Keskinäisen avun uusi muoto – Kropotkinin ja Singerin erimielisyys

Käynnissä olevan terveydellisen kriisin alusta alkaen on päädytty pohtimaan keskinäisen avun, solidaarisuuden ja yhteistyön välttämättömyyttä. Heti alkuun on kuitenkin tärkeää huomata, että käsitteenä keskinäinen apu ei tarkoita mitään tietynlaisiin ajanjaksoihin kuuluvaa toimintaa, johon kriisin hätätila pakottaa. Käsitettä kaikkein perustavimmilla tavoilla ajatelleiden näkökulmasta se on tietty todellinen vallankumouksellisten voimien dynamiikka, tekijä joka saa näkemään yhteiskunnan järjestyksen kokonaan toisin. Kuten tunnettua keskinäinen apu on yksi tärkeimmistä 1800-luvun anarkismin teoreettisista ja käytännöllisistä periaatteista. Tämän kannan tunnetuin edustaja on Pjotr Kropotkin, vuonna 1902 englanniksi julkaistun Mutual Aid -teoksen kirjoittaja.[1]

Päädyin käymään käsitettä perin pohjin läpi, kun aloin kirjoittaa uutta kirjaani anarkian ja anarkismin filosofisesta merkityksestä. Aloitin kirjan kirjoittamisen, kun minulle valkeni, että anarkismi on poliittisista teorioista kaikkein plastisin – se ei nimittäin kytkeydy mihinkään tiukasti määriteltyyn poliittiseen oppiin, se ei ole dogmaattisesti rakentanut mitään oppijärjestelmää vaan koostuu pikemminkin lukemattomista teorioista ja konkreettisista käytännöistä kaikkialla maailmassa. Anarkismin plastisuus, ja sen mukana plastisuuden itsensä anarkismi, ilmenevät tapahtumisensa ja tekemisensä hetkellä. Ne luovat muotonsa samalla hetkellä kun tekevät selväksi keksimisensä välttämättömyyden. Periaatteiden puuttuminen (an-archy) johtaa siihen, että syntyy järjestymisen muodoltaan prefiguratiivisia kokeiluja ja käytäntöjä.

Keskinäinen apu on yksi näistä prefiguratiivisista muodoista.

Käsitteen poliittisen arvon ymmärtämiseksi on palattava sen anarkistiseen syntyhetkeen. Kuten sanottua, keskinäinen apu ei ole Kropotkinille vain hoivaa tai solidaarisuutta. Sen sijaan käsite nojaa evolutionismia koskevaan biologiseen teoriaan. Kropotkin määrittelee keskinäisen avun evoluution kehitystekijäksi, joka täytyy nähdä Darwinin luonnonvalinnalle vastakkaisena käsitteenä. Elävät olennot eivät vain kilpaile keskenään (Kropotkin ei suinkaan kumoa luonnollisen valinnan olemassaoloa) vaan ne myös auttavat toisiaan selviytyäkseen.

Ennen kuin kehittelen tätä väitettä pidemmälle, haluan muistuttaa, että keskinäisen avun käsitettä on pilkattu ja se on hylätty nimenomaan biologisen lähtökohtansa takia. Ensinnäkin sitä on pidetty liian naiivina, sokeasti tietynlaiseen luonnon hyväntahtoisuuteen luottavana. Toiseksi ja vielä oleellisemmin sitä on pidetty vaarallisena siksi että se leikittelee ennakoivasti sosiobiologismilla (Edward Wilson, Sociobiology, the New Synthesis, 1975) ja sen ajatuksella politiikan naturalistisesta ja essentialistisesta perustasta. Kolmanneksi sen ovat (oletettavasti) todistaneet paikkaansa pitämättömäksi monet biologit ja etologit, jotka ovat lukemattomilla eri tavoilla pyrkineet 1800-luvun lopusta lähtien osoittamaan, että kaikki altruistiset käyttäytymisen muodot niin eläimillä kuin ihmisilläkin ovat vain verhottua itsekkyyttä: me autamme toisia vain jos me voimme tavalla tai toisella hyötyä siitä itse (tai meidän geenimme, kts. Richard Dawkinsin Geenin itsekkyys).

