Pandemia kaupungissa: Foucault’n Turvallisuus, alue, väestö

Michel Foucault’n huomiot kulkutautien ja pandemioiden torjunnasta ja hallinnasta osana 1700-luvulta alkavaa länsimaista väestönhallinnallista projektia nousivat melko nopeasti käsitteellisiksi työkaluiksi Covid-19-pandemian laajentuessa Euroopassa. Keskustelua määrittivät etenkin Giorgio Agambenin kirjoitukset, jotka myös tulkitsivat pandemiaan liittyviä biopoliittisia toimia melko yksiulotteisesti. Agambenin tulkinta Foucault’n ajattelusta on yksi biopoliittisen teorian keskeisimmistä kiistakapuloista, ja koronapandemiaa koskevassa keskustelussa sen erityislaatuisuus ja jopa äärimmäisyys näyttäytyy hyvin konkreettisesti. Siinä missä Agamben korostaa pandemiaan liittyvän kontrollivalikoiman toimivan eräänlaisena laboratoriona autoritäärisemmälle yhteiskunnalle, Foucault’n itsensä analyysi biopolitiikan historiallisesta kehkeytymisestä näyttää, kuinka poikkeustilaan liittyvien kuritoimien sijaan kansanterveydellinen uhka kohdataan sallivampien ”poliisitoimien” kautta. Etenkin Foucault’n postuumisti julkaistut luentosarjat ottavat askeleen suorille kielloille ja valvonnalle perustuvasta kurivallasta hienovaraisempiin poliisitoimiin, siis väestönhallintateknologioihin, joiden myötä väestönhallinnan kohteeksi tulee yhä yksityiskohtaisemmat teknologiat henkilökohtaisesta hygieniasta kaupunkitilan suunnitteluun.

On myös esitetty, että Foucault’n luennoista voi löytyä lähtökohtia demokraattiselle biopolitiikalle, jotka toimivat Agambenin maalaaman kuvan sijaan ennen kaikkea heikossa asemassa olevien suojana tappavaa virusta vastaan, siitä huolimatta että ”kansan parhaaksi” tehtävät poliisitoimet kaventavatkin ihmisten toimintamahdollisuuksia toisella tavalla. Foucault’n analyysin ydin on siinä, että poliisitoimien tehtävänä on luoda kunnollisuutta, siis väestön jakamaa tervettä järkeä: ihmisiä ei suoranaisesti kielletä hamstraamasta suojavarusteita ja elintarvikkeita. Pikemminkin pyritään tuottamaan väestön jakama käsitys siitä, että hamstraaminen on moraalisesti väärin. Oleellista on pandemian ja sen hallintatoimien tapahtuminen ihmisten keskellä, kaupungissa, jolloin kyse on hallinnasta turvallisuuden tunteen luomisen, ei lainmukaisuuden tai suvereenille alistumisen kautta.

Julkaisemme katkelman Foucault’n vuonna 2010 suomeksi ilmestyneestä Turvallisuus, alue, väestö -luentosarjasta, joka käsittelee ihmisten hallinnassa tapahtuvia muutoksia länsimaisissa yhteiskunnissa. Vuosina 1977–1978 pidetyn luentosarjan teemat, esimerkiksi lepran, ruton ja isorokon hallinta, näyttäytyvät jälleen äärimmäisen ajankohtaisina esimerkkeinä siitä, miten kansanterveyttä uhkaava kiertotauti kohdataan poliittisten hallintateknologioiden näkökulmasta. Teoksen on suomentanut Antti Paakkari.

 


 

