Karanteenissa: arkkitehtuuri, riskit ja vapaa liikkuvuus

Kun koronapandemian ensimmäisen aallon leviämisvaihe oli keväällä kiivaimmillaan, ratkaisuksi tarjottiin ensi sijassa kaiken sulkemista: kansanterveydellisen uhan torjumiseksi vaadittiin kovia toimia ja sotaa yhdessä rintamassa virusta vastaan. Normaali elämä oli laitettava tauolle, jotta siihen pystyttäisiin palaamaan mahdollisimman pian. Keväällä myös niin sanotut eurooppalaiset oikeusvaltiot ottivat Kiinan tavoin käyttöön autoritäärisiä keinoja sulkemalla kaupungit, maakunnat ja valtiot.

Pandemian toisen aallon keskellä on jo mahdollista todeta, että tilanne on sulkutoimien suhteen olennaisesti erilainen kuin keväällä. Vaikka kevään kaltainen lockdown on edelleen hyvin mahdollinen ja siihen on osittain taas palattu ympäri maailmaa, näyttää kuitenkin siltä, että olemme nyt tekemisissä hieman erilaisten väestönhallinnallisten käsitteiden ja tekniikoiden sekä niiden historian kanssa. Näyttää siltä, että olemme siirtyneet poikkeustilan ja lockdownin logiikasta moninaisempaan ”kierron ongelmaan”. Tämä tarkoittaa sulkemisen sijaan säätelyä eli talouden ja yhteiskunnan liikkeiden, kiertojen ja virtojen vähintäänkin osittaista aukipitämistä – turvallisuutta pyritään nyt tuottamaan lukitsemisen ja eristämisen sijaan joustavammilla karanteenitoimilla.

Karanteeni ja kierron ongelma

Onko yhteiskuntaan siis koronapandemian myötä laskeutumassa pysyvä poikkeustila, joka lopullisesti muuttaa käsityksemme liikkumisesta ja julkisen tilan käytöstä? Nähdäkseni ei, ja viimeistään muuttunut puhe ”koronakaranteenista” totaalisen eristämisen sijaan eräänlaisena normaalin elämän sisällä tuotettavana liberaalina tekniikkana osoittaa tämän.

Giorgio Agambenin tulkinta poikkeustilan todellisista motiiveista on dominoinut keskustelua kyllästymiseen asti jo pandemian alkuvaiheesta lähtien. Tämä teesi tosin oli tuttu jo ennen pandemia-aikaa: Agamben on jo vuosikymmeniä ajanut näkemystä, jonka mukaan länsimaiset kaupungit eräänlaisena varsinaisen poliittisen elämän metaforana ovat korvautuneet poikkeustilaan kuuluvalla hallintomuodolla, jonka alkuperä on kiistanalaisesti ”leiri”. Kontroversaali teesi viittaa konkreettisiin pakolaisleireihin mutta myös laajemmin vaikkapa lentokenttien turvallisuuskäytäntöihin ja julkisen tilan kontrollitoimiin, jotka venyttävät suvereenin vallan oikeuksia esimerkiksi terrorisminvastaisen sodan ja muiden poikkeustoimien nimissä. Leirin juridinen merkitys liittyykin olennaisesti poikkeustilaan, sillä kyseessä on sellaisten tilallisten hallintakeinojen kokoelma, jotka tavalla tai toisella poikkeavat esimerkiksi perustuslain linjauksista. Leiri on Agambenille aikakauttamme määrittävä matriisi, jossa politiikka muuttuu biopolitiikaksi, poliittinen elämä paljaaksi elämäksi sekä keskustelu määräyksiksi.

Erityisesti pandemian toiseen aaltoon liittyvät ilmiöt saavat kuitenkin päättelemään, että tämä ei ole elämäämme kontrolloivan biopolitiikan kaikkein akuutein muoto. Suorien kieltojen sijaan kyse on pikemminkin liikkeiden ohjaamisesta, ikään kuin uhan säätelystä. Pandemia kohdataan kokonaisvaltaisen poikkeuksen sijaan pikemminkin normaalin elämän sisällä.

Neuvottelu normaalin elämän ja tartuntatautien poikkeuksellisten uhkien välisestä suhteesta on olennainen osa karanteenien historiaa osana kapitalismin kehitystä. Karanteeni viittasi alun perin 40 päivän (quaranta giorni) ajanjaksoon. Se oli 1300-luvulla Venetsiassa ajanjakso, jonka kauppalaivan miehistön piti pysytellä eristyksissä varotoimena, jotta tautien itämisaika tulisi täyteen ja oireet huomattaisiin ennen kuin ne leviäisivät laajalle. Karanteenien historia on erilaisia variaatioita tästä varotoimesta, jolla pyritään eristämään sairastuneet ja altistuneet tavalla, joka kuitenkin mahdollistaa muun yhteiskuntaelämän, kaupankäynnin ja globaalin liikkumisen ainakin jossain määrin.

Historiallisesti erilaisia karanteeneja on siis käytetty kulkutautien leviämisen estämisessä jo hyvin pitkään, ja ne pyrkivät vastaamaan etenkin globaalin liikkuvuuden haasteisiin. Tekniikka joka syntyy nimenomaisesti Italian rannikkokaupungeissa, varhaiskapitalismin pääkallopaikalla, huipentuu liberaalin kapitalismin voittokulkuun 1700-luvulla sekä tavaran että työvoiman liikkeen kiihtyessä ympäri maapalloa. Tämän kehityskulun analysoimisessa Michel Foucault’n ajattelu on edelleen ohittamatonta.

Foucault’n mukaan vielä 1600-luvun lopulla ruton uhatessa kaupunkia käyttöön otettiin karanteeni kokonaisvaltaisen eristämisen, tilan kontrolloinnin sekä normaalin liikkumisen pysäyttämisen merkityksessä. Varsinainen tartunta-alue kaupungin sisällä kartoitettiin ja eristettiin muusta kaupungista. Sama tehtiin pienemmässä mittakaavassa saastuneissa kortteleissa ja asunnoissa, joista poistuminen oli kuolemanrangaistuksen uhalla kielletty ilman painavaa syytä. Elintarvikkeiden jakelua varten järjestettiin ”kadun ja asuntojen välille pieniä puisia torvia, joihin voitiin kaataa jokaiselle hänen annoksensa niin etteivät muonantuojat ja asukkaat joutuneet keskenään kosketuksiin”[1]. Mikäli liikkumisen suhteen ”oli välttämättä poistuttava talosta, oli asukkaiden tehtävä se vuorotellen ja varottava tapaamasta ketään muuta”.[2] Lisäksi hyvin tarkalla päivittäisellä kirjanpidolla seurattiin uusia tartuntoja, kuolemantapauksia ja epidemian kokonaistilannetta. Kokonaisuudessaan kaupunkitila ja elämä erosi huomattavasti normaalista: ”Tila oli siis jaoteltu, ja se oli jäykistynyt liikkumattomuuteen.”[3] Karanteeni tässä mielessä ymmärrettynä perustuu ennen kaikkea järjestyksen tuomiseen: ”Ruttoa vastaan asetetaan järjestys, jonka tehtävänä on selvittää kaikki sekasorto eli tauti, joka tarttuu ihmisruumiiden sekoittuessa toisiinsa sekä kaikki se paha, joka lisääntyy pelon ja kuoleman mitätöidessä kiellot.”[4]

Vaikka kyseessä on olennaisesti 1600-luvun kaupunkitilaan liittyvä malli, niin se ei ole kuitenkaan yksiselitteisesti vanhentunut: logiikaltaan tämä karanteeni vastaa keväistä lockdownia eli ihmisten sulkemista koteihinsa – joskin elintarvikkeiden jakeleminen puisilla torvilla vaikuttaa huomattavasti edistyneemmältä tekniikalta kuin nykyinen alustatalouden huippusaavutus, jossa kotikaranteeniin ovelle asti aterioita tuovat Woltin ja Foodoran lähetit pakotetaan vaarantamaan terveytensä riistopalkkioilla. Yhteyttä kevään lockdowniin on painottanut myös esimerkiksi Paul B. Preciado hämmästellessään, miten vähän Ranskan keväinen koronastrategia erosi Foucault’n kuvailemasta ruton torjumisen mallista.

Vaikka tällainen jähmettyneen tilan arkkitehtoninen toimintamalli onkin edelleen läsnä hyvin vahvasti, sillä on kuitenkin nykynäkökulmasta tiettyjä perustavanlaatuisia rakenteellisia ongelmia, jotka liittyvät nykyiseen kapitalistiseen tuotantotapaan – jonka tosin voi sanoa olleen vallitseva jo 1700-luvulla. Kun karanteenin pyrkimyksenä nimittäin on taudin kokonaisvaltainen tukahduttaminen ja paluu normaaliin yhteiskunta hetkittäisesti pysäyttämällä ja korostamalla ”kurin” roolia, se törmää aina juuri siihen ongelmaan, jonka normaali elämä sille asettaa. Siinä missä 1600-luvun ruton aikaisessa ”kurikaupungissa” karanteeni on tekniikka eristää tartunnan saaneet muusta yhteiskunnasta, luoda eräänlainen hetkittäinen pysähdys normaaliin elämään ja sitä kautta tukahduttaa tauti, niin Foucault’n mukaan 1700-luvulla oivalletaan, että väestönhallinnassa on oltava tartunnan riskiin nähden aina askel edellä. Tämän myötä karateeniin liittyviä tekniikoita aletaan harjoittaa tartunnan potentiaalisuuksien, esimerkiksi altistumisen riskianalyysin kautta. Tällainen karanteeni on pohjimmiltaan poikkeustila, joka rakentuu tartunnan potentiaalisuuden varaan kansataloudellisen kierron sisällä sitä kuitenkaan lakkauttamatta. Foucault’n mukaan

turvallisuus ei rakenna olioita uudestaan sillä tavoin, että saavutettaisiin täydellisyys, kuten kurikapungissa. On kyse yksinkertaisesti positiivisten tekijöiden maksimoimisesta, niin että kierto on paras mahdollinen, ja riskien ja epäsopivan, kuten varkauksien ja sairauksien minimoimisesta – tietäen hyvin, ettei niitä tulla koskaan poistamaan.[5]

Näin luotua tilannetta voisi nimittää kierron ongelmaksi, joka sopii hyvin kuvaamaan myös korona-ajan ilmiöitä. Foucault’n analyysissa kaupunki markkinoiden paikkana onkin aina kaupunki potentiaalisen epidemian paikkana:

Nähdäkseni näiden tutkimieni varsin osittaisten ilmiöiden läpi nousee esiin aivan toinen ongelma: ei enää alueen vakiinnuttaminen ja merkitseminen, vaan kiertokulkujen salliminen, niiden kontrolloiminen, hyvien erotteleminen huonoista; huolehtiminen liikkeen jatkuvuudesta, taukoamattomuudesta ja siitä, että asiat ovat aina liikkeessä paikasta toiseen, mutta niin, että kiertokulkuun sisältyvät vaarat tulevat samalla kumotuiksi.[6]

Olennaisempaa kuin tiettyjen asioiden kieltäminen, on siis pitää talouden globaalit infrastruktuurit käynnissä hallitsemalla siihen liittyviä vääjäämättömiä riskejä. Koronapandemian aikana on siis tapahtunut sekä paikallista että ajallista heilahtelua logiikasta toiseen, kansalliset strategiat ovat vaihdelleet lockdownista kiertojen säätelyyn ja takaisin, mutta oleellista on sulkevien strategioiden auttamaton tehottomuus. Tehokkuuden mittarina toimii liberaali talousjärjestelmä – ei mikään yksinkertainen terveydellinen perusta. Kun esimerkiksi lentoliikenne pidetään käynnissä, globaalit tartuntaketjut ovat vääjäämättömiä. Siten toisen aallon aikainen karanteeni, joka kiinnittyy käsitteellisesti lockdownin sijaan kierron hallintaan ja kontrolliin on pyrkimys hallita riskiä, jonka ottaminen on laajemman poliittisen tai taloudellisen syyn vuoksi välttämätöntä.

Tästä perspektiivistä karanteenitoimet näyttäytyvät ikään kuin ainoana mahdollisena työkaluna niin kauan kuin haluamme pitää kiinni ajatuksesta, että elämme jossain määrin liberaalissa yhteiskunta- ja ennen kaikkea talousjärjestelmässä. Laivat kulkevat rutosta huolimatta, mutta miehistö on varotoimena 40 päivää satamassa. Toimihenkilöt lentävät pandemian kiihtymisestä huolimatta ympäri maailmaa mutta ovat varotoimena muutaman päivän etätöissä ja käyvät jatkuvasti koronatesteissä. Kontrolli on pääosin sallivaa mutta, kuten aina, kyseinen liberaali malli piilottaa alleen oman rakenteellisen väkivaltansa.

Salliva vai alistava karanteeni?

Eyal Weizman on tutkimuksissaan Israelin siirtokunnista Palestiinassa korostanut arkkitehtuuria ja kaupunkisuunnittelua inklusiivisen vallan tekniikkana, jossa olennaista on suorien kieltojen tai fyysisten esteiden sijaan erilaisten potentiaalisuuksien modifiointi ja kontrollointi kierron sisällä. Olennaista on kiinnittää huomiota eri ihmisryhmien erilaiseen kykyyn liikkua näennäisesti saman tilan sisällä. Weizmanin mukaan israelilainen arkkitehtuuri ja kaupunkisuunnittelu Palestiinan miehitetyillä alueilla tekivät vallankumouksen siirtämällä fokuksen ”uurteisesta tilasta” ja konkreettisista fyysisistä rajoista ”sileän tilan ” kontrollointiin. Deleuzea lukeneet kaupunkisuunnittelijat ja arkkitehdit Israelin armeijan palveluksessa oivalsivat, että kuriin tähtäävän arkkitehtuurin sijaan olennaisempaa on sellaiset arkkitehtoniset käytännöt, joilla israelilaisten ja palestiinalaisten välille tuotetaan eroja tilan ja subjektien lävitse muurien kaltaisten eristävien tekniikoiden sijaan esimerkiksi infrastruktuurin hallinnoinnin kautta. Painotus vie tunnetusti Foucault’n väestönhallinnallista projektia eteenpäin ja kohti sitä, mitä Deleuze on kutsunut kontrolliyhteiskunnaksi. 

Weizmanin mukaan sallivammasta sileän tilan mallista tulee laboratorio laajemmalle globaalien metropolien kaupunkisuunnittelun paradigmalle, jossa globaali eliitti sekä toisaalta etenkin siirtolaisista koostuvan työväenluokka elävät ikään kuin näennäisesti samassa tilassa. Viime vuosikymmenien metropoliteoriat kaupunkisuunnittelussa ja niiden konsulttivastineet luovia kaupunkeja käsittelevässä puheessa ovatkin hahmