Ilmastonmuutosta ja koronaa vastaan, mutta minkä puolesta? Andreas Malmin materialistisesta ekologiasta

Meidän pitää olla kuin sieniä. Ryhdytään komposteiksi ja tunnustetaan omega-3-rasvahapot toimijoiksi siinä missä ihmiset. Kun on lukenut kymmenen vuotta posthumanistista teoriaa, tuntuu raikkaalta kohdata militantti ajattelija, jolle toimijoiden kenttä on selvä, tavoitteet suoraviivaisia ja aikataulu nopea. Ruotsalainen ihmisekologian tutkija Andreas Malm esittää pandemiavuoden kirjassaan Corona, Climate, Chronic Emergency, että ekosysteemeillä ja ihmisillä on yhteinen vihollinen: fossiilipääoma. Sitä vastaan käytävän taistelun tärkeimpiä toimijoita ovat rihmastojen sijaan valtiot, jotka ovat juuri osoittaneet voimansa koronakriisin hallinnassa. 

Jos maalis-huhtikuussa kirjoitetun kirjan teoreettinen suoraviivaisuus kuulostaa sadan vuoden takaiselta, tuolta ajalta on peräisin myös Malmin poliittinen kehys. Hänen mukaansa ilmastotavoitteisiin päästään kaappaamalla valtiot ekoleninistisesti. Meidän tulee päivittää bolsevikkien vuosien 1918–1921 sotakommunismia: valtiot ottavat haltuunsa kaupankäynnin, lopettavat villieläinten salakuljetuksen, kansallistavat fossiilisia polttoaineita tuottavat yritykset ja laittavat ne imuroimaan hiilidioksidia ilmasta sekä suunnittelevat talouden uusiksi siten, että päästöt laskevat 10 prosenttia vuodessa.

Taloussuunnittelusta saatiin pieni etiäinen, kun koronapandemian alkuvaiheessa yksityiset yritykset muokkasivat tuotantolinjojaan valmistamaan terveydenhuollon tarvikkeita. Jopa Yhdysvallat aktivoi sota-ajalta peräisin olevan asetuksen valmistautumalla komentamaan suuryrityksiä liittovaltiotasolla. Palattiin hetkeksi “perustarpeisiin”. Nyt tämä pitäisi ottaa politiikan suuntaviivaksi laajemminkin, Malm vaatii: unohdetaan jatkuvasti kasvava materiaalinen ylenmääräisyys ja turvataan elämän perustarpeiden ekologinen perusta.

Pandemian ensimmäinen aalto osoitti, että valtioilla on edelleen huomattavaa vaikutusvaltaa suhteessa markkinoihin. Valtiot kävivät koronaa vastaan välittömästi ja paikoin tavanomaisten demokraattisten prosessien ohitse. Kansalaisten tuen ne saivat jälkikäteen.

Ekologian suhteen pitäisi saada vähintään yhtä isot telaketjut liikkeelle ja yhtä nopeasti. Elämme kroonista hätätilaa. Malmin mukaan meillä ei ole enää aikaa väitellä ilmastoneuvostojen organisoimisesta. Ilmastohätäjarrusta täytyy vetää juuri nyt, pakottamalla ja hyökkäämällä fossiilipääomaa vastaan. Missä valtiovaltaa ei saada käsiin, siellä on toimittava suoraan, kuten neuvoo Malmin seuraavaksi ilmestyvän kirjan nimi How to Blow Up a Pipeline.

Pääoma metaviruksena

Kun kriisi iskee, aikaansa seuraavalla ihmisellä on tapana kääntää internetin paloletku naamaansa ja vääntää hana täysille. Seurauksena on massa valveutuneita aivoja, jotka tietävät jokaisen päivän tartunta- ja kuolinluvut mutta eivät niiden pitkäkestoisia syitä tai seurauksia. Paremmin suuriin ilmiöihin ja hyperprosesseihin pääsee käsiksi, jos lukee niiden taustoista muutaman kirjan ja tieteellisen artikkelin. Malm on lukenut, lyhyessä kirjassa on 40 sivua viitteitä ekologiaan, epidemologisiin lähteisiin ja historiantutkimukseen.