Altruismi onkin oleellinen keskinäiseen apuun liittyvä käsite. Kropotkin ei käytä altruismi-sanaa kovin laajasti, mutta lukiessamme Mutual Aid -teosta huomaamme, että se toimii koko ajan hänen analyysinsa taustalla. Huomioitavaa on, että tätä August Comten käyttöön ottamaa altruismi-termiä ei ole omaksuttu osaksi filosofista kaanonia, joitain anglosaksisia moraaliteorioita lukuun ottamatta. Altruistisen käyttäytymisen voi määritellä ”käyttäytymiseksi joka hyödyttää toisia niin että oma etu jossain määrin kärsii”. On selvää, että keskinäisen avun voi käsittää altruististen käyttäytymisten korkeimmaksi muodoksi. Toistan vielä kerran, että altruismi ja sen mukana keskinäinen apu ei ole saanut osakseen ansaitsemaansa filosofista huomiota. Esimerkiksi Levinasin etiikassa niistä ei sanota sanaakaan.

Ne ovat käsitteinä aivan liian naiiveja, moraalisesti liian yksinkertaisia ja essentialistisia.

Biologit taas kyllä myöntävät, että jotkin eläinten käyttäytymistavat ovat altruistisia: esimerkiksi apinoilla ruoan jakaminen ja karvapeitteiden sukiminen yhdessä. Biologien käsityksissä altruistiset käyttäytymistavat ovat kuitenkin aina vastavuoroisia: toisten auttaminen on mahdollista vain kun oletuksena on, että toiset auttavat meitä vastaavalla tavalla. Altruismi suvun kesken (yksilön uhrautuminen sukunsa vuoksi, siis käyttäytymiseni joka pyrkii parantamaan omien lasteni geneettisen selviytymisen ja lisääntymisen tulevaisuutta) ja ryhmävalinta (ryhmän säilyminen muiden ryhmien tuhoutumisen hinnalla) ovat altruistisen käyttäytymisen tunnetuimmat muodot. Myöhemmin taloustieteilijät kuten Robert Axelrod ovat esittäneet, että altruismin formaali malli on itse asiassa pelkkä peliteoreettinen ”potut pottuina” -strategia.

Nyt täytyisikin tutkia uudelleen keskinäisen avun ja altruismin välillä vaikuttavaa yhteyttä. Olen tässä tekstissä päättänyt tarkastella kahden hyvin erilaisen ajattelijan välistä erimielisyyttä, Pjotr Kropotkinin ja Peter Singerin, jotka molemmat väittävät ei-vastavuoroisen altruismin muodon olevan olemassa. Kropotkinin mielestä keskinäinen apu tarkoittaa vastavuoroisen suhteen katkeamista. Samoin Singerin efektiivisen altruismin perustana on ei-vastavuoroinen altruismi.

Näillä kahdella ajattelijalla on siis hyvin vähän yhteistä. Kropotkin muotoilee keskinäisen avun teoriansa anarkistisen kapitalismikritiikin termein. Singer sen sijaan ei kritisoi kapitalismia, päinvastoin: efektiivinen altruismi on maltillinen ja kokeiluluonteinen keino korjata ja täydentää valtiollisen hallinnan kyvyttömyyttä suhteessa äärimmäiseen köyhyyteen ja epävarmuuteen. Se ei siis kritisoi hallinnan käsitettä sinänsä. Kapitalismi ei sitä paitsi ole antagonistinen keskinäisen avun ja altruismin kanssa. Singer väittää, että superrikkaat kuten Bill Gates ja George Soros todella auttavat antamalla valtavia summia rahaa hyväntekeväisyyteen tai ympäristöjärjestöille. Hän kirjoittaa: ”[T]avallisesti efektiiviset altruistit eivät vaali tasa-arvoa sen itsensä vaan ainoastaan sen seurausten tähden. Yleisesti ottaen ei ole selvää, että rikkaiden rikastumisella on huonoja seurauksia, kunhan köyhät eivät samalla köyhdy. Se parantaa rikkaiden mahdollisuuksia auttaa köyhiä, ja jotkut maailman rikkaimmista ihmisistä, esimerkiksi Bill Gates ja Warren Buffett, ovat tehneet juuri niin. Heistä onkin tullut lahjoitetun rahan määrässä mitattuna ihmiskunnan historian suurimmat efektiiviset altruistit. […] Ei olisi helppo homma todistaa, että kapitalismi on ajanut useampia ihmisiä äärimmäiseen köyhyyteen kuin päästänyt siitä; itse asiassa on hyvät perusteet uskoa, että asia on päinvastoin.”[2] Singer mainitsee Kropotkinin monessa kirjassaan, mutta tekee sen vain nopeasti ja ohimennen. Selvää on, että Singer ei koskaan kutsuisi itseään anarkistiksi – vaikka tämän määritelmän osuvuutta Singerinkin kohdalla voisi ja pitäisikin pohtia.