Tarkastellaan kuria. Kuri normalisoi, en usko että tätä voidaan kyseenalaistaa, tai sitä ei juuri voida kyseenalaistaa. Jälleen täytyy olla hyvin tarkka sen suhteen, mistä kurinpidollinen normalisaatio erityispiirteissään koostuu. Suonette anteeksi, että kertaan hyvin kaavamaisesti ja suurpiirteisesti nämä tuhanteen kertaan sanotut asiat. Kuri tietysti analysoi ja purkaa; se purkaa yksilöt, paikat, ajan, eleet, toiminnat ja operaatiot. Se purkaa ne perusosiin niin, että ne voidaan ensinnäkin havaita ja että niitä voidaan toisaalta muokata. Tämä on se kuuluisa kurinpidollinen ruudukko, joka pyrkii luomaan havaitsemisen kannalta minimaaliset ja muokkaamiseen riittävät tekijät. Toiseksi kuri luokittelee näin paikallistetut tekijät tarkkojen päämäärien mukaan. Mitkä ovat parhaita keinoja jonkin lopputuloksen saavuttamiseen: mikä on paras tapa ladata kivääri, mikä on paras asento? Mitkä työläiset soveltuvat parhaiten johonkin tiettyyn tehtävään; millaiset lapset ovat soveliaimpia saavuttamaan tietyn tuloksen? Kolmanneksi kuri määrittää ihanteelliset järjestykset tai koordinaatit: kuinka yhdistää eri toiminnot keskenään, kuinka jakaa sotilaat tiettyä manööveriä varten, kuinka jakaa koululaiset hierarkioissa ja luokkien sisällä? Neljänneksi kuri vakiinnuttaa lisääntyvän harjaannuttamisen ja jatkuvan kontrollin prosessit ja lopulta luo tämän pohjalta jaon niihin, joita pidetään epäpätevinä tai kykenemättöminä ja muihin. Toisin sanoen se tekee tämän pohjalta jaon normaaliin ja epänormaaliin. Kurinpidollinen normalisaatio koostuu ensinnäkin tietyn tuloksen saavuttamiseksi rakennetun optimaalisen mallin asettamisesta, ja kurinpidollisen normalisaation toiminta koostuu siitä, että yritetään saada ihmiset, liikkeet ja toiminnot mukautumaan tähän malliin. Normaalia on se, mikä pystyy mukautumaan malliin ja epänormaalia se, mikä ei tähän pysty. Toisin ilmaistuna: perustavaa ja ensisijaista kurinpidollisessa normalisaatiossa ei ole normaali ja epänormaali vaan normi. Toisin sanoen ensin on normin alkuperäinen preskriptiivinen luonne, ja normaalin ja epänormaalin määrittämisestä ja tunnistamisesta tulee mahdollista suhteessa tähän asetettuun normiin. Normi on ensisijainen suhteessa normaaliin. Kurinpidollisen normalisaation eteneminen normista normaalin ja epänormaalin lopulliseen jakoon on syynä siihen, että kurinpidollisista tekniikoista puhuttaessa sanoisin mieluummin, että kyse on normittamisesta eikä normalisaatiosta. Suokaa anteeksi tämä barbaarinen sana, käytän sitä alleviivatakseni normin ensisijaista ja perimmäistä luonnetta.

Mitä nyt tapahtuu normalisaation näkökulmasta, jos tarkastellaan tätä turvallisuuden keinovalikoimiksi – sana, joka ei varmastikaan ole tyydyttävä ja johon joudutaan vielä palaamaan – kutsumaani keinovalikoimien kokonaisuutta? Kuinka oikein normalisoidaan? Kaupungin ja pulan esimerkkien jälkeen haluaisin ottaa tarkasteltavaksi melkeinpä välttämättömän esimerkin, epidemian ja erityisesti isorokon, 1700-luvun endeemis-epideemisen sairauden. Kyseessä on tietysti hyvin tärkeä ongelma, ensinnäkin siksi, että isorokko oli kaikkein laajimmin endeeminen tuona aikana tunnetuista sairauksista, sillä jokaisella syntyneellä lapsella oli 2/3 todennäköisyys saada isorokko. Yleisellä tasolla ja koko väestölle isorokon [aikaansaama] [kuolleisuus] oli yhden suhde 7,782:een, melkein kahdeksaan. Kyseessä oli siis hyvin endeeminen ilmiö, johon liittyi erittäin korkea kuolleisuus. Toiseksi kyseessä oli myös ilmiö, jonka ominaisuuksiin kuuluivat erittäin voimakkaat ja intensiiviset epidemian räjähdykset. Erityisesti Lontoossa oli 1600-luvun lopussa ja 1700-luvun alussa hädin tuskin viiden tai kuuden vuoden välein erittäin voimakkaita räjähdysmäisiä epidemioita. Viimein kolmanneksi isorokko on tietysti hyvin poikkeuksellinen esimerkki, sillä vuodesta 1720 alkaen oli inokulaatioksi tai variolaatioksi kutsuttujen tekniikoiden ja vuodesta 1800 rokottamisen myötä käytössä tämän ajan lääketieteessä neljällä tavalla täysin ennenkuulumattomia tekniikoita: ensinnäkin ne estivät taudin täysin, toiseksi niihin kuului varmuuden ja lähes täydellisen onnistumisen näköala, kolmanneksi ne oli mahdollista levittää koko väestölle ilman materiaalisia tai taloudellisia vaikeuksia ja lopuksi erityisesti variolaation, mutta 1800-luvun alussa myös rokotuksen tapauksessa, niillä oli se neljäs huomattava etu, että ne olivat täysin vieraita kaikille lääketieteen teorioille. Variolaation ja rokottamisen käytäntöä ja menestystä oli tuon ajan lääketieteen termeillä täysin mahdotonta ajatella. Oli kyse puhtaasta tosiasiasta, empirismistä paljaimmillaan, ja näin oli siihen asti, kun lääketiede 1800-luvun puolivälissä karkeasti ottaen Pasteurin myötä pystyi antamaan ilmiölle rationaalisen selityksen.

Nämä edellä mainitut tekniikat olivat yleistettävissä, varmoja, sairauden ehkäiseviä ja lääketieteen teorian näkökulmasta täysin käsittämättömiä. Mitä tapahtui ja mitkä olivat näiden puhtaasti empiiristen tekniikoiden vaikutukset sillä alueella, jota voitaisiin kutsua lääketieteelliseksi poliisitoimeksi? Luulen, että kaksi asiaa myötävaikutti siihen, että ensin variolaatio ja myöhemmin rokottaminen tuli mahdolliseksi sisällyttää läntisen Euroopan väestön ja hallinnan todellisiin käytäntöihin. Ensinnäkin tietysti rokotuksen ja variolaation varma ja yleistettävä luonne antoi mahdollisuuden ajatella ilmiötä todennäköisyyslaskelmien keinoin – käytössä olevien tilastotieteen välineiden ansiosta. Tässä suhteessa voidaan sanoa, että matematiikka tuki variolaatiota ja rokottamista ja toimi niiden eräänlaisena sisällyttäjänä sen ajan hyväksyttyihin rationaalisuuksien alueisiin. Toiseksi näyttää siltä, että toinen tuki, toinen tekijä näiden käytäntöjen tuonnissa ja siirtämisessä hyväksyttyjen lääketieteellisten käytäntöjen sisälle – huolimatta niiden vieraudesta ja heterogeenisyydestä suhteessa teoriaan – oli se, että variolaatio ja rokotus tulivat sisällytetyiksi ainakin analogisesti ja yhdennäköisyyksien kautta jo esittelemiini muihin turvallisuuden mekanismeihin. Pulaa koskevien turvallisuuden mekanismien kohdalla minusta vaikutti tärkeältä ja hyvin luonteenomaiselta, että siinä missä 1700-luvun puoliväliin hallinneet oikeudellis-kurinpidolliset säännöt pyrkivät torjumaan pulan ilmiönä, fysiokraatit, mutta yhtä lailla muutkin taloustieteilijät pyrkivät 1700-luvun puolivälistä alkaen tukeutumaan itse pulan prosesseihin, siihen määrällisen vaihtelun tilaan, joka tuotti joskus yltäkylläisyyttä ja joskus pulaa: tukeudutaan ilmiön todellisuuteen, ei yritetä estää sitä, vaan päinvastoin yritetään saada se toimimaan todellisuuden muiden osien kanssa niin, että ilmiö ikään kuin peruuttaa itse itsensä. Variolaatiossa ja siinä vielä paremmin ja selvemmin kuin rokotuksessa oli huomattavaa se, ettei se pyrkinyt estämään isorokkoa vaan päinvastoin pyrki aiheuttamaan sitä rokotettavissa yksilöissä, mutta sellaisissa olosuhteissa, että taudin kumoutuminen tapahtuisi rokotuksen kanssa samalla hetkellä eikä sen tuloksena olisi täyttä sairautta. Tukeutumalla tällaiseen keinotekoisesti inokuloituun ensimmäiseen pieneen sairauteen voitaisiin torjua isorokon myöhemmät hyökkäykset. Tässä on tyypillinen turvallisuuden mekanismi, joka on morfologialtaan yhtenevä sen kanssa, mitä pulan yhteydessä havaittiin. Kyse oli siis kaksinkertaisesta sisällyttämisestä erilaisiin turvallisuuden teknologioihin sekä sattuman ja todennäköisyyksien rationalisointiin. Epäilemättä tämä teki nämä uudet tekniikat hyväksyttäviksi, ellei lääketieteelliselle ajattelulle niin ainakin lääkäreille, virkamiehille, lääketieteellisen poliisitoimen vastuuhenkilöille ja lopulta ihmisille itselleen.

