Kurjistuvan keskiluokan pelot ja toiveet kovemmista toimista

Theodor W. Adornon Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin

”Fasismin romahduksesta huolimatta edellytykset fasistisille liikkeille ovat yhä olemassa. Ne ovat olemassa yhteiskunnallisesti, vaikkeivat välittömän poliittisesti”. Näin toteaa saksalainen filosofi ja sosiologi Theodor W. Adorno (1903-1969) Wienin yliopistolla kaksi vuotta ennen kuolemaansa pitämällään Näkökulmia uuteen oikeistoradikalismiin -luennolla, jonka Vastapaino julkaisi suomennettuna alkuvuodesta 2020.

Luento ajoittuu hetkeen, jolloin Länsi-Saksassa kuohui poliittisesti. Toisen maailmansodan ja kansallissosialismin aiheuttamat traumat olivat vielä vahvasti kansalaisten mielissä. Kansallissosialistisista sympatioista syytetty Kansallisdemokraattinen puolue (NPD) oli alkanut nauttia laajaa kansansuosiota. Toisaalta myös uusvasemmistolaiset radikaalit opiskelijaliikkeet nostivat päätään toisella puolella poliittista kenttää tavalla, jossa Adorno näki autoritäärisiä piirteitä.

Tässä historiallisessa tilanteessa Adorno tekee irtioton fasismin tulkitsemiseen pelkästään historiallisena ilmiönä. Kapitalismin ja oikeistoradikalismin kannatuksen kehitystä leimaa rakenteellisempi suhde. Keskeisin syy oikeistoradikalismin uudelleen nousulle on Adornon mukaan pääoman kasautumismistendenssin myötä syntyvä keskiluokan kurjistuminen. Ajattelulleen ominaiseen tapaan hän ei kuitenkaan palauta ilmiötä talouden rakenteisiin, vaan ottaa analyysiin mukaan myös filosofisia ja sosiaalipsykologisia työkaluja.

Suuret tuotannolliset murrokset ja varallisuuden uudelleenjakautuminen, siis eräänlainen luova tuho, saavat etenkin keskiluokan pelkäämään jatkuvasti elämäntapansa ja asemansa säilyvyyden puolesta. Siksi edellytys ja mahdollisuus fasististen liikkeiden kehittymiselle näitä pelkoja hyödyntämällä on ikään kuin sisäänkirjoitettu kapitalistiseen yhteiskuntajärjestelmään. Oikeistoradikalismi ei siis pohjaudu järjestelmälliseen tietoon, havaintoihin tai edes niin kutsuttuun maalaisjärkeen. Se toimii tunteiden, etenkin ihmisten pelkojen kautta – ja siksi sen kannattajille todella riittää pelkkä usko, usko ilman perusteluja. Adorno toteaakin osuvasti, ”että vakaumukset ja ideologiat paljastavat usein demonisen ja tuhovoimaisen puolensa juuri silloin, kun ne eivät enää objektiivisista syistä ole ajankohtaisia”.

Arkijärjen valossa esimerkiksi työnsä menettäneen edun mukaista ei ole äänestää puoluetta, jolta puuttuu talouspoliittinen linjaus ja osaaminen. Saati sitten puoluetta, jonka toimet todennäköisesti tulevat heikentämään entisestään kyseisen henkilön tilannetta. Oikeistoradikaali tuhoutuu mieluummin autoritaarisesti hallitussa maailmassa kuin hukkuu abstraktin epävarmuuden keskelle. Adorno jopa esittää, että liikettä kannattavien ajatteluun sisältyy olemuksellisesti eräänlainen tiedostettu tai tiedostamaton fantasia maailman tuhoutumisesta. Koska maailmanloppu täyttää oikeistoradikaalin mielenmaiseman, jää hänelle tarve toistaa asian kuin asian edessä: ”Nyt on tehtävä radikaaleja toimia tai jotain pahaa tapahtuu.” Näyttääkin siltä, että myös nykyiset oikeistopopulistisen politiikan kannattajat mieluummin samaistuvat karismaattisiin ja autoritaarisiin johtajiin, jotka pystyvät lupaamaan tilanteesta riippumatta kovempia toimia.

Tässä mielessä päämäärät tai sisältö eivät ole oikeistoradikaaleille liikkeille olennaisia. Sisältöä tärkeämpää on löytää yhteinen vihollinen ja karismaattinen johtaja, joihin oman aseman pelosta kumpuava epävarmuus voi kanavoitua – ensin mainittuun katkerana vihana ja jälkimmäiseen sokeana luottamuksensa.

Adornon mukaan olisi kuitenkin poliittisen arvostelukyvyn puutetta ajatella, että tällainen ”alhainen intellektuaalinen taso” olisi este oikeistoradikaalien liikkeiden menestykselle. Näiden liikkeiden propaganda on äärimmäisen kehittynyttä ja kykenee hyödyntämään tehokkaasti teknologisia innovaatioita. Nämä menetelmät ovat Adornon sanoin ”suhteellisen mitättömiä temppuja”, jotka eivät välitä välttämättä mitään erityistä sisältöä, vaan pikemminkin toistavat itseään. Nykyhetken näkökulmasta Facebook-algoritmi on oiva väline tällaisen toiston mahdollistamiseen. Oikeistoradikaalin jo ennalta kapea maailmankuva kapenee entisestään, kun sosiaalinen media täyttyy säännöllisesti hänen maailmankuvaansa tukevista uutisista.