Mielestäni Kropotkinilla ja Singerillä on kuitenkin enemmän yhteisiä piirteitä kuin miltä näyttää. Tietääkseni he ovat ainoat ajattelijat, jotka hahmottelevat biologian, etiikan ja politiikan välistä kytköstä ilman että päätyvät biologistiseen ajatteluun. Kropotkinille tämä kytkös on keskinäinen apu, Singerille efektiivinen altruismi. Edelliselle keskinäinen apu on evolutiivinen taipumus, jälkimmäiselle efektiivinen altruismi on biologisesta evoluutiosta seuraava rationaalinen laskelma.

Tarkastelen tätä aihetta juuri nyt siksi, että kysymys biologisen ulottuvuuden poliittisesta potentiaalista on polttava – eikä tällä edelleenkään ole mitään tekemistä politiikan biologisen perustan etsimisen kanssa. Kuten olen toisaalla yrittänyt näyttää, biopolitiikan systemaattinen kritiikki on osoittautunut riittämättömäksi käsitteellistämään sitä kohtauspistettä evolutiivisen ja historiallisen kehityksen välillä, joka eri tavoin ja eri asteisesti strukturoi kaikkia eläviä olentoja.

Vaihdan seuraavassa esitykseni järjestystä ja aloitan tämän kohtauspisteen tarkastelun Singerin käsityksistä ja jatkan sitten Kropotkiniin.

Singerille efektiivisessä altruismissa ei ole kyse hyväntahtoisuudesta vaan laskelmasta. ”Efektiivinen altruismi” on aivan tietty utilitarismin tyyppi. Kyse on ”onnellisuuden maksimoimisesta” eri intressien tasavertaisen tarkastelun pohjalta. ”Meidän on nähtävä keskenään samanlaiset intressit samanarvoisina.”

Mitä onnellisuuden maksimoiminen sitten tarkoittaa? Singer kirjoittaa, että efektiivinen altruismi “perustuu varsin yksinkertaiseen ajatukseen: meidän tulee tehdä niin paljon hyvää kuin suinkin voimme”.[3] Efektiivinen altruismi on ”pyrkimys selvittää varmistettujen tosiasioiden ja järkeilyn kautta, kuinka tehdä hyvää toisille mahdollisimman paljon, ja toimia näiden selvitysten perusteella”.[4] Mitä sitten on ”hyvä”? ”Hyvää” on kaikki se, mikä suojelee elämän hauraita olosuhteita kärsimykseltä ja kuolemalta. Tässä suojeleminen tarkoittaa antamista ja lahjoittamista. ”Lahjoittaakseen tienaaminen on aivan omanlaisensa hyvän tekemisen muoto.”[5] Periaate on näennäisen yksinkertainen: vauraiden maiden ihmisten täytyisi antaa rahaa köyhien maiden ihmisille. Ja tämän pitäisi tapahtua ilman mitään ylemmän tason kontrollia.