Uskoakseni tiettyjen turvallisuuden keinovalikoimien myöhemmälle laajentumiselle tärkeiden tekijöiden nähdään muodostuvan tässä tyypillisessä turvallisuuskäytännössä. Ensinnäkin, mitä paljastavat inokulaation käytäntö kaikkineen, tarkkailu, joka kohdistuu inokuloituihin ihmisiin, ne laskelmat, joilla pyritään tietämään, kannattaako inokulointi todella vai ei, onko olemassa riski kuolla isorokon sijaan jo inokulaatioon? On heti nähtävissä, että tautia ei enää käsitetä ”hallitsevana sairautena”, joka tuohon aikaan oli vielä hyvin kiinteä ja yhtenäinen kategoria lääketieteellisessä ajattelussa ja käytännössä. Hallitseva sairaus, sellaisena kuin sen määritteli tai sitä kuvaili 1600- ja jopa vielä 1700-luvun lääketiede, oli huomattava sairaus jossain maassa, jossain kaupungissa, jossain ilmastossa, jossain ihmisryhmässä, jollain alueella, johonkin elämäntapaan liittyen. Hallitsevaa sairautta määritti ja luonnehti tämä laajamittainen ja yleinen suhde taudin ja paikan, taudin ja ihmisten välillä. Siitä hetkestä alkaen, jolloin isorokon suhteen aletaan tehdä kvantitatiivisia analyyseja onnistumisesta ja epäonnistumisesta, vastoinkäymisistä ja menestyksistä – siis kun aletaan laskea kuoleman tai tartunnan saamisen erilaisia todennäköisyyksiä, tauti ei enää näyttäydy hallitsevan sairauden laajamittaisessa suhteessa paikkaansa ja ympäristöönsä. Se näyttäytyy tapauksien jakautumisena ajallisesti ja tilallisesti rajatussa väestössä. Syntyy siis tapauksen käsite, joka ei merkitse yksittäistä tapausta vaan tapaa yksilöidä sairauden kollektiivinen ilmiö – tai tapaa kollektivisoida ja sisällyttää yksittäiset ilmiöt kollektiivisen kentän sisään, mutta kvantifikaation, rationaalisen ja tunnistettavan muodossa.

Toiseksi, seuraava tosiasia nousee esiin: jos sairaus on näin tavoitettavissa sekä ryhmän että jokaisen yksilön tasolla, tässä käsitteessä ja tapausten jakautumisen analyysissa voidaan paikantaa jokaisen yksilön ja jokaisen yksilöidyn ryhmän kohdalla isorokon [tarttumisen] riski, siihen kuolemisen tai siitä parantumisen riski. Jokaisen yksilön, hänen ikänsä ja asuinpaikkansa huomioiden, myös jokaisen ikäkerrostuman, jokaisen kaupungin ja jokaisen ammatin kohdalla voidaan siis määrittää, mikä on kuolleisuuden tai kuolevuuden riski. Tiedetään siis, millaiset erityiset riskit kullakin ikäryhmällä on. Tässä viittaan Duvillardin 1800-luvun alussa julkaisemaan tekstiin Analyse de l’influence de la petite vérole [”Analyysi isorokon vaikutuksesta”]. Se on eräänlainen tilinpäätös kaikista aihetta koskevista kvantitatiivisista tutkimuksista, se kokoaa kaikki 1700-luvulla kasatut kvantitatiiviset aineistot ja osoittaa sen, että jokaisella syntyvällä lapsella on tietty riski, noin 2/3, saada isorokko. Jos saa isorokkotartunnan, voidaan määrittää kuoleman riski ikäryhmän mukaan: onko nuori, vanha, millaisessa ympäristössä asuu, missä ammatissa on ja niin edelleen. Voidaan myös määrittää se, että jos menee rokotettavaksi, mikä on riski sille, että rokotus saa aikaan itse taudin puhkeamisen, ja mikä on riski sille, että rokotuksesta huolimatta saa tartunnan myöhemmin. Syntyy siis aivan keskeinen riskin käsite.

