Pandemia alhaalta päin: hamstraajat, vapaamatkustajat ja suosituksista kieltäytyminen

Samuel Beckettin Mercier ja Camier -romaanin nimihenkilöt toteavat osana polveilevaa dialogiaan, että rahan vähyys on vain hyväksi mutta täydellinen rahanpuute saa mietteliääksi. Keskustelua mukaillen voi sanoa, että kohtuullinen määrä sairauden uhkaa on vain ”hyväksi” – se saa arvostamaan yhteiskunnallisia instituutioitamme, muistuttaa meitä elämän hauraudesta ja mitä vielä – mutta täydellinen turvallisuuden puute panee miettimään. Koronapandemia lienee toiminut näin. Kyse ei ole vain yhteiskuntatieteellisestä konsensuksesta vaan myös siitä ”terveestä järjestä”, aistien tasolle ulottuvasta jaetusta oletuksesta, jonka mukaan koemme asiat normaaleina ja mahdollisina, toiset taas patologisina ja mahdottomina – siitä ikään kuin luottamuksen rahan saldosta, joka nyt siis on mennyt nollaan.

Tämän äkkipysäyksen luonnetta on pohdittu paljon poikkeustilana, kirjaimellisesti sinä oikeudellisena tilanteena, jossa valtiollisesti on otettu käyttöön toimia ja rajoituksia, jotka eivät enää kuulu yhteiskunnallisen elämän normaalitilaan ja liberaalien demokratioiden yksilön perusoikeuksiin. Tästä pandemiatarkastelujen länsikeskeisyydestä huolimatta ainakin yksi, nimenomaisesti länsimaisen ajattelun ytimessä oleva, näkökulma on jäänyt vähälle huomiolle: paljon on nimittäin puhuttu siitä millä oikeudella valtio suvereenisti rajoittaa liberaalin yksilön oikeuksia, mutta vähemmän siitä, että liberaalissa oikeusvaltiossa sen jäsenten hallinta ei perustu mekaaniseen lain kirjaimen noudattamiseen vaan tiettyyn oikeudentuntoon, kunnollisuuteen, sisäistettyyn lakiin tai paimenvallan tuottamaan kontrolliin – nimiä on monia. Voisi siis kysyä, miten koronapandemia on muokannut tätä ihmisten sisäistettyä lainkuuliaisuutta.

Pandemian kiertoon saattamat affektit ovat varmasti reaktioita koettuun uhkaan, päällimmäisinä pelko ja ahdistus. Mutta millaisia aktiivisia liikkeitä pandemia on saanut aikaan ihmisten mielissä? Voisiko heti pandemian alussa nähdyssä hamstraamisessa olla jotain ajateltavaa? Mitä pitäisi ajatella niin sanottuun terveysosaamiseen liittyvästä valistuksesta ja siitä moraalisesta paniikista, jolla ihmisten satunnaisiin kurittomuuksiin, ajattelemattomiin suositusten rikkomisiin on suhtauduttu? Miten väestö saadaan noudattamaan yhteiskunnan antamia suosituksia, jotka kaikesta painavuudestaan huolimatta ovat vain suosituksia? Kenen ”syytä” nyt tuloillaan oleva toinen aalto on?

Kenties pandemian opetus ei palaudukaan vain kysymykseen siitä, pitäisikö liberaalin yhteiskunnan jäsenten rationaalisuutta sittenkin epäillä entistä tiukemmin ja kontrolloida heitä uusilla tavoilla. Ehkä oleellisempi opetus on se, että väestönhallinnallisten projektien ylijäämä ei edelleenkään asetu helposti hallittaviin kategorioihin.

 

Normaalin kriisi ja pandemia alhaalta päin

Niin sanottu roskajoukko-hypoteesi on organisaatioteorian ja työn sosiologian nyt jo pölyyntyneen keskustelun ydin, joka koskee taloustieteiden ja tuotantotalouden klassikoiden, Ricardon ja Taylorin, oletusta siitä, että ihminen on ensi sijassa yksityisiä ja välittömiä intressejään ajava yksinkertainen olento, johon ei organisoinnin näkökulmasta voi vähääkään luottaa. Tuottavan toiminnan kannalta tällaisista yksilöistä koostuva väki on täysin hillitön siinä mielessä, että se ei koskaan ajattele yhteistä hyvää eikä siis omaa nenäänsä pidemmälle. Se on roskajoukkoa, jonka jokaista liikettä on valvottava millin ja kellon tarkasti.