Efektiiviset altruistit lahjoittavat vain tuntemattomille, ihmisille joita he eivät itse tunne – tämä siksi että lahjoittaja ei odottaisi mitään vastinetta. ”Aitoa, ei-vastavuoroista altruismia suhteessa tuntemattomiin tapahtuu todella.”[6] Selvää on myös, että efektiivinen altruismi on keino kamppailla oman edun tavoittelua vastaan: efektiiviset altruistit ”onnistuvat irrottautumaan niistä omakohtaisista näkökohdista, jotka muutoin ovat elämässämme määräävässä asemassa”.[7]

Selvitetään ennen lahjoittamisen luonteen tarkempaa tutkimista sen suhdetta biologiseen ulottuvuuteen. Singer selittää, että sukulaisuus ja ryhmän altruismi muodostavat ”piirin”, vastavuoroisuuden (tai ”läheisyyden”) biologisen piirin. Vastavuoroinen altruismi on siis biologisesti kirjattu lajien olemukseen. Ei-vastavuoroinen altruismi sen sijaan tarkoittaa tämän piirin laajentamista. Missä määrin sitten myös sillä on biologinen perusta? Näitä polttavia kysymyksiä Singer nostaa esiin kirjassaan The Expanding Circle, joka ilmestyi vuonna 1981 ja jota hän on sittemmin toistuvasti muokannut ja julkaissut uudelleen.

Onko efektiivinen altruismi vastavuoroisen altruismin laajentamista jo siihen sisältyvän biologisen taipumuksen mukaisesti? Kyllä ja ei. Piirin laajentaminen tapahtuu nimittäin järjen kautta. On kyllä niin että järki on alun perin biologinen ilmiö, evoluution tulos. Järjen ilmaantuminen tarkoittaa kuitenkin myös katkosta evoluution jatkuvuudessa. Tämä katkos ei ole mikään yksinkertainen ja puhdas leikkaus vaan jälleen kerran laajentumista, avautumista. ”Järjelliset olennot voivat suunnata aiemmin vain omaan sukuun ja ryhmään rajoittuneet altruistiset yllykkeet niin että ne kohdentuvat nyt laajempaan piiriin, sillä he kykenevät käsittämään, että he ja heidän kaltaisensa ovat vain yksi ryhmä muiden joukossa ja että tämäkin käsitys on vain yksi osittainen näkemys muiden yhtä tärkeiden näkemysten joukossa. Ne biologiset teoriat, jotka tarkastelevat altruismin kehitystä sukulaisvalinnan, vastavuoroisuuden ja ryhmävalinnan kautta, voi nähdä yhteensopivina sen teesin kanssa, että tuntemattomiin kohdistuvaa ei-vastavuoroista altruismia on olemassa, jos nämä teoriat voivat myöntää tällaisen piirin laajentamisen.”[8] Järjen ilmaantuminen vaikuttaa olevan jonkinlainen epäjatkuva jatkumo. Voidaankin huomata, kuinka ajatus ”laajentumisesta” tarkoittaa sekä biologisesta ulos murtautumista että sen säilyttämistä. Hegeliläisin termein tämän piirin laajentumisen voisi sanoa olevan “ylittävää säilyttämistä”, eräänlainen Aufhebung.

Rationaalinen laskelma on alkuperäisen biologisen vastavuoroisen taipumuksen jatkamista ja sen metamorfoosi. Piirin laajentaminen tarkoittaa, että lahjoittamisen ei pitäisi hyödyttää vain rationaalisia olentoja vaan myös eläimiä, ”kasveja tai ehkä jopa vuoria, kallioita ja jokiakin”.[9]

Mitä altruistinen laskelma sitten tarkoittaa? Singerin mielestä onnellisuuden maksimoiminen tarkoittaa sitä että:

1) lahjan vaikutukset maksimoidaan tekemällä laskelma siitä, kuinka monelle ihmiselle se on hyödyksi ja valitsemalla aina kaikkein suurimman lukumäärän tuottava vaihtoehto. “Toby Ord on esittänyt toisen esimerkin kustannuseroista rikkaiden ja köyhien maiden asukkaiden auttamisen välillä. Olet saattanut saada lahjoituspyyntöjä järjestöiltä, jotka toimittavat rikkaissa maissa sokeille opaskoiria. Se kuulostaa tukemisen arvoiselta asialta – kunnes tulee ajatelleeksi kustannuksia ja vaihtoehtoisia lahjoituskohteita. Opaskoiran järjestäminen yhdelle ihmiselle maksaa Yhdysvalloissa noin 40 000 dollaria: suurin osa kuluista aiheutuu koiran ja sen tulevan omistajan kouluttamisesta. Trakooman – yleisimmän ehkäistävissä olevan sokeutumisen aiheuttajan – seurauksena sokeutumisen ehkäiseminen taas maksaa jotakin kahdenkymmenen ja sadan dollarin väliltä henkeä kohti. Pienen laskutoimituksen jälkeen huomaat, että valinta on seuraava: joko yksi ihminen saa opaskoiran tai suuri joukko ihmisiä, neljästäsadasta kahteentuhanteen, säästyy sokeutumiselta kehittyvissä maissa.”[10]

2) määritetään ja lasketaan, kuinka paljon on mahdollista lahjoittaa.

