentäessään epäonnistuu, pelon objektiin ilmaantuu halkeama, eikä se enää sovi saumatta suvereenin kansallisvaltion diskursiiviseen rakenteeseen.

Kun pelon objekti käsitetään ulkopuoliseksi, subjekti olettaa, että ulkopuolisella on pääsy johonkin, mistä subjekti itse on omassa symbolisen piiriin eli sosiaaliseksi ja yhteisölliseksi tulemisessaan joutunut luopumaan. Kyse on Lacanin kuvaamasta subjektivaatiosta, eli pääsystä sosiaalisen kollektiiviin ja sen tapoihin tunnistaa ja jakaa tunnustusta sekä merkitystä. Tämän ”sisäänpääsyn” hinta on luopuminen alkukantaisesta (täysin kuvitellusta mutta juuri sellaisena paljon objektiivista maailmaa reaalisemmasta) nautinnosta, joka pikkulapsella on ennen sosialisaatiota kielineen ja sääntöineen. Siksi ei olekaan sattumaa, että yksi äärioikeiston tavallinen pelko suhteessa maahanmuuttajiin, siis niihin joiden luullaan olevan vielä subjektivoitumattomia, on että he ”varastavat” sekä naiset, rahat että työt. Tältä kannalta katsoen virus ei ole vastaavanlainen ulkoinen uhka. Äärioikeistolaiseen ajatteluun liitetty incel-yhteisö on itse asiassa jo tuottanut käänteisen jäsennyksen: virus käsitetään positiiviseksi siksi että se tappaa enemmän miehiä kuin naisia ja tekee näin pääsyn nautintoon helpommaksi.

Vaikka pandemia siis on houkuttanut suvereeniuden ja subjektin välistä suhdetta vahvistavaan ulkoisen vihollisen diskurssiin, niin pandemian vaikutus ei kuitenkaan tyhjene siihen. Mahdottomuus selkeästi asettaa virus suvereenin kansallisvaltion poliittiselle ontologialle ominaisen ystävä-vihollinen-erottelun puitteisiin, tuottaa epäselvyyttä suvereenin ja subjektin suhteessa. Subjektille ei kansallisvaltion poliittisen ontologian näkökulmasta tarjoudu mitään selvästi ymmärrettävää ja ennalta annettua sosiaalista positiota, johon asettua ja, mistä käsin toimia. Zevnik kuvaa tällaista tilannetta seuraavasti:

Sillä hetkellä subjekti osoittaa tunnetun ”Mitä minulta haluat?”-kysymyksensä (Che vuoi?) suvereenille. […] Tämä kysymys lävistää suvereenin auktoriteetin, koska subjekti on alistunut suvereenille olettaen, että suvereeni tietää, mitä subjektin tulisi tehdä. Olettaen, että suvereeni tietää, subjekti tottelee suvereenia. Subjekti alkaa myös toimia sillä tavalla, jolla se luulee suvereenin haluavan tämän toimia: se haluaa näyttäytyä sellaisena kuin se ajattelee suvereenin haluavan sen nähdä. […] Kyseenalaistamalla suvereenin auktoriteetin subjektin rooli sosiaalisessa kentässä uudelleenavautuu.[6]

Suvereenin sosiaalisen järjestyksen murtuminen altistaa subjektin uudelleen ahdistukselle. Vaatimukset asettaa tiukempia rajoituksia ja luultavasti myös osa lakkaamatonta sosiaalista valvontaa, jota subjektit harjoittavat suhteessa toisiinsa, voidaan siis tämän viitekehyksen sisällä lukea oireiksi. Ne kumpuavat suvereenissa havaitusta puutteesta, jolloin subjekti alkaa toimia tavalla, jolla kuvittelee suvereenin toimivan käyttäessään täydellistä totalitaarista kontrollia poliittiseen ruumiiseen. Taustalla on täydellisen turvallisuuden fantasia, joka lievittää koettua ahdistusta. Näin ahdistuksen affektissa ilmenee subjektin kohtaama sosiaalisen järjestelmän kontingenssi, hallitsemattomuus.[7]

Mitä sitten pitäisi tehdä? Mitä näiden hallitsemattomuuden tunteen tuottamien oireiden jälkeen jää? Tarkoituksenani ei ole alleviivata avuttomuuttamme tilanteen edessä: suvereeniuden logiikan halkeamissa piilevät yhtä lailla myös meidän mahdollisuutemme. Yrityksissämme jäsennellä tilannetta ymmärrettäväksi, jatkaessamme eteenpäin ja pohtiessamme, kuinka kollektiivisesti reagoida samantyyppisiin tilanteisiin tulevaisuudessa, meidän tulee pitää silmällä juuri näitä samoja halkeamia. Niissä nykyinen suvereniteetti paljastaa itsensä kuolleena järjestyksenä ja niiden kautta suvereenin kansallisvaltion kuristusotetta poliittisesta subjektiviteetista voidaan löysätä.