Kolmanneksi nämä riskilaskelmat osoittavat myös, etteivät riskit ole samoja kaikille yksilöille, kaikille ikäryhmille, kaikissa olosuhteissa tai kaikissa ympäristöissä. On siis erilaisia riskejä, jotka tavallaan tuovat esiin korkeamman ja vastaavasti toisaalta alemman riskin vyöhykkeet. Toisin sanoen voidaan myös tunnistaa mikä on vaarallista. Isorokon [tapauksessa] on vaarallista olla alle 3-vuotias. [Suhteessa] isorokon riskiin on vaarallisempaa asua kaupungissa kuin maaseudulla. Siispä tapauksen ja riskin jälkeen kolmas tärkeä käsite on vaara.

Viimeiseksi voidaan paikantaa eri tavalla kuin epidemian yleisen kategorian tapauksessa taudin äitymis-, kiihtymis- ja lisääntymisilmiöitä, joissa taudin lisääntyminen tiettynä hetkenä tietyssä paikassa aiheuttaa tietenkin tarttumisen kautta riskin tapausten lisääntymisestä, mikä taas edelleen aiheuttaa hallitsemattoman tapausten lisääntymistendenssin tai vyöryn, joka ei pysähdy ennen kuin se kumotaan keinotekoisella tai luonnollisella, mutta tuntemattomalla mekanismilla. Näitä säännöllisin väliajoin ilmaantuvia kiihtymisilmiöitä, jotka säännöllisesti myös kumoutuvat, ryhdyttiin nimittämään yleisesti ottaen kriiseiksi – ei tarkkaan ottaen tosin lääketieteen sanastossa, sillä sana oli jo käytössä toisessa merkityksessä. Kriisi on sahaava kiihtymisilmiö, joka voidaan kumota vain ylemmällä luonnollisella mekanismilla, joka jarruttaa sitä tai keinotekoisella väliintulolla.

Tapaus, riski, vaara ja kriisi ovat uusia käsitteitä ainakin sillä alueella, jolle niitä sovelletaan ja tekniikoissa, jotka niitä käyttävät, sillä tarkkaan ottaen kehkeytyy kokonainen joukko väliintulomuotoja, joilla ei ole sama päämäärä kuin aiemmin – eli yksinkertaisesti poistaa sairaus kaikilta, joilla se on, tai estää se, että sairaat yksilöt olisivat kontaktissa terveiden kanssa. Mihin tähtäsivät kurin mekanismit, joita käytettiin epidemioiden säätelyssä tai endeemisten sairauksien, kuten lepran, säätelyssä? Ensinnäkin tietysti kaikkien sairaiden sairauden hoitamiseen mikäli sairaus voitiin parantaa ja toiseksi tartunnan estämiseen eristämällä terveet sairaista. Mistä variolaation tai rokotuksen myötä syntyvä keinovalikoima sen sijaan koostuu? Ei lainkaan jaon tekemisestä sairaiden ja ei-sairaiden välille. Sen sijaan se koostuu siitä, että siinä otetaan huomioon sairaiden ja ei-sairaiden kokonaisuus ilman epäjatkuvuuksia ja murtumia, toisin sanoen väestö, ja tässä väestössä otetaan huomioon todennäköinen kuolevuus tai kuolleisuus, eli oletettu sairauteen liittyvien kuolemantapausten normaali määrä sairastuneessa väestössä. Näin saatiin selville – tässä kohtaa kaikki 1700-luvun tilastotieteet ovat yksimielisiä – että isorokon normaali kuolleisuus oli 1/7,782. Kohdataan siis idea normaalista kuolevuudesta tai kuolleisuudesta. Se on tässä ensimmäinen seikka.

Toinen seikka on, että normaaliksi kutsuttua tai sanottua kuolevuutta tai kuolleisuutta pyritään analysoimaan hienojakoisemmin, jotta erilaiset normaaliudet voitaisiin irrottaa toisistaan. Saadaan normaalijakauma isorokon tartuntatapauksille tai siitä johtuville kuolemille jokaisessa ikäryhmässä, jokaisella alueella, jokaisessa kaupungissa, kaupungin eri kortteleissa ja eri ammattien mukaan. Saadaan siis yleinen normaalikäyrä ja erilaisia normaaleina pidettyjä käyriä. Mistä tämä tekniikka koostuu? Siitä, että pyritään palauttamaan epäedullisimmat ja normaalikäyrään verrattuna poikkeavimmat normaalit yleiseen normaalikäyrään. Esimerkiksi kun havaittiin – ja tämä tapahtui mitä ilmeisemmin hyvin aikaisin – että isorokko tarttui paljon nopeammin, helpommin, voimakkaammin ja paljon suurempaan kuolleisuuteen johtaen alle 3-vuotiaisiin lapsiin, ongelmaksi tuli pienentää tätä lasten kuolevuutta tai kuolleisuutta siten, että se voisi taas yhdistyä keskikuolleisuuteen, joka muuten joutuu itse pois paikoiltaan, jos yhdellä ryhmällä yleisen väestön sisällä on korkeampi kuolleisuus. Ehkäisevä lääketiede – ei vielä epidemologia, siis epidemioiden lääketiede – toimii tällä tasolla, erilaisten normaalien pelissä, niiden palauttamisessa ja pienentämisessä suhteessa toisiinsa.