3) lasketaan mikä on kaikkein hädänalaisin hyväntekeväisyyskohde ja selvitetään luotettavin hyväntekeväisyys- tai kansalaisjärjestö.

4) asetetaan rajat: “Meidän täytyy lahjoittaa niin paljon että päädytään pisteeseen, jossa hyöty muuttuu marginaaliseksi. Se tarkoittaa lahjoittamisen tiettyä rajaa, jonka jälkeen aiheuttaisin yhä lisää antamalla yhtä paljon kärsimystä itselleni tai minusta riippuville kuin lahjani hyödyttäisi saajiaan.”[11] Kyse on siis rajapisteestä, jonka jälkeen lahjoittamisesta tulee kokonaisuuden kannalta vahingollista.

Singer lisää vielä: “On kuvaavaa, että efektiiviset altruistit puhuvat enemmän siitä, kuinka monia ihmisiä pystyvät auttamaan, kuin tiettyjen ihmisyksilöiden auttamisesta.”[12] “Juuri sanotun kanssa sopii hyvin yhteen se, että monilla huomattavimmista efektiivisistä altruisteista on tausta tai erityisiä vahvuuksia jollakin abstraktia päättelykykyä vaativalla alalla, kuten matematiikassa tai tietojenkäsittelytieteessä.”[13] “Lempiesimerkkini efektiivisen altruismin ja numeropään yhdistelmästä on nettisivu Counting Animals, jonka alaotsikko kuuluu: ’Paikka ihmisille, jotka rakastavat eläimiä ja numeroita’, ja jonka aloitussivulla julistetaan: ’Täällä nörttiys kohtaa eläinoikeudet!’”[14]

Singer määrittää tällaisen ikään kuin matemaattisen moraalin niin että se perustuu eri intressien yhtäläiseen huomioimiseen ja pelkästään seurausten tarkastelemiseen.[15] Ja juuri tässä mielessä Singerin altruismi on “efektiivistä”. Efektiivisten altruistien pitäisi siis elää seuraavasti: “He elävät vaatimattomasti ja lahjoittavat suuren osan tuloistaan – monesti paljon enemmän kuin perinteisen kymmenyksen – tehokkaimmille hyväntekeväisyysjärjestöille. He tekevät tutkimuksia ja keskustelevat muiden kanssa siitä, mitkä järjestöt toimivat tehokkaimmin, tai nojaavat muiden riippumattomien arvioijien tutkimuksiin. He valitsevat ammatin, jossa tienaa parhaiten. Eivät siksi, että voisivat elää yltäkylläisyydessä, vaan tehdäkseen mahdollisimman paljon hyvää. He puhuvat lahjoittamisesta muille joko kasvokkain tai netissä levittääkseen efektiivisen altruismin ajatusta. He antavat osan ruumiistaan – verta, luuydintä tai jopa munuaisen – tuntemattomalle ihmiselle.”[16] Efektiivisten altruistien kysymyksenä onkin: “Kuinka voisi leikata pois mahdollisimman suuren osan eläinten kärsimyksen laajemmasta kokonaisuudesta.”[17]

                                                          * * *

Elävien olentojen ja lajien välinen valinta ja kilpailu eivät ole ainoat evoluution lait – tässä Kropotkinin perustava väite kaikessa lyhykäisyydessään. Elävillä olennoilla on luonnollinen taipumus solidaarisuuteen ja yhteistyöhön.