Yleisemmin ja yhteiskunnallisen ajattelun kannalta roskajoukko on käsite, jonka tarkastelun kautta on huomattu olevan mahdollista purkaa oletusta siitä, että yhteiskunnallinen järjestys on ajateltavissa vain ylhäältä päin. Roskajoukko on tällöin käsite, jonka takaa voi aina löytää väen oman kyvyn ja aktiivisuuden, joka voi joskus todella olla pelkkää oman edun tavoittelua. Vähintäänkin yhtä usein se on kuitenkin jotain aivan täysin muuta, pitkälle ja yhdessä kehiteltyjä toimintatapoja, yhtä lailla ikiaikaisia perinteitä kuin luovia ratkaisuja, jotka sitä paitsi usein päätyvätkin myöhemmin hallinnan ja voitontavoittelun kaappaamiksi. Tunnetuin esimerkki tästä käsitteellisestä strategiasta on historian tutkimus ”alhaalta päin” – vaikkapa ranskalaisen George Rudén kuvaukset näennäisesti täysin kaoottisista mutta sisäisesti organisoituneista ”jauhosodista” Ranskan vallankumouksen alla.[1]

Mitä roskajoukon näkökulma ”alhaalta päin” voisi saada esiin koronapandemian aikaisista tapahtumista? Yksi mahdollisuus on tarkastella tätä ”normaalin” käsitteen kautta. Mitä on normaali siinä, millaista meidän elämämme on kokonaisuudessaan? Onko normaalia pelätä koskevansa ovenkahvaan tai toista ihmistä kahta metriä lähempänä – tai miettiä toisten ihmisten käsityksiä uusista julkisen tilan käyttäytymissäännöistä, jotka vaikuttavat ankarilta mutta joista meillä ei ole tarkkaan ottaen mitään käsitystä?

Yhteiskunnan järjestys ja sen ”normaalitila” eivät synny alistumisena jollekin vallanpitäjälle, ikään kuin mekaanisena lain seuraamisena, vaan moninaisten hallinnallisten tekniikoiden yhteisvaikutuksina. Oleellista on, että hallinta syntyy kyllä ”meidän kesken”, siis ilman että me vain sokeasti seuraisimme suvereenin käskyjä, mutta ei ilman niitä tekniikoita, joiden puitteissa elämme. Michel Foucault’n mukaan 1700-luvulta alkaen muodostuva väestön hallinnan tapa toimii nimenomaan kaupungissa, mikä ei tarkoita vain maantieteellistä määritystä, vaan sitä että hallinta tapahtuu ihmisten keskellä, heidän välillään.

Normalisaation tekniikat eivät tule ainoastaan pakotettuina ylhäältä alas vaan menevät pikemminkin ihmisten välisten suhteiden ja ruumiiden läpi. Nämä tekniikat – tai kuten vielä 1900-luvun alussakin oli yleisesti tapana sanoa ”politia” tai poliisitieteet – pitävät sisällään kaikki ne keinot, joiden avulla pidetään yllä yleistä kunnollisuutta, siisteyttä ja ylipäätään väestön mahdollisuutta elää niin että elämäntavat johtavat sekä poliittisen yhteisön että sen jäsenten hyvinvointiin. Tämä pyrkimys on toki hyvä: ei liene syytä kritisoida vallankäyttäjiä yhteisen elämän turvaamisesta. Mutta ”yhteisen hyvän” nimissä tapahtuva huolenpito kätkee sisäänsä myös kaikki ne erot, jotka määrittävät yhteisön jäsenten kykyjä, mahdollisuuksia ja resursseja omaksua ja sopeutua näiden tekniikoiden luomiin puitteisiin. Siten ei ole sattumaa, että hallinnan tekniikoiden keskeisin teema on nimenomaan terveys. Kyse ei ole ainoastaan yhteiskunnan vastuusta omistaan tai edes niin sanotun hyvinvointivaltion pitkälle viedystä kyvystä vastustaa uhkia kulkutaudeista luonnonkatastrofeihin. Kaikesta hyvyydestään huolimatta hallinta myös käsittelee, sananmukaisesti ”hoitelee”, taakseen kätkemät erot ikään kuin monopolisoimalla rajaa terveen ja sairaan välillä.