Kirja kertaa selitykset siitä, miten covid-19 levisi pandemiaksi ja miksi siihen on reagoitu ennenkuulumattoman laajasti, toisin kuin ilmastonmuutokseen ja massasukupuuttoon. Siinä missä ympäristökriisi tappaa eniten ja ensimmäisenä etelässä ja päiväntasaajan tienoilla,   korona iski lentomatkustajien kautta nopeasti vauraisiin länsimaihin, Italian rikkaimpiin alueisiin ja kaikkien tuntemiin julkkiksiin. WHO julisti Euroopan pandemian keskipisteeksi, ja rikkaat valkoiset alkoivat kuolla. Ihmiskunnan kannattaa kiittää koronaa siitä, että se levisi Euroopan kautta, Malm veistelee. 

Kun virus levisi pandemiaksi, sen vaikutukset jakautuivat epätasaisesti. Rikkailla oli mahdollisuus eristäytyä koronakartanoihinsa. Yksityislentokoneiden kysyntä ryöpsähti. Eniten virukselle altistuivat ne, joilla oli vähiten omaisuutta. Osa seurauksista on ollut kiinnostavan ristiriitaisia. Massakaranteenit ovat johtaneet mielenterveysongelmiin, lähisuhdeväkivaltaan ja itsemurhiin (joista Malm ei tosin puhu). Toisaalta ilmanlaatu on suurkaupungeissa niin huono, että korona-lockdownit saattoivat pelastaa paljon enemmän ihmisiä saasteiden vähenemisen vuoksi kuin mitä virus ehti tappaa.

Edellä sanottu on tuttua monista koronakevään teksteistä. Tuoreemmilta tuntuvat Malmin nostot ekologian ja epidemioiden välisestä suhteesta. Eläimistä peräisin olevat tartuntataudit ovat kasvaneet maailmanlaajuisesti viimeistään 1940-luvulta lähtien. Malm jäljittää tämän kehityksen syyksi erityisesti sademetsien tuhoamisen: ne ovat olleet kuin varastorakennuksia, jotka pääoman laajentuminen on räjäyttänyt siten, että taudinaiheuttajat leviävät kuin rakennuspöly. Biodiversiteetin tuhoaminen poistaa puskurivyöhykkeitä ja lisää uusien tautien leviämisen riskiä. Metsäkadon aiheuttama stressi saa muun muassa lepakot levittämään viruksia kiivaammin ja lähempänä eläintiloja sekä ihmisasumuksia.

Malmin mukaan valtiot tuhosivat tarkoituksella sademetsiä erityisesti Kaakkois-Aasiassa ja latinalaisessa Amerikassa, kun maaseuduilla kapinoitiin 1960- ja 1970-luvuilla. Vietnamissa tunnetusti poltettiin metsiä napalmilla, jotta sisseillä ei olisi suojaa. Hieman vähemmälle huomiolle on jäänyt Yhdysvaltojen Brasiliassa ja Indonesiassa tukema omistus- ja metsänraivauspolitiikka, jossa pienomistajille annettiin heidän himoitsemansa maat talouskäyttöön ja valtavia metsäalueita lohkottiin moottoriteillä. Tarkoituksena oli syrjäseutujen kolonisointi ja elintilan vieminen omaehtoisilta elämänmuodoilta.

1990-luvulla suurin osa eteläisistä viidakkokapinoista oli kukistettu. Metsätuho muuttui valtiovetoisesta yritysvetoiseksi. Nyt metsiä tappaa kulutuskysyntä, joka tulee enimmäkseen vauraasta pohjoisesta. EU imuroi joka vuosi Intian kokoisen maapinta-alan tuotannon itseensä: pihviä, kahvia, suklaata… Naudanliha, soija, palmuöljy ja puutuotteet vastasivat 40 prosentista sademetsien tuhoa vuosina 2000–2011. Samalla kun puita kaadetaan, ihmisiä kahlitaan uusille plantaaseille käytännössä orjatyöhön velan, siirtolaiskontrollien ja poliisin avulla. Kapitalistit ja lepakot törmäävät toisiinsa entistä useammin, ja taudit leviävät entistä herkemmin.