Tämä väite ei kiistä varsinaisesti Darwinin käsityksiä: Ihmisen polveutuminen -kirjassaan Darwin nimittäin tunnistaa tämän saman taipumuksen solidaarisuuteen. Sosiaalisen darwinismin Kropotkinin väite kyllä kyseenalaistaa, sillä sen perustana on hänen mielestään hobbesilainen käsitys yhteiskunnasta, ikuisen sodan ja kilpailun tila. Syitä keskinäisen avun antamiseen ovat suojautuminen vihollisilta, selviytymisen välttämättömyys sekä yhteisön vuoksi vaalittu yhtenäisyys ja keskinäinen tuki. Kirjansa ensimmäisessä osassa Kropotkin tarkastelee muurahaisten ja mehiläisten käyttäytymistä ja lintujen, kurkien ja papukaijojen yhteisiä suojautumiskeinoja. Hän mainitsee lintujen yhteistyön muuttomatkojen aikana sekä tavan, jolla sudet liittoutuvat metsästäessään ja monia muita esimerkkejä.

Kropotkin muuttaa anarkismin filosofista ydintä radikaalilla tavalla. Tämä muutos syntyy sitä kautta että Kropotkin antaa “elämän” käsitteelle merkityksen, jossa se Yusuke Katakuran muotoilemana tarkoittaa “periaatetta jonka mukaan kaikki tulee olevaksi niin että on aina jo osa moneutta, ja näin kaikkialla maailmassa, ei vain Euroopassa”.[18]

Maantieteilijänä Kropotkin kehitteli teoriaansa lähtökohtanaan Siperian ja Mantsurian matkoillaan tekemänsä havainnot. Hän pani merkille, että monet eläimet selviytyivät äärimmäisen ankarissa oloissa vaeltaessaan läpi mittaamattoman laajojen seutujen vailla valtiollisia tai muita ihmisen asettamia rajoja.

Kropotkinin “keskinäiseksi avuksi” kutsuma toiminta ei ole vain yhteistyötä vaan pikemminkin tietynlainen suhde, joka sallii yksilöiden välisten pienten erojen olemassaolon (Darwin sen sijaan väittää, että kaikki erot karsiutuvat, koska luonnonvalinta johtaa aina heikoimman tuhoutumiseen). Katakura on täysin oikeassa esittäessään, että “toisin kuin yleisesti jaettu käsitys anarkismin nojaamisesta uskomukseen Hyvän, Ylimmän olevan tai Yksilön perustavasta luonteesta antaa ymmärtää, keskinäinen apu ei ole elämän substanssi vaan pelkästään sellainen satunnainen dynaaminen suhde elävien olentojen välillä, joka edeltää yksilöitä ja joka sekä tuottaa yksilöt että säilyttää niiden väliset variaatiot […]. Lyhyesti sanottuna menneisyyden säilyttäminen johtaa siihen, että syntyy joukko uusia olosuhteita ja että moninaisuus lisääntyy. Kropotkinin teoriassa moneus mahdollistuu sitä kautta että menneisyys tulee läsnäolevaksi.”[19]

Kirjansa jälkimmäisessä puoliskossa Kropotkin analysoi keskinäisen avun sosiaalista kohtaloa ja siirtyy pois eläinten tarkastelemisesta tutkiakseen ihmisten käyttäytymistä. Hän kuvailee yhteiskunnallisen tasa-arvon muotojen moninaisuutta nykymaailmassa, siis esimerkiksi heimoja, kiltoja, kyläyhteisöjä, maatalouden osuuskuntia, ammattiliittoja keskinäisen avun yhteiskunnallisina muotoina. Kropotkin näyttää, että nämä muodot pitävät pintansa ja luovat itsensä uudelleen aina kun niiden olemassaoloa uhataan, esimerkiksi siinä miten kapitalistinen tuotantomuoto kehittyy ja kuinka se kytkeytyy valtion hegemoniseen asemaan Euroopassa ja muualla maailmassa.