Tämä järjestelmä on uskoakseni täysin päinvastainen kuin kurin yhteydessä nähty. Kurissa lähdettiin liikkeelle normista ja normiin suhteutetun harjaannuttamisen kautta pystyttiin lopulta erottamaan normaali epänormaalista. Tässä sitä vastoin paikannetaan normaali ja epänormaali, erilaiset normaalikäyrät, ja normalisaatiossa on kyse siitä, että saadaan nämä erilaiset normaalin jakaumat toimimaan keskenään ja siten, että epäedullisimmat yhdistyvät edullisempiin. Prosessi siis lähtee liikkeelle normaalista ja käyttää hyväkseen tiettyjä jakaumia, joita pidetään normaalimpina tai ainakin edullisempina kuin toisia. Nämä jakaumat toimivat normina. Normi on eriävien normaaliuksien välinen peli. Normaali tulee ensin ja normi johdetaan siitä, tai normi asettuu ja toimii operaattorin roolissaan tämän normaalien tutkimisen pohjalta. Niinpä sanoisin, ettei tässä enää ole kyse normittamisesta, vaan tarkkaan ottaen normalisaatiosta.

Olen siis kolmen viikon aikana, ensimmäisten kahden viikon aikana ja tänään, tarkastellut kolmea esimerkkiä: kaupunkia, pulaa ja epidemiaa, tai sanotaanko katua, viljaa ja tartuntaa. On suoralta kädeltä nähtävissä, että näillä kolmella ilmiöllä on keskenään hyvin näkyvä ja ilmeinen side: ne kaikki liittyvät itse kaupungin ilmiöön. Ne palautuvat kaikki ensimmäiseen niistä ongelmista, joita olen yrittänyt luonnostella, sillä ovathan pulan ja viljan ongelmat markkinakaupungin ongelmia ja tartuntojen sekä epideemisten sairauksien ongelmat taas kaupungin ongelmia tautien pesäpaikkana. Kaupunki markkinoina on myös kaupunki kapinan paikkana; kaupunki tautien pesäpaikkana on myös kaupunki myrkkyhöyryjen ja kuoleman paikkana. Joka tapauksessa kaupungin ongelma on uskoakseni keskeinen näille eri esimerkeille turvallisuuden mekanismeista. Ja mikäli pitää paikkansa, että hahmotelmat erittäin monimutkaisista turvallisuuden teknologioista syntyvät 1700-luvun puolivälissä, kytkeytyy tämä uskoakseni siihen, että kaupunki asetti yhtaikaa uusia ja erityisiä taloudellisia, poliittisia ja hallinnan tekniikan ongelmia. Sanotaan vielä erittäin karkeasti, sillä tätä kaikkea täytyisi vielä täsmentää, että kaupunki oli aina poikkeus olemukseltaan alueellisessa valtajärjestelmässä, joka perustui feodalismin määrittelemään alueelliseen hallitsemiseen ja oli kehittynyt sen pohjalta. Kaupunki omimmillaan oli lisäksi juuri vapaakaupunki. Juuri kaupungilla oli mahdollisuus ja oikeus itsehallintaan tiettyyn pisteeseen asti, tietyssä suhteessa ja tietyissä hyvin merkityissä rajoissa. Kaupunki kuitenkin edusti aina eräänlaista autonomista vyöhykettä suhteessa feodalismin pohjalta kehittyneisiin alueellisen vallan suuriin organisaatioihin ja mekanismeihin. Uskon, että kaupungin sisällyttäminen vallan keskeisiin mekanismeihin, tai paremminkin käännös, jossa kaupungista tuli ensisijainen ongelma jopa ennen alueen ongelmaa – on tyypillinen ilmiö tai täyskäännös, joka tapahtui 1600-luvun ja 1800-luvun alun välissä. Tähän ongelmaan täytyi vastata uusilla valtamekanismeilla, joiden muoto löytyy epäilemättä niistä, joita olen kutsunut turvallisuuden mekanismeiksi. Pohjimmiltaan täytyi sovittaa yhteen kaupunki ja suvereeniuden legitimiteetti. Kuinka käyttää suvereenia valtaa kaupungissa? Se ei ollut aivan yksinkertaista ja vaati muodonmuutoksen toisensa perään. Näistä olen teille näyttänyt tietysti vasta pienen hahmotelman.

