Hygieeninen koronaruumis

Kun koronavirus aluksi levisi yksinomaan Kiinassa, läntisen maailman reaktioissa toistui usein väite hygienian roolista viruksen ja pandemian syntymisessä. Oleellista on, että vaikka tämä pitäisikin paikkansa torien ruoankäsittelykäytäntöjen suhteen, väitteiden merkitys laajeni – vähintäänkin rivien välissä – alusta lähtien yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Puhe viruksesta alkeellisten, ei-eurooppalaisten ja epähygieenisten olojen tuotteena, piti välittömästi sisällään rasistisia ja kolonialistisia oletuksia, joiden yhdistyminen nationalistisiin ajatuksiin oli vain ajan kysymys. Pandemian laajentuessa rasismi ja toisaalta myös niin sanotun vahvan valtion paluu nationalistisine sävyineen ovatkin saaneet yhä moninaisempia ilmenemismuotoja.

Erityisesti pandemian alkuvaiheessa myös Suomen hallituksen viljelemässä retoriikassa korostettiin ihmisten selviytyvän juuri kansakunnan osana. Tällaisen puheentavan oletuksena on se, että yhteiskunnalliset luokkaerot ovat menettäneet merkityksensä. Kansallismielisessä ja yhtenäisessä joukossa voi kokea taas turvallisuutta. Näyttäisikin siltä, että käsillä olevan pandemian yhteydessä sekä julkinen keskustelu että poliitikkojen puheet ohjautuvat pitämään lähtökohtanaan ajatusta kansallisvaltion välttämättömyydestä. Miksi muuten puhua ”Suomen selviytymisestä” tai ”talvisodan hengestä”? Viimeistään vallitseva pandemia osoittaa, että kansallisvaltio ja nationalismi eivät ole kadonneet niin sanotussa myöhäiskapitalismissa.

Valmiuslaki ja tartuntatautilaki ylipäätään suovat hallitukselle poikkeuksellisen ja keskitetyn vallan yhteiskunnassa aina kansallisvaltiollisiin rajoihin ulottuen.  Valtio ylläpitää ja tehostaa — tuon valtion rajat kotinsa neliöihin sitovan — kansalaisen ideologista, väkivaltaiselle auktoriteetille vapaaehtoisesti alistuvaa hygieenisfasistista kokonaisuutta. Käsitteen ajatuksena on, että ihmistä tarkastellaan suhteessa koronapandemian kaltaiseen kriisiin yhtäältä eristettynä, rajansa uudelleenmuotoilevana kokonaisuutena, jonka ulkorajojen koskemattomuus nivoutuu yhteen hygieniana tai oikeastaan hygienian sortumisen pelkona, ja toisaalta osana laajempaa, illusorista yhtenäisyyttä. Hygienian ylläpitämisessä erityistä on, että se löytää uhakseen kuvitellutkin kohteensa ja tavoittaa omalle kokonaisuudelleen aina uusia merkityksiä sekä erottumisen aiheita.

Hygienia vertautuukin koetun ruumiin eheyteen ja ulkoisen ja sisäisen väliseen ristiriitaan, jonka myös virus ulkoisen uhkan muodossa aiheuttaa. Marxilaisin termein ilmaistuna, tällaisten ristiriitojen ratkaisut ilmenevät juuri yhteiskunnan ”ylärakenteessa”. Ne ovat siis yhteiskunnallisten vastakkainasettelujen tai ”perustan” – sanottiinpa niitä sitten psykoanalyyttisesti viettirakenteen jännitteiksi tai luonnon ja kulttuurin väliseksi ristiriidaksi – ilmaisuja, joista tulee myös tunnistettavia ja sisäistettäviä malleja, joiden tarkastelu taas vaatii dialektista erottelua. Voisikin väittää, että koronapandemian kaltaisessa kriisitilanteessa ihmisorganismin ja koetun ruumiillisen eheyden sisällään pitämät ennakkoehdot tulevat yhä näkyvämmiksi ja tarkasteluamme vaativiksi erityiskohteiksi. Hygienialtaan rajallinen ruumis tulee ikään kuin tietoiseksi kuolevaisesta itsestään.

Ruumiin sisäisen ja ulkoisen välistä dynamiikkaa voisi tarkastella psykoanalyyttisen käsitteistön kautta. Tällainen tarkastelu lähtee siitä, että joukon – tässä tapauksessa kansalaisuuden konstruktiolle muodostuneen ryhmittymän – ja sen koheesion ylläpitämiseksi vaaditaan jonkinlaisia libidosidoksia.[1]  Vaikka joukko voikin olla kuviteltu, on se jossakin määrin myös potentiaalisesti todellinen ja kokijalleen voi muodostaa todellisen viiteryhmän.[2] Voidaan ajatella, että tässä tapauksessa yhteisö on eräällä tavalla määrittymättömän ja jännitteisen perustan ilmaisu ylärakenteessa, johon nyt hädässä tartutaan. Kuten psykoanalyyttisessä perinteessä onkin pantu merkille, erilaiset kriisitilanteet ja joukkojen paniikit syntyvät juuri tällaisten libidinaalista järjestystä ylläpitävien perusteiden murtuessa.[3] Jos länsimainen kulttuuri on näiden eräänlaisten primäärireaktioiden tai viettirakenteen tukahduttamisen mestariteos,[4] niin nyt tilalle astuvat impulssit etsivät uutta tai vahvistavat tavallaan entisiä, mutta ei niin läheiseksi koettuja kohteitaan.