Kropotkin ei väitä, että nämä vastarintana toimivat egalitariset muodot olisivat ”biologisesti määräytyneitä”, siis että ne olisivat ikään kuin vain eläimellisen menneisyytemme jäänteitä. Sen sijaan ne ovat todisteita biologisen elämän tunkeutumisesta historialliseen kehitykseen, sillä ne tekevät näkyväksi luonnon ja yhteiskunnan välisen kohtauspisteen, joka ei käy täysin yksiin evoluution ja historian välisen rajapyykin kanssa ja siksi kumoaa sen. ”Ihmisen taipumuksella keskinäiseen apuun on niin kaukainen alkuperä ja se on niin perusteellisesti kutoutunut osaksi ihmisen evoluutiota, että se on kaikista vastoinkäymisistään huolimatta säilynyt nykypäivään asti.” Tämä Kropotkinin väite on usein ymmärretty väärin. Hän ei sano, että yhteistyön ja vastavuoroisuuden yhteiskunnalliset muodot perustuisivat biologiseen taipumukseen, että ne olisivat vain eläimellisen käyttäytymisen kehittyneempiä muotoja. Myös tässä on nähtävissä ajatus biologisen ulottuvuuden jatkamisesta ja katkaisemisesta. Kropotkin väittää nimittäin, että historiaa ei voi olla ilman tietoisuutta menneisyyden paluusta. Keskinäisen avun primitiiviset muodot eivät ole vaistomaisia, vaan ne toimivat tietynlaisina muistoina, joita ilman historiallinen kehitys ei olisi mahdollinen. Tässä menneisyydessä on totta kai murtumia, mistä todistavat kapitalismin ilmaantuminen ja kehitys sekä pienten yhteisöjen tuhoutuminen jättimäisten persoonattomien teollisuuskaupunkien alle. Kapitalistista yhteiskuntajärjestystä edeltäneen tilanteen muisto ei kuitenkaan koskaan katoa. Nykyisissä yhteiskunnissa keskinäisen avun toimijoita ovat ”anonyymit massat”. Kropotkin kirjoittaa Modern Science and Anarchism -kirjassaan seuraavasti: ”Kaikki yhteiskunnan turvaverkot, sosiaalisuuden muodot heimoissa, kommuuneissa ja varhaisen keskiajan kaupunkivaltioissa, kaikki kanssakäymisen muodot heimojen ja myöhemmin provinssien välisissä suhteissa, joilla on osansa kansainvälisen oikeuden lakien kehityksessä, kaikki keskinäisen tukemisen muodot sekä maailman rauhan vuoksi toimivat instituutiot – oikeuslaitos mukaan lukien – ovat tulosta anonyymin massan nerokkaan luovasta toiminnasta. Kaikkina aikoina ja nykypäiviin asti lait ovat muodostuneet kahdesta osasta: yksi osa kiinnittää ja kristallisoi tietyt universaalisti hyödyllisiksi tunnistetut elämän muodot, toinen osa taas on lain voimaanpaneva ylärakenne – joka toisinaan on pelkkä näppärä mukaan ujutettu oikeudellinen klausuuli, jonka tarkoituksena on saada aikaan ylimystön, kuninkaan ja papiston valta-asema ja vahvistaa sitä.”[20]

”Anonyymit massat” synnyttävät vastustusta poliittisia hegemonioita kohtaan, koska muistavat menneisyyden ilman että välttämättä tietävät muistavansa sen, ei siksi että jokin ikuinen ja tiedostamaton luonnollinen taipumus ajaisi niitä toimimaan niin. Biologinen elämä on menneiden asioiden muistamisen erityinen muoto ja siksi se on aina samalla jo historiallista elämää.

                                                          * * *

Sekä Singerille että Kropotkinille keskinäisellä avulla ja efektiivisellä altruismilla ei ole mitään tekemistä rakkauden, syyllisyyden, empatian tai hyväntekeväisyyden kanssa. Sen sijaan kyse on elämän logiikasta.

En tässä pysty erittelemään niitä lukemattomia eroavaisuuksia, joita Singerin ja Kropotkinin välillä on ja joiden takia nämä ajattelijat ovat jopa täysin yhteensopimattomat. Tarkoituksenani on pelkästään väittää, että solidaarisuutta ei voi täysin puhdistaa siihen kuuluvasta biologisesta ulottuvuudesta – tämän takia olen päätynyt lukemaan näitä ajattelijoita yhdessä.