Valtion nimissä tapahtuva huolenpito ikään kuin antaa meille kaiken – turvaa ruokatorien hintatason, järjestää katuvalot ja pitää huolta siltarakennelmista kuten jo Hegel luetteli Foucault’ta ennen – mutta se tapahtuu aivan tietyllä ja ankaralla ehdolla: tämä kaikki on pystyttävä ja haluttava ottaa vastaan ja omaksua. Huolenpidosta on nautittava ja oltava tyytyväinen, olipa sitten kyse palkkatyöstä, kasvatuksesta, terveyskäytännöistä tai tavoista käyttää vapaa-aikaansa, muuten kyse on patologiasta. Patologisointi onkin poliisitieteille yhteiskuntajärjestyksen luojana tyypillinen ulossulkemisen tapa: tunnistamalla sairaaksi hallinta ojentaa kätensä auttaakseen, mutta tämä käsi ojentuu samalla piirtääkseen rajan normaalin ja ei-normaalin välille.

Kyse on biovallan ja biopolitiikan historiasta. Näiden käsitteiden valtava suosio yhteiskuntatieteissä perustuu juuri siihen, että niiden avulla on mahdollista eritellä ajanmukaista yhteiskuntaa, joka liberaalina toiveunena tuntuu pysyvän järjestyksessä ilman suvereenia alistajaa, nimenomaan itseohjautuvien ja yhteisen hyvän sydämeensä sisäistäneiden yksilöiden varassa. Tähän unelmaan kuitenkin sisältyy raakaa voiman käyttöä, joka kätkeytyy patologisoinnin taakse. Kysymys on siitä, miten väki saadaan näennäisesti ilman väkivaltaa omaksumaan yhteinen hyvä ja universaaliksi käsitetty rationaalisuus. Tämä asetelma pitää sisällään kaikki mahdolliset epäoikeudenmukaisuudet, niin sukupuoliset, rasistiset kuin maantieteelliset ja taloudellisetkin.

Pandemiaa koskeva keskustelu on toistellut biovallan ja biopolitiikan termejä jo siksikin, että näistä käsitteistä tunnettu italialainen filosofi Giorgio Agamben ehti heti kriisin alkuvaiheessa julkaisemaan tilanteesta niin kulmikkaan puheenvuoron, että sen ihmettely ja paheksunta tukki moneksi viikoksi kaikki julkaisukanavat. Puheenvuorot liikkuivat pääpiirteissään kahdella linjalla, joista molemmat käsittävät pandemia-ajan ilmiöt ylhäältä käsin. Yhtäältä Agambenin puheenvuoroista alkanut suvereenin vallan ihmettely näkee lähinnä liberaalin yksilön oikeuksien rajoitukset. Toisaalta tiukemmin Foucault’n termein tehtyjen analyysien uhkana on tuottaa siistejä kriittisen paradigman kaavaa noudattavia kertomuksia siitä, miten tässä kävi niin kuin kävi.

Vallitseva tilanne tarjoaa kuitenkin mahdollisuuden suunnata myös biovallan ja biopolitiikan termein käytävää keskustelua uudelleen näiden vaihtoehtojen ulkopuolelle. Kun pandemia kirjaimellisesti koskee kaikkia, syntyy asetelma, jossa terveysosaaminen ja hoiva ylipäätään eivät palaudu hallinnallisiin teknologioihin vaan jossa on mahdollista löytää ikään kuin toinen, tai kuten on sanottu, demokraattinen biopolitiikka. Tällä tarkoitetaan sitä ihmisten itsenäistä organisoitumista, joka yhtäältä hoitaa välittömiä tarpeita täysin poliisijärjestyksestä riippumatta ja toisaalta voi saada aikaan liikkeitä, joilla on institutionalisoituessaan valtava merkitys erilaisten yhteiskunnallisten epäoikeudenmukaisuuksien korjaamisessa.

Olisi toki ”onnekasta” jos koronapandemian aikana vihdoin kävisi niin, että näin syntyvät autonomiset käytännöt kävisivät yksiin ihmisten todellisen hoivantarpeen kanssa, että ne institutionalisoituisivat jäännöksettä ikään kuin yhteiskunnan kolmanneksi sektoriksi. Voisi myös ajatella, että koronapandemia onnistuisi henkisesti tai moraalisesti, vaikka konkreettiset keinot ja tekniikat odottaisivatkin vielä keksimistään, niin että hyvä tahto laskeutuisi valistuksen unelmana pandemian lailla koko ihmiskunnan ylle ja hävittäisi yhteiskunnallisen antagonismin.