Haluaisin huomauttaa, että nämä kolme ilmiötä tai paremminkin ongelmaa – katu, vilja ja tartunta tai kaupunki, pula ja epidemia – asettavat kysymyksiä, jotka pyörivät enemmän tai vähemmän kiertokulun ympärillä. Kiertokulku hyvin laajasti ymmärrettynä, kuten paikoiltaan siirtämisenä, vaihtona, kontaktina, hajontana ja myös jakamisena asetti ongelman: kuinka asioiden pitäisi kiertää tai olla kiertämättä? Ja voidaan sanoa, että jos suvereeniuden – ja tämän seurauksena suvereeniuteen liittyvän poliittisen vallan – perinteinen ongelma oli tähän asti ollut joko kuinka valloittaa uusia alueita tai päinvastoin kuinka säilyttää jo valloitetut alueet, niin sikäli suvereeniuden ongelma oli tavallaan: miten säilyttää alue muuttumattomana tai miten voin tehdä uusia siirtoja ilman että alue muuttuu? Kuinka merkitä alue, kuinka vakiinnuttaa se, kuinka suojella tai laajentaa sitä? Toisin sanoen oli kyse jostain, jota voitaisiin kutsua alueen turvaamiseksi tai sitä hallitsevan suvereenin turvaamiseksi. Juuri tämähän on Machiavellin ongelma. Machiavellin esittämä ongelma oli juuri saada selville, miten toimia niin, ettei tietyllä alueella, oli se sitten valloitettu tai peritty  – sillä, oliko valta legitiimiä vai ei, ei ollut merkitystä – suvereenin valta ole uhattuna tai että hän voi joka tapauksessa täysin varmasti sysätä syrjään häntä painavat uhat. Ruhtinaan ongelma oli ruhtinaan turvaaminen hänen alueellisen valtansa todellisuudessa, ja uskoakseni se oli suvereeniuden keskeinen poliittinen ongelma. Mutta en todellakaan väitä, että Machiavelli avaisi modernin poliittisen ajattelun kentän vaan sanoisin, että hän merkitsee sitä vastoin tietyn ajan loppua tai hän kulminoi, merkitsee sen ajan huipentumaa, jolloin kyse oli ruhtinaan ja hänen alueensa turvaamisesta. Nähdäkseni näiden tutkimieni varsin osittaisten ilmiöiden läpi nousee esiin aivan toinen ongelma: ei enää alueen vakiinnuttaminen ja merkitseminen, vaan kiertokulkujen salliminen, niiden kontrolloiminen, hyvien erotteleminen huonoista; huolehtiminen liikkeen jatkuvuudesta, taukoamattomuudesta ja siitä, että asiat ovat aina liikkeessä paikasta toiseen, mutta niin, että kiertokulkuun sisältyvät vaarat tulevat samalla kumotuiksi. Kyseessä ei ole enää ruhtinaan ja hänen alueensa suojaaminen, vaan väestön turvallisuus – ja tätä kautta myös niiden, jotka sitä hallitsevat.