Tärkeätä on huomata, että myös esimerkiksi rakkaus elää näistä murtumista. Se näkyy esimerkiksi niissä monimuotoisissa ruohonjuuritason aloitteissa, jotka organisoivat biopolitiikkaa suvereenin näkymättömissä ja tukevat sekä ravitsevat yhteisöjä organisoimalla apua niille, jotka sitä tarvitsevat. Lukuisia muita vastaavanlaisia esimerkkejä voi varmaankin löytää tarkastelemalla ympäristöään. Lacanille yksi tärkeä rakkauden toiminto on, kuten Zevnik näyttää, että ”se ajaa muutosta yhdestä diskurssista – tai järjestelevästä periaatteesta – toiseen”[8]. Rakkaus voi toimia ikään kuin poliittisten ontologioiden muuttamisen voimalana sikäli kuin nämä muutokset koskevat yhteiskunnan järjestystä ylläpitäviä periaatteita.

Ahdistus voi siis viitata myös mahdollisuuteen muuttaa kansallisvaltion vallan suvereniteettiin nojautuvia poliittisia ontologioita. Jotta näiden affektien etumerkki muuttuisi, jotta voisimme rakentaa vaihtoehtoisia näkemyksiä poliittisista ja laillisista yhteisöistä, on kuitenkin tehtävä käsitteellistä työtä, työstettävä uusia poliittisia ontologioita. Kuten Zevnik huomauttaa, tällaiset ontologiat koostuvat sekä organisoivista periaatteista, yhteisöjen osien luonnetta koskevista oletuksista ja niiden sisäisestä logiikasta. [9]

Pekka Juntti valaisee yhtä tällaista mahdollista ontologista aukeamaa Suomen Ruotsin rajoilla lisättyjen rajoituksien pystyttämisen jälkeen Ylelle kirjoittamassaan kolumnissa. Teksti käsittelee alueen yhteisöjä ja sukuja rajoittavaa valtiorajaa ja sitä koskevien yli 200-vuotta vanhojen rajaskeptisyyttä ilmentävien narratiivien ja niihin ankkuroituvien kollektiivisten kokemusten kukoistusta.[10]

Tämän tilanteen jälkeisessä maailmassa meidän tulisi painaa mieleen vastaavanlaiset, enemmän tai vähemmän, maanalaiset affektiivisesti mobilisoidut vastanarratiivit, joissa piilee mahdollisuus uudenlaisiin tapoihin kokea poliittinen todellisuus ja toimijuus. Ahdistusta aiheuttavien tilanteiden kautta aukeaa mahdollisuus luoda kollektiivisia muistoja, joiden perustana on, sodan ja siihen liittyvän uhatun kansallisvaltion suljetun yhteisön sijaan, kokemus olemisen yhteen kietoutuneesta rakenteesta.

Mattias Lehtinen

 

Lähteet

Berlant, Lauren. Cruel Optimism. Durham: Duke University Press, 2011.

Bosteels, Bruno. ”Alain Badiou’s Theory of the Subject: The Recommencement of Dialectical Materialism”. Teoksessa Slavoj Zizek (toim.): Lacan: The Silent Partners. London: Verso Publishing, 2006, s. 115–168.

Brown, Wendy. “Neoliberalism’s Frankenstein: Authoritarian Freedom in Twenty-First Century “Democracies””. Critical Times 1, no. 1 (2018), s. 60–79.

Massumi, Brian. Politics of Affect. Cambridge: Polity Press, 2015.

Zevnik, Andreja. ”From Fear to Anxiety: An Exploration into a New Socio-Political Temporality”. Law and Critique 28, 2017, s. 235–246.

Zevnik, Andreja. Lacan, Deleuze and World Politics. New York: Routledge Publishing, 2016, s. 189.

 

Viitteet

[1] Berlant, Lauren. Cruel Optimism. Durham: Duke University Press, 2011, s. 195.

[2] Massumi, Brian. Politics of Affect. Cambridge: Polity Press, 2015, s. 124.

[3] Saska Saarikoski kiteyttää nämä tendenssit Suomen kontekstissa: ”Suomalaiset ovat kyselyjen mukaan valmiita ankariin toimiin. Koronakriisiä kuvaillaan militaristisin termein ’sotana’ tai ’taisteluna’. Keinot, jotka täytyy ottaa käyttöön, ovat ’kovat’ tai peräti ’kaikki.’” Saska Saarikoski (HS 29.3.2020)

[4] Katso aiheesta esimerkiksi keskustelua herättänyt teksti. Aiheesta suomeksi kirjoittanut esimerkiksi Iida Sofia Hirvonen ja Tutkijaliiton blogissa keskustellut aiheesta esim. Jaakko Vuori.

[5] Katso aiheesta: Brown, Wendy. “Neoliberalism’s Frankenstein: Authoritarian Freedom in Twenty-First Century “Democracies””. Critical Times 1, no. 1 (2018), s. 60-79.

[6] Zevnik, Andreja. From Fear to Anxiety: An Exploration into a New Socio-Political Temporality. Law and Critique 28, 2017, s. 235-246.

[7] Bruno Bosteelsin lainaamana Alain Badiou muotoilee tämän seuraavalla tavalla: ”Ahdistus on sellainen keskeytyksen muoto […], joka antaa olevan järjestelmän olla kuolleena järjestyksenä”. Bosteels, Bruno. ”Alain Badiou’s Theory of the Subject: The Recommencement of Dialectical Materialism”. Teoksessa Slavoj Zizek (toim.): Lacan: The Silent Partners. London: Verso Publishing, 2006, s. 142.

[8] Zevnik, Andreja. Lacan, Deleuze and World Politics. New York: Routledge Publishing, 2016, s. 189.

[9] Ibid.

[10] Pekka Juntti (6.4.2020), “Korona halkaisi kaupunkini”, Yle.