Pääoma vihaa villiä luontoa ja sen verkostojen suursolmut kiskovat metsistä viruksia ja bakteereja tehokkaammin kuin mikään muu mekanismi. Pääoma on oikeastaan itsekin metavirus ja toisten loisten mesenaatti, Malm määrittelee, sillä pääomaa levittää parasiitteja ja loisii itse metsiä, maata, ilmastoa ja työvoimaa. Se tuhoaa omat edellytyksensä hävittämällä elinkelpoisen ympäristön mutta ei välitä tästä, koska sen ainoa mekanismi on lisääntyminen. Pääoman kasvu vaatii kuitenkin vuosi vuodelta enemmän resursseja ja pääoman kierron nopeuttamista, ajan ja tilan pakkaamista yhä pienempään tilaan, mikä taas vauhdittaa tuhoa entisestään.

Malm korostaa, että sekä ilmastonmuutoksen että koronapandemian kohdalla vihollinen on fossiilipääoma, ei esimerkiksi jokin tietty kansallisvaltio. Joukkotuhokulutus on globaalin yhden prosentin elämää, ei minkään kansallisuuden tai kansanryhmän.

Materialistinen ekologia

Vasemmistolaisilla ja marxilaisilla on toisinaan vaikeuksia käsitellä “luontoon” liittyviä katastrofeja, kuten maanjäristyksiä ja pandemioita, koska heille kaikki on pohjimmiltaan yhteiskunnallista. Myös luonnossa on heille lopulta kyse ihmisten välisistä suhteista. Näkemys kapeni köyhimmäksi joissakin poststrukturalismin sovelluksissa, joissa luonnontieteellinen ikään kuin katosi näkyvistä diskurssien taakse eikä oikein voinut puhua muusta kuin merkkivirroista ja tekstien tulkinnasta.

Viime vuosina nousseessa posthumanismissa ajattelu on laajennettu onnistuneesti kauas ihmisen ulkopuolelle. Samalla on välillä hämärretty niitä historiallisia dynamiikkoja, joita nimenomaan ihmiset ovat luoneet joko tietoisesti tai tarkoittamattaan. Teorian poliittinen käyttökelpoisuus on jäänyt epämääräiseksi.

Malm osoittaa, että planetaarisen kriisin luonnontieteelliset komponentit voi huomioida ilman että lankeaa valtasuhteita ja historiaa mystifioivaan metafysiikkaan. Materialistinen ekologia lähestyy sekä pandemiaa että ilmastonmuutosta yhtä aikaa yhteiskunnan ja niin sanotun luonnon suunnasta. Se huomioi yhtäältä kolonialismin, uusliberalismin, epätasaisen kaupungistumiskehityksen, yksityistämiset, prekarisaation, rajapolitiikan, terveydenhuollon, köyhyyden, slummit, pakolaisleirit ja paljaan altistumisen biologisille riskeille, toisaalta resurssien kiihtyvän kaivamisen, metsätuhon, monimuotoisuuden kadon, globaalit logistiikkaketjut, eläinteollisuuden ja eläinperäisten taudinaiheuttajien leviämisen.

Mitä on tehtävä keskellä tällaista ekologis-taloudellista sekasotkua? On selvää, että sosiaalidemokratia ei riitä, koska se on perustunut oletukseen, jonka mukaan aika on edistyksen puolella ja parempaan tulevaisuuteen edetään pienin askelin.  Sen sijaan anarkistit ovat vaatineet kapitalismin välitöntä kumoamista jo vuosisatoja, ja viime vuosikymmenten näkyviä liikkeitä globalisaatiokritiikistä Occupyhyn ja toriliikkeisiin on yhdistetty anarkistisiin ajatuksiin. Myös pandemian aikana on syntynyt vertaistuen verkostoja, ruokapiirejä, itsejärjestäytynyttä vanhustenhoitoa ja naapurustovalvontaa, joissa jotkut ovat nähneet anarkismin ituja. 

Onko siis ryhdyttävä anarkisteiksi? Malm huomauttaa, että keskinäiseen apuun on turvauduttu eniten alueilla, joissa valtio on epäonnistunut. Tässä mielessä epämuodollisen naapuriavun ilmaantuminen kertoo valtion surkeudesta enemmän kuin ihmisten kumouksellisesta toiminnasta. Parhaiten pandemiasta on selvitty maissa, joissa valtion hyvinvointisektori on hyvin organisoitu, niin kuin Suomessa ja Etelä-Koreassa. Arabikevät puolestaan kaatui Malmin käyttämien analyysien mukaan siihen, että kumoukselliset liikkeet kieltäytyivät ottamasta ja käyttämästä valtaa. Niinpä valtio Egyptissä kaatui jyrkän linjan autoritaarien haltuun. Valtiota vastustamalla annettiin valtio vihollisten käsiin, ja viholliset käyttivät valtiota murskatakseen koko liikkeen. Siksi panoksena on oltava edelleen myös valtio, tosin radikaalimmassa mielessä kuin se sosiaalidemokraattisessa perinteessä ymmärretään.