Oikeistoradikaalien propaganda perustuu siis toistoon, mutta mitä nämä ”suhteellisen mitättömät temput” lopulta Adornon mukaan ovat? Kiinnostavin näistä on niin kutsuttu ”salamitaktiikka”. Tämä yksinkertainen, mutta tehokas menetelmä toimii seuraavasti. Kun kokonaisuudesta irrotetaan ensin yksi osa, sitten toinen ja lopulta kolmas, asettuu itse kokonaisuus lopulta kyseenalaiseksi. Adorno kuvaa tätä luennollaan surmattujen juutalaisten määrää käsittelevällä esimerkillä:

Ensin sanotaan, että ei kyllä ollut kuutta miljoonaa vaan vain viisi ja puoli ja kun asia on näin kyseenalaistettu, ei ole enää ollenkaan varmaa, että niinkään montaa murhattiin. Lopulta asia esitetään niin, ettei juutalaisia ehkä murhattukaan, vaan asia oli oikeastaan päinvastoin.

Toinen nykyhetken kannalta relevantti menetelmä on ”jos muutkin saa tehdä noin, niin miksi minä en” -taktiikka. Menetelmä on tietenkin ominainen rajojaan kokeilevalle lapselle, mutta muistuttaa myös ulostuloista, joissa Suomen harjoittamaa ilmastonmuutoksen hillitsemiseen tähtäävää toimintaa arvostellaan vertaamalla Suomen päästöjä esimerkiksi Kiinan päästöihin. ”Kiinassa saadaan saastuttaa, joten minun toiminnallani ei ole mitään merkitystä”, kuuluu tämän ajattelutavan logiikka. Tällaisen ajattelutavan vihollisia ovat Adornon mukaan ennen kaikkea intellektuellit. Ja tarkemmin ottaen oikeistoradikaalin propagandan yksi keskeisimmistä leimakirveistä, ”vasemmistointellektuellit” tai ”kulttuurimarxistit”.

Asiantuntijuus on oikeistoradikaalille ajattelulle vihan kohde, sillä se on uhka populistiselle tietämiselle ja osoittaa oikeistoradikalismin olevan sisällöllisesti tyhjä. Tämä on yksi keskeisimmistä huomioista, jonka Adorno tarjoaa yli 50 vuotta pitämällään luennollaan. Kuten esimerkiksi Jani Kaaro on huomauttanut, myös nykyiset oikeistopopulistit eivät vastusta mitä tahansa eliittiä, vaan nimenomaan asiantuntijaeliittiä.

Se, mikä oikeistoradikaaleissa herättää vihaa intellektuelleja kohtaan, on heidän ajattelunsa ja kieltäytyminen tarjoamasta salamitaktiikan tavoin yksinkertaista vastausta monimutkaiseen ongelmaan.

Voi olla, että Adorno korostaa liikaa intellektuellien ja asiantuntijoiden roolia ja tärkeyttä, mutta ajatus on joka tapauksessa kiinnostava. Pelkoa lievittävän varmuuden sijaan asiantuntijat pikemminkin korostavat yhteiskunnallisen todellisuuden abstraktia epävarmuutta.

Luennon suomennos alkuvuodesta 2020 osui yhteen globaalin koronaviruspandemian kehittymisen kanssa. Pandemia, ja sen kohtaaminen kapitalismin sisäisen kilpailun kautta, on aiheuttanut samanlaista pelkoa oman sosio-ekonomisen aseman tippumisesta kuin minkä Adorno tunnistaa yhdeksi oikeistoradikaalien liikkeiden olemassaolon edellytykseksi. Koronapandemia on myös herättänyt ihmisten mielissä mitä mielikuvituksellisempia salaliittoteorioita mutta etenkin Iso-Britanniassa ja Yhdysvalloissa tehnyt näkyväksi myös oikeistopopulismiin sisältyvän tendenssin ohittaa tieteellinen tutkimus ja asiantuntijuus yhteiskunnallisten kriisien ratkaisemisessa.

Entä miten oikeistoradikalismiin tulisi sitten Adornon mukaan suhtautua? Hyssyttely, tolkku tai inhimillisyyteen vetoaminen eivät Adornon mukaan auta. Ne johtavat vain todellisen tilanteen kieltämiseen. Edellä mainitusta syystä johtuen Adorno pitää parhaana ratkaisuna varoittaa oikeistoradikalismin kannattajia sen seurauksista. Ihmisille tulisi tehdä selväksi, että oikeistoradikaali politiikka vahingoittaa ulkopuolisten lisäksi myös sen omia kannattajia.

Historia ei tietenkään koskaan toista itseään. Niin ikään olisi älyllisesti epärehellistä ajatella Adornon luennoillaan ennustaneen nykyistä oikeistopopulismin nousua. Nyt suomennettu ja julkaistu luento auttaa kuitenkin ymmärtämään etenkin kapitalismin sisäisten ristiriitojen vaikutusta ihmisissä syntyneisiin tyytymättömyyden ja pelon tunteisiin. Ja ennen kaikkea siihen, mihin tämä tyytymättömyys voi oikeistoradikaalille politiikalle suotuisissa olosuhteissa johtaa. Nämä jännitteet vallitseva koronapandemia on viimeistään tehnyt näkyviksi.

Esko Harni