Käynnissä olevaa pandemiaa on paljon tarkasteltu filosofisesti tavoilla, jotka pohjaavat voimakkaasti Foucault’n biopolitiikan käsitteeseen. Monet ovat väittäneet, että kriisin hallinnan tavat – liikkumisrajoitukset, hoidettavien potilaiden valinta, hoitotarvikkeiden puute, maailman johtajien kyynisyys – ovat tulosta hallinnallisuuden biopoliittisista tekniikoista, joiden kautta ihmisyksilöiden elämää kontrolloidaan, käytetään hyväksi, normalisoidaan ja otetaan haltuun. On tietysti vaikeaa väittää vastaan. Haluaisin kuitenkin sanoa, että kyseiset analyysit käsittävät ”elämän” joksikin passiiviseksi ja pelkästään kontrollille ja ”poikkeustiloille” alisteiseksi. Näin ei kuitenkaan kohdata koskaan elämän voimaa, joka vastustaa tällaista haltuunottoa. Viime aikoina ilmaantuneet keskinäisen avun moninaiset muodot ovat nimenomaan tämän voiman ja potentiaalin ilmauksia. On olemassa tietty biopolitiikkaa vastustava biologinen vastavoima, vastarinta joka on samalla kertaa sekä empiirinen että poliittinen. Keskinäinen apu on biologinen monumentti, joka on huomaamatta pystytetty meidän elämänpiiriimme tasa-arvoisuuden ja tasavertaisuuden menneiden muotojen muistoksi. Elämä ei ole mikään passiivinen, sokea ja hämärä olemisen ulottuvuus, jonka muka voi tuoda valoon vain kulttuuri, kieli tai irtisanoutuminen luonnon determinismistä. Neurotieteitä ja aivojen olemusta koskevat tutkimukseni ovat opettaneet minulle sen, että biologinen ja symbolinen, historiallinen ja epigeneettinen ovat toisistaan erottamattomia käsitepareja. Siksi tarvitaan ihmisoikeuksien uusi julistus, joka jossain muodossa pitäisi sisällään ja tunnustaisi kyvyn menneisyyden biologisen muiston mieleen palauttamiseen. Alustavasti se voisi kuulua seuraavasti: ”Kaikki ihmiset syntyvät epigeneettisesti vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki, omatunto ja muisti, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä.”

Catherine Malabou

Teksti on julkaistu englanniksi fallsemester.org verkkosivulla 10.4.2020. Suomennos Ari Korhonen.

Viitteet

[1] Pjotr Kropotkin, Mutual Aid: A Factor of Evolution, 1902. Suomennos Keskinäinen apu (Työmiehen kustannusyhtiö, 1905) on lyhyt ja satunnainen valikoima otteita kyseisestä kirjasta.

[2] Peter Singer, Paras tapa auttaa (suom. Anna Tuomikoski), Viisas Elämä 2016, s. 74. Alkuteos The Most Good You Can Do, Yale Library, 2015.

[3] Paras tapa auttaa, s. 7.

[4] William MacAskill, “Effective Altruism: Introduction”, Essays in Philosophy vol. 18 (1), 2017.

[5] Paras tapa auttaa, s. 81.

[6] Peter Singer, The Expanding Circle: Ethics, Evolution and Moral Progress. Farrar, Straus and Giroux,

1981, s. 134.

[7] Paras tapa auttaa, s. 120.

[8] The Expanding Circle, s. 134.

[9] The Expanding Circle, s. 120.

[10] Paras tapa auttaa, s. 152.

[11] Peter Singer, “Famine, Affluence, and Morality” Philosophy & Public Affairs, Vol. 1 (3), 1972, s. 241.

[12] Paras tapa auttaa, s. 124.

[13] Paras tapa auttaa, s. 124.

[14] Paras tapa auttaa, s. 124.

[15] Paras tapa auttaa, s. 112–113.

[16] Paras tapa auttaa, s. 18–19.

[17] Paras tapa auttaa, s. 131.

[18] Yusuke Katakura, “Actualité de l’évolutionnisme anarchiste de Kropotkin”, Ici et Ailleurs Pour une philosophie nomade, 2017.

[19] Yusuke Katakura, “Actualité de l’évolutionnisme anarchiste de Kropotkin”.

[20] Pjotr Kropotkin, Modern Science and Anarchism.