Malmin mukaan valtaa ei voiteta sosiaalidemokraattista edistystä odotellessa eikä kapitalismia voida kaataa porkkanoita ojentelemalla, vaan tarvitaan ainakin jonkin verran “kovaa valtaa” ja pakottamista. Näistä huomiosta Malm siirtyy kirjansa kiistanalaisimpaan ja varmasti myös kyseenalaisimpaan osuuteen: sotakommunismin puolustamiseen taistelussa ekologista katastrofia vastaan.

Sekä pandemianhoitoa että ilmastonmuutoksen vaatimaa ekologista jälleenrakentamista on verrattu toiseen maailmansotaan, liikekannallepanoon ja sodanjälkeiseen yhteiskuntamuutokseen. Vertauksissa on puolensa: sota on kokonaisvaltaista ja sotiminen mobilisoi ihmiset erittäin tehokkaasti. Vertaukset ovat kuitenkin sikäli epätarkkoja, että toisessa maailmansodassa oli kyse pääoman kasvun turvaamisesta ja fossiilisten polttoaineiden käytön tehostamisesta, kun nyt molemmat pitäisi lakkauttaa.

Malm löytää mielestään paremman vertauksen lokakuun 1917 vallankumousta seuranneesta “sotakommunismista”. Kun bolsevikit valtasivat Talvipalatsin ja saivat tukea Pietarin työläisiltä ja talonpojilta ympäri Venäjää, he vetivät maan pois ensimmäisestä maailmansodasta, kansallistivat pankit, ottivat haltuunsa rikkaiden varastot ja keskeiset tuotantovälineet. Vallankumous eteni melko rauhanomaisesti, kunnes bolsevikkien valtaa vastustaneet joukot käynnistivät sisällissodan Yhdysvaltojen, Iso-Britannian, Saksan, Ranskan, Italian, Japanin, Kanadan ja muiden maiden tukemana. Seurasi hirvittävä nälänhätä, yhteiskunnallinen romahdus ja kulkutauteja. Bolsevikkien hallitsema alue kutistui pahimmillaan yhdestoistaosaan maailmansodan itärintaman päättäneen Brest-Litovskin rauhansopimuksen rajaamasta alueesta. Ulkomaankauppa loppui, ja uusi hallinto käytännössä menetti pääsyn fossiilisiin polttoaineisiin.

Venäjän vallankumouksen jälkeinen sisällissota on Malmille malli siitä, miten on mahdollista taistella onnistuneesti tilanteessa, jossa fossiilienergiaa ei ole käytettävissä ja vastassa on suurin piirtein koko maailma. Bolsevikit menestyivät väestön tuella organisoitumalla, polttamalla puuta ja militarisoimalla työvoimaa. Tällainen voitto ylivoimaista, fossiilienergialla käyvää vihollista vastaan oli modernin sodankäynnin historiassa täysin poikkeuksellinen.

Vaikka nykytilanne on globaalisti vielä vuoden 1918 olosuhteita dramaattisempi, nyt ei tarvitse mennä kirjaimellisesti sotaan. Meillä on jo tarvittavat tekniset innovaatiot aurinko- ja tuulivoimaloista tietoverkkoihin. Mitä tässä enää odotetaan, kun kaikki – Malmin sanoin – tietävät, mitä on tehtävä: kielletään maiden sisäiset lennot ja yksityiset suihkukoneet, massatuotetaan turbiineja ja paneeleja, laajennetaan metro- ja bussiverkostoja, rakennetaan nopeita junayhteyksiä, kunnostetaan vanhasta maailmasta se, mikä on käyttökelpoista. Käydään fossiilipääoman kimppuun samalla voimalla kuin millä valtiot kävivät koronaa vastaan.