Ongelmaksi muodostuu kuitenkin ”roskajoukko”. Vaikka yhteiskunnan järjestys onnistuisi olemaan täydellisesti kaikkien ja jokaisen edun mukainen, aina ilmaantuu joitakuita, jotka näyttävät universaalin järjen ja yleisen hyvän suhteen ”hölmöilevän”, olipa sitten kyse siirtolaisten liikkeistä, nuorison huveista tai – ja yllättäen juuri – vastuuttomista eläkeläisistä. Foucault tarkastelee asioita yleensä niissä vaikuttavien hallinnantekniikoiden kautta, mutta sivuaa muutamassa kohtaa roskajoukon näkökulmaa: oleellista ei ole se, minkä takia jotkut eivät omaksu yleistä hyvää vaan se mikä heidät kaikessa singulaariudessaan laittaa liikkeelle. Esimerkiksi haastattelussaan Jacques Rancièren kanssa Foucault toteaa, että on kyllä mahdollista kirjoittaa tottelemisen genealogia, mutta sen lisäksi törmätään aina tiettyyn ”keskipakoisvoimaan” ja ”vastaenergiaan”, jota moraalisen paniikin kautta kutsutaan roskajoukoksi.[2]

 

Pandemian ylijäämä

Koronatartuntojen räjähdysmäinen leviäminen, kuolonuhrien määrä ja tieteen keinoin osoitetut tosiasiat siitä, miten ihmisten käyttäytyminen todella ovat pandemian synnyn ja sen kehittymisen kannalta keskeisiä syitä, pakottavat hyväksymään sen, että kyse ei ole vain tässä tilanteessa tilaisuutensa nähneen valtiovallan salajuonista ihmisten hallinnan yhä pidemmälle viemisestä. Se että tilanne nähdään – nyt ikään kuin ensimmäistä kertaa – vaatimuksena ajatella sitä, miten liberalismille rakentuvat yhteiskunnat ja liberaaleiksi koulitut kansalaiset saataisiin toimimaan niin että yhteiskunnan osat olisivat entistä tietoisempia ”yhteisestä hyvästä” ja ”kokonaisedusta” on siis täysin ymmärrettävä. Tästä muistuttavat teesit siitä, että meidän täytyisi viimeistään tässä tilanteessa ymmärtää se, että kaikista vapauksistamme huolimatta meidän kaikilla toimillamme on vaikutuksia, joita itse emme voi ymmärtää: viaton ja näennäisesti turvallinen kävely ulkoilmassa saattaa myös johtaa siihen, että yhä uusia tartuntoja syntyy ja pandemia etenee.

Toisaalta yksilöiden intressit ja yhteisen hyvän välinen ristiriita voidaan artikuloida myös laajemmassa mittakaavassa. Kun esimerkiksi kasvomaskien hankkimisessa valtion huoltovarmuusvirastolle ilmeni epäselvyyksiä, pandemia toi muistutuksen siitä, että salliva liberaali valta mahdollistaa ja myös aktiivisesti tuottaa olosuhteita, joissa menestyvät ennen kaikkea myös omaan pussiin keinottelevat pelurit.

Miksi hamstraaminen ja kasvomaskeilla keinottelu sitten ovat niin kiinnostavia ilmiöitä? Tarvikkeiden hamstraaminen, keinottelu ja erilaiset mellakat niiden niukkuuden ympärillä eivät ole vain herttaisia iltapäivälehtitason vitsejä, vaan niillä on oma roolinsa yhteiskunnallisten murrosten historiassa. Tunnetuin esimerkki on todennäköisesti Ranskan vallankumousta edeltänyt vuodesta 1789 alkanut ”jauhosodiksi” nimitetty mellakka-aalto, joka protestoi elintarvikkeiden ja erityisesti jauhojen niukkuudessa syntynyttä keinottelua ja hintojen epäoikeudenmukaista säätelyä vastaan ja joka lopulta johti myös niihin yleviin tapahtumiin, joista vallankumouksen historiassa on tapana puhua. Oleellista näissä tilanteissa on, että kun jokin elämän oleellinen tarvike tai osatekijä loppuu, joudutaan ja päästään kohtaamaan niiden jakamisen yhteiskunnalliset mekanismit kaikessa paljaudessaan.