Näillä mekanismeilla on [vielä] kolmaskin yhteinen piirre. Olivat ne sitten uusia kaupungin tutkimisen muotoja tai tapoja estää tai ainakin kontrolloida pula-aikoja ja torjua epidemioita, on mekanismeille yhteistä tämä: ne eivät ensinkään tai ainakaan ensisijaisesti tai perustavasti pyri saamaan aikaan kuuliaisuussuhdetta korkeamman tahdon, suvereenin, ja sille alistettujen tahtojen välillä. Sen sijaan niissä pyritään saamaan todellisuuden osat toimimaan toistensa kanssa. Toisin sanoen turvallisuuden mekanismi ei toimi suvereeni-alamainen-suhteen akselilla tai pyri varmistamaan yksilöiden täydellistä ja jollain tapaa passiivista kuuliaisuutta suvereenilleen. Se toimii prosesseissa, joita fysiokraatit sanoivat fyysisiksi ja joita voitaisiin sanoa luonnollisiksi tai yhtä hyvin todellisuuden perustekijöiksi. Nämäkin mekanismit pyrkivät ilmiöiden estämiseen, muttei kieltämällä: ”et saa tehdä tätä” eikä edes ”näin ei saa tapahtua” vaan niin, että ilmiöt kumoaisivat yhä enemmän itse itsensä. On kyse tavallaan ennemminkin rajoittamisesta hyväksyttyihin reuna-arvoihin kuin kieltävän lain asettamisesta. Turvallisuuden mekanismit eivät siis toimi suvereeni-alamaiset-akselilla eivätkä kiellon muodossa.

Lopuksi nämä mekanismit – tässä on uskoakseni keskeinen kohta – eivät pyri toteuttamaan yhden tahtoa toisten yli mahdollisimman yhtenäisesti ja perinpohjaisesti, toisin kuin lain tai kurin mekanismit. Kyse on sellaisen tason löytämisestä, jolla hallitaan niin paljon kuin on tarpeen ja riittävästi. Tämä hallinnan toiminnan olennainen taso ei ole alamaisten todellinen ja yksityiskohtainen totaliteetti, vaan väestö omine ilmiöineen ja prosesseineen. Panoptikonin idea on tavallaan moderni, mutta sen voidaan myös sanoa olevan täysin arkaainen, koska panoptisessa mekanismissa on pohjimmiltaan kyse siitä, että asetetaan keskustaan joku – silmä, katse, tarkkailun periaate – joka voisi tavallaan ulottaa suvereeniuden kaikkiin ihmisiin [jotka ovat sijoittuneet] sen valtakoneen sisälle. Tässä suhteessa voidaan sanoa, että panoptikon on vanhimman suvereenin vanhin unelma: yksikään alamaisistani ei pääse minulta pakoon eikä yksikään heidän teoistaan jää minulle tuntemattomaksi. Panoptikonin keskipiste on tavallaan yhä täydellinen suvereeni. Sitä vastoin nyt ei nouse esiin ajatus vallasta, joka ottaa yksilöiden perinpohjaisen tarkkailun muodon, jotta jokainen heistä olisi jokaisena hetkenä suvereenin silmien alla kaikessa toiminnassaan, vaan mekanismien kokonaisuus, joka pyrkii tekemään hallinnolle ja niille, jotka hallitsevat, olennaisiksi tietyt ilmiöt, jotka eivät tarkasti ottaen ole yksilöllisiä, vaikka – ja tähän täytyy palata, sillä tämä on hyvin tärkeää – niissä on tietyllä tapaa kyse yksilöistä ja niissä on aivan erityisiä yksilöllistymisen prosesseja. Kyseessä on aivan toinen tapa saada toimimaan kollektiivisen ja yksilöllisen, yhteiskuntaruumiin kokonaisuuden ja tekijöihin hajoamisen suhde; se toimii aivan toisin siinä, mitä kutsumme väestöksi. Ja väestön hallinta on uskoakseni aivan erilaista verrattuna suvereeniuteen, joka ulottuu kaikkein hienojakoisimpiin yksilöllisiin käytöksiin asti. On kaksi vallan taloutta, jotka minusta vaikuttavat täysin erilaisilta.

Haluaisin nyt siis alkaa analysoida tätä. Kaupungin, pulan ja epidemian esimerkkien kautta olen yksinkertaisesti yrittänyt tavoittaa näitä tämän ajan uusia mekanismeja. Näiden esimerkkien kautta nähdään, että kyse on yhtäältä aivan toisesta vallan taloudesta ja toisaalta – tästä haluaisin nyt sanoa pari sanaa – uskoakseni täysin uudesta poliittisesta roolihahmosta, joka ei ollut olemassa, jota ei oltu havaittu, tunnustettu tai yksilöity tähän mennessä ja joka nyt 1700-luvulla tekee merkittävän sisääntulon. Tämä hahmo on väestö.

Foucault, Michel. Turvallisuus, alue, väestö. Hallinnallisuuden historia. College de Francen luennot 1977-1978. Suomennos Antti Paakkari. Tutkijaliitto 2010. Katkelma suomennoksen sivuilla 68-77.