* * *

Malm kirjoitti kirjansa keväällä, jolloin politiikka tuntui sulalta laavalta ja äkilliset planetaarisen tason suunnanmuutokset näyttivät mahdollisilta. Kun koronakriisi levisi, talouskuri ja objektiiviset budjettisäännöt vedettiin heti vessasta alas. Miljardeja euroja luotiin tyhjästä joka päivä, eikä rahan painaminen ole loppunut. Muutokset ulottuvat arjen mikrotasoille. Puoli vuotta sitten olisi ollut vaikea uskoa, että syksyllä Helsingin joukkoliikenteessä enemmistö matkustajista peittää kasvonsa hengityssuojaimella.

Malmin mukaan uudenlaisen ekologisen politiikan aika on nyt: olemme nähneet todistuksen siitä, miten nopeasti talouspolitiikkaa ja ihmisten välisiä suhteita järjestetään uusiksi. Juuri nyt pystymme painostamaan sen puolesta, mikä vuosi sitten oli täysin epärealistista. Meidän pitää ajaa materialistista pandemiapolitiikkaa, joka on sama asia kuin materialistinen ilmastopolitiikka: puututaan kapitalismin aiheuttamaan ympäristötuhoon, erityisesti metsäkatoon ja biodiversiteetin häviämiseen. Juuri nyt pitää ajaa eläinten tehotuotanto alas, nyt ja heti, koska se on suurin metsäkadon ajuri, valtava globaali päästönlähde, tautiriski ja kaikin puolin tehoton tapa tuottaa ruokaa.

Fossiilipääoman lukemattomat öljyiset jalat vipeltävät kuitenkin nopeasti. Tilanteet jähmettyvät. Vauraissa maissa on kapseloiduttu kulutuskupliin, joiden ulkopuolella elää, työskentelee ja altistuu matalasti palkattu työvoima. Valvontakapitalismi muuntuu joustavaksi karanteeniksi, jota seurataan puhelinten, sijaintitietojen ja sensoreiden avulla. Sama pääomalle alisteinen elämä, ympäristötuho ja kontrolli jatkuvat mutta turvavälien ja kasvomaskien kanssa.

Miten organisoida pysyvä muutos? Millaisen elämän Malmin liputtama sotakommunismi mahdollistaa? Mikä on kroonisesta hätätilasta ja ilmastoleninismistä seuraava kokemus niille, jotka eivät kuulu historian kärkijoukkoihin? Miten suhteuttaa esimerkiksi mielenterveysongelmat ja toimeentulottomuus niihin uhrauksiin ja epämukavuuksiin, joita ilmastopolitiikan tekeminen Malmin mukaan vaatii? 

Vaikka Malm vakuuttelee että ekoleninismin voi erottaa stalinismin vaaroista, Corona, Climate, Chronic Emergency -kirjan loppupuoli on täynnä tunnelmointia asketismin ja perustarpeiden puolesta luksusta ja tuhlausta vastaan. Tämä hehkutus ei ota huomioon, että niissä ei ole kyse vain resurssien käytöstä vaan kokemuksesta ja suhteesta toisiin ihmisiin, aikaan ja nautintoihin. Ehkä tarvitsemme sittenkin väittelyitä neuvostojen organisoimisesta. Tämä ei poista tarvetta toimia suurella nopeudella. Malm itsekin vaatii yhtä aikaa valtiovallan kaappaamista ja suoraa toimintaa: taktiikoiden moninaisuus ilmastonmuutosta vastaan. Voi kuitenkin auttaa, jos pystymme puhumaan – vaikka edes riitelemään – siitä, minkä puolesta toimimme.

Meidän ei tarvitse olla samaa mieltä: hyväksytään poliittinen kaaos, jossa mitä tahansa voi tapahtua. Politiikalla ei ole enää perustaa tai oikeutusta, voima, nopeus ja halut ratkaisevat. Niiden mobilisoimiseen tarvitaan muutakin kuin vaatimus alistua jälkifossiilisen valtion valtaan. Historiallisesti bolsevikit keräsivät suosiota lupaamalla kansalle rauhan lisäksi maata ja leipää, koko maan sähköistämistä ja vahvempaa poliittista toimijuutta neuvostoissa. Hekään eivät siis toimineet pelkän pelon ja hätäjarrun perässä. Ilmasto- ja biodiversiteettiongelmat ovat niin laajoja ja pitkäkestoisia, että abstrakti puhe elämän säilyttämisestä ja negatiivinen tavoite kapitalismin hävittämisestä eivät vielä riitä.

Pontus Purokuru