Ranskan vallankumouksen ajassa on toki erityistä, että se on hetki, jolloin ihmisten arkisen elämän taso ja yhteiskunnallinen ”tarpeiden järjestelmä” kansalaisyhteiskuntana ylipäätään hahmottuu ensimmäistä kertaa valtiovallasta erillisenä. Kyse on valtiolle välttämättömästä, joskin sille myös paikoin vastakkaisesta julkisen mielipiteen alueesta. Etenkin niin sanottu saksalainen ratkaisu Ranskan vallankumouksen henkeen pyrkii sovittamaan nämä keskenään. Aidosti toimiva valtio (siis Preussi) on enemmän kuin rationaalinen siksi, että ihmiset eivät ainoastaan toteuta lakeja sokeasti koneiston mekaanisina osina vaan ottavat hyvän valtion lait sydämeensä – ja nimenomaan tämä tekee heistä valtion kansalaisia.

Pandemian tuottama herätys voisikin osaltaan olla murtamassa tätä paradigmaa, joka elää esimerkiksi habermasilaisessa julkisen järjenkäytön ihannoinnissa tai Arendtin vaikutusvaltaisissa käsityksissä ihmisen arvostelukyvyn merkityksestä poliittisen toimijuuden kannalta. Sitoutuneisuus tai sitoutumattomuus pandemian torjumiseen on osoitus siitä, että kansalaisyhteiskunnassa on vääjäämättä intressejä, jotka eivät käy yksiin valtiollisen yhteisen hyvän kannalta. Tällöin joudutaan pohtimaan sitä, mitä tästä yhteensopimattomuudesta pitäisi ajatella. Tämän pohdinnanpaikan merkkinä on nimenomaan roskajoukko – termi, jonka nimiin laitetaan kaikki toiminta ilman täysin varmaa yhteyttä yhteisen hyvän päämäärään.

Kiinnostavaa on, että käsite on aina ollut hankala, ja vieläpä sekä hallinnan että hallittavan puolelta katsottuna. Hallinnan kannalta roskajoukkoa ovat ne, joissa ruumiillistuu halu olla omaksumatta valtion intressiä. Ja jos taas väessä tai kansalaisyhteiskunnassa näkee toivon ihmisten aktiivisen toiminnan ja yhteiskunnallisen liikkeen kannalta, roskajoukko vaikuttaa toivottoman yksilölliseltä: sitä ei vaikuta kiinnostavan mikään muu kuin yksilöllinen eduntavoittelu. Tämä pätee myös historialliseen analyysiin työläisten kumouksellisesta voimasta. Jo Marx kirosi toistuvasti joukkoa, joka ei vaikuta näkevän omaa nenäänsä pidemmälle ja joka Marxin sanoin on ”vanhan yhteiskunnan alimpien kerrosten passiivista mädäntymistuotetta”. Tuo joukko, jonka Marx toisaalla sanoo olevan ”rappiolle joutuneita irstailijoita, […] taskuvarkaita, silmänkääntäjiä, uhkapelureita, parittajia, porttolanpitäjiä, satamajätkiä, kynäilijöitä, posetiivareita, lumppureita, veitsenteroittajia, tinaajia, tavallisia kerjäläisiä”, etsii vain välitöntä ja hetkellistä helpotusta ja on siksi myös helposti vastavallankumouksellisten ajatusten höynäytettävissä.

Tappavan viruksen kohdalla on toki ymmärrettävää, että tieteen tuottaman tiedon pohjalta tehtävät suositukset ja säännöt on otettava tosissaan – kaikki muu on todellista typeryyttä. Oleellista kuitenkin on, että siinä moralismissa, jota tuotetaan sekä kaduilla, journalismissa että yhteiskunnallisessa ajattelussa, tapahtuu jotakin muuta.

Moraalinen paniikki roskajoukko-hypoteesin nimissä syntyy kahdesta tekijästä. Yhtäältä siitä kauhusta, että valtiollinen järjestys ja hallinta ei sittenkään ole millään luonnollisella tavalla oikeutettu, siis että on tilanteita, joissa sen vallan ja väkivallan oikeutus todella on mielivaltainen. Toisaalta taas tarrautumisesta ensimmäiseen tarjolla olevaan oljenkorteen tämän kauhistuttavan tosiasian edessä: kun näyttää että jotkut todella toimivat niin että yhteiskunnan järjestyksen outo perustattomuus on totta, nämä kurittomat täytyy vähintäänkin julistaa kuulumattomiksi ”meihin” valistuneisiin, kunnollisiin ja vastuullisiin. Sekä ihmisten kurittomuuden paheksunta että toive uuden ja ankaramman liberaalin vastuullisen yksilön luomisesta noudattavat siten samaa moraalisen paniikin logiikkaa, joka pyrkii säilyttämään valtiokeskeisen ajattelun vallan ennallaan: yksilöllisten, alhaisten ja ajattelemattomien intressien ilmaantuminen tulkitaan nimenomaan yksilöiden ongelmiksi, patologioiksi ja vähintäänkin ihmisten omaa typeryyttään tekemiksi onnettomuuksiksi.