Vaikuttaisi siis siltä, että turvaudumme menneisyyden kuvitellun yhtenäisyyden haaveisiin. Yhtenäisyys pakottaa Suomen hallituksen retoriikankin kohti tunnistettavampaa valtiomiesmäisyyttä. Juuri tunnistettavuus suhteessa ylärakenteen vahvistamaan ideologiseen malliin luo hallinnan antamaa turvaa, ja kansakuntamme johtajat saavat tilaisuuden näyttäytyä hallintaan kykenevinä. Sisäänpäin kääntymään pakotettu ykseys ulkoistaa jännitteet tartuttaviin ideologisiin malleihin ja luo näin yhä pelokkaamman yksilön. Siten kulkutauti uusintaa voimakkaasti kapitalistista tuotantomuotoa.

Valmiuslakia voidaan luonnehtia myös korporativistisena toiveunena, jossa sekä työnantaja- että työntekijäpuoli häivyttävät luokkaristiriitaa ideologisin perustein. Valtio taas ylläpitää kapitalistisen talousjärjestelmän loputtomalta vaikuttavaa itsetuhoa. Poikkeusoloissa ympäri maailmaa valtaan nousseiden autoritaarisempien hallintatapojen toivotaan kääntävän ihmiset sisäänpäin, taistelemaan uusien ja entistä ahtaampien rajojensa puhtaudesta.

Todennäköistä on, että mitään uutta ei tapahdu: kriisi ratkaistaan kapitalismia suojellen, sen sijaan että esimerkiksi työväenluokan itsehallinnolliset ja eräällä tavalla orgaaniset toimijat, kuten ammattiliitot alkaisivat sosialisoida ja kehittää tuotantoa, jolloin markkinoiden luonne muuttuisi ja sen ikään kuin itselleen asettamat rajoitteet häviäisivät. Kuten koronakriisiä koskevassa keskustelussa on jo moneen kertaan todettu, vaarana on, että koronakriisistä toivuttuaan kapitalistista tuotantomuotoa suojelevalla valtiovallalla on jatkossa vain enemmän keinoja hallita työväenluokkaa. Yhteiskunnan järjestyksen uusintamisen sijaan olisikin pohdittava toisenlaisen yhteiskunnan mahdollisuutta, tilaisuutta kääntää tämä selviytymis- tai kuolemanvietti uudeksi solidaarisuudeksi. Toistaiseksi kuitenkin vaikuttaa siltä, että tarvitsemme valtiota rajoittamaan pakonomaista tuhovimmaamme. Niin sanottujen liberaalidemokratioiden syöksyminen pysyvään, fasismin kaltaiseen poikkeustilaan vaikuttaisi olevan estettävissä väliaikaisesti vain kansallisyhteiskunnan liberaaleihin instituutioihin sitoutumalla. Ehkä koronakriisi osoittaakin tietynlaisen dialektiikan tai dialektisen ajattelun käyttökelpoisuuden. Kriisitilanne ei selkeästikään kykene suoraan ja välittömästi muuntamaan yhteiskunnan järjestystä, mutta toisaalta ihmisten – myös kaikkein alistetuimpien – ilmeiseltä vaikuttava valmius alistua auktoriteetille voisi sisältää myös eräänlaisen dialektisesti tunnistettavan, lupaavan ja toivoakin luovan pohjavireen: valmiuslain kautta suoritettavat toimet osoittavat, että ihmiset ovat valmiita radikaaleihin muutoksiin, sekä käsityksissään että käytännöissään. Voisiko tämän nähdä myös potentiaalina tulevalle kommunismille?

Yksilön pakkomielteisesti suojeltavan eheyden, sen hygieenisyyden, sijaan olisi siis kyettävä erottelemaan raskaidenkin perusoikeuksiin menevien toimien mahdollisia positiivisia piirteitä ja kiinnittämään huomio esimerkiksi ihmisten vapaaehtoiseen auttamistoimintaan kriisin keskellä. Nämä pienet, toisinaan tuskin huomattavat merkit ovat elämän pilkahduksia hygienian kuolleessa järjestyksessä. Kuolema sitoo meidät välttämättömyyksien orjiksi tavalla, jota hygienia vain ikuistaa. Koronaviruksen aiheuttama vanhusten ja riskiryhmien rationalisoitu uhrattavuus osoittaa tämän dystopian todellisuuden: valtio ja asuntomme neliöt iskeytyvät mahdollisuutemme potentiaaliin. Valmiuslain turvin tehdyt toimenpiteet lujittavat hallitsevan luokan ideologiaa tehden poikkeusolot totaalisuudessaan hyväksyttäviksi ja niille vaihtoehtoisen yhä naurunalaisemmaksi, utopiaksi. Tapa, jolla koronapandemian kaltainen kriisitilanne yliajaa orastavan luokkasolidaarisuuden, pitäisi saada meidät haukkomaan henkeämme.

 

Niko Ravattinen

 

Kirjallisuus

Anderson, Benedict, Kuvitellut yhteisöt. Nationalismin alkuperän ja leviämisen tarkastelua. Suomentanut Joel Kuortti. Vastapaino: Tampere, 2007.

Freud, Sigmund, Joukkopsykologia ja egoanalyysi. Suomentanut Markus Lång. Moreeni: Helsinki, 2010.

Reiners, Ilona, Taiteen muisti. Tutkielma Adornosta ja Shoahista. Tutkijaliitto: Helsinki, 2001.

Roudinesco, Elisabeth, Miksi psykoanalyysia yhä tarvitaan? Suomentanut Kaisa Sivenius. Gaudeamus: Helsinki, 2000.

 

Viitteet

[1] Freud 1920/2010, 54.

[2] Ks. Anderson 1983, 37–41.

[3] Freud 1920/2010, 54–55.

[4] Ks. Roudinesco 2000, 138; Ks. Reiners 2001, 38.