Roskajoukon käsitteen analyysi kuitenkin mahdollistaa asian näkemisen toisin: liberaalin kansalaisen ja kunnollisen ja tolkun yhteiskuntatieteilijän yhdessä paheksumat hamstraamiset ja vallattomat kokoontumiset ovat osoituksia ihmisten elämään kuuluvista intresseistä ja tarpeista, joiden yhteensopimattomuus valtiollisen hallinnan näkökulman kanssa ei ole palautettavissa siihen, että kyse on ihmisten tarpeettomista typeryyksistä tai itsekkäästä ”vapaamatkustamisesta”. Ajatuksena on, että näiden yhteensopimattomuutta manifestoivien ilmiöiden joukon sisälle on tehtävä tarkempia erotteluja: osa näistä typeryyksistä on varmasti pelkkää pelaamista, häikäilemätöntä ”kasvomaskibisnestä” globaalin hädän varjolla, tai poliittisen oikean laidan inspiroimia protesteja omien yksilönvapauksien kaventamista vastaan. Toinen osa taas on aidosti harkittuja, ehkä äkkinäisiä ja yllättäviä mutta yhteistä elämää kunnioittavia käytäntöjä, joiden ainoa ongelma on, että ne eivät satu käymään yksiin hallinnan logiikan kanssa.[3] Jo roskajoukon jako kahteen ulkopuolisuuden tyyppiin, rikkaisiin pelureihin ja köyhiin osattomiin on tässä suhteessa valaiseva: siinä missä peluri vaikuttaa olevan yhteiskunnallisen järjestyksen ulkopuolella, mutta pystyy silti toimimaan täysin sen mahdollisuuksien sisällä hengitysmaskeilla keinotellessaan – Mercierin ja Camierin sanastossa on vain rahan tarpeessa – köyhä osaton on pelkästään näiden mahdollisuuksien ulkopuolella, täysin rahaton muttei välttämättä voimaton, mikä voi johtaa arvaamattomampiin lopputuloksiin.

Ylhäältä päin ja ulkoisesti nämä toiminnat näyttävät samanlaisilta, siis käyvän asioiden sujumista vastaa. Kun tilanteen tarkastelemisen lähtökohdaksi otetaan se, että tällainen toiminta on suljettava yhteiskunnan järjestyksen ulkopuolelle, saadaan kyllä aikaan vakuuttava argumentti yhteisön harmonian puolesta ja kunnollisen kansalaisen vastuusta siinä. Tällaista tulkintaa kuitenkin motivoi pelkästään valtion halu.

Covid-19-kriisin analyysissaan sosiologi Alberto Toscano on esittänyt, että tämän meidän yhteiskunnallisen arkijärjen perustojaan myöten saastuttaneen halun katkaiseminen on välttämätöntä juuri nyt: valtion halua motivoi käsitys terveydestä, hyvinvoinnista ja elämästä valtion kykynä, sen monopolisoimina aseina, minkä takia tällä paradigmalla on ennennäkemätön mahdollisuus todellistua juuri nykyisen kaltaisessa pandemiatilanteessa.[4] Tehtävänä onkin erottaa toisistaan tällainen valtion halu ja tarve huolenpitoon, terveyteen ja elämän uusintamiseen, siis tässä epäkonventionaalisessa mielessä yhteiseen hyvään.

 

Viiteet

[1] George Rudé, La foule dans la Révolution française, Maspéro 1982

[2] Michel Foucault, ”Pouvoirs et stratégies” (haastattelu Jacques Rancièren kanssa), Les Révoltes logiques 4, 1977

[3] Frank Ruda, Hegel’s Rabble, Continuum 2011

[4] Alberto Toscano, ”Beyond the Plague State”. Teoksessa Sick of the System. Why the COVID-19 recovery must be revolutionary, Between the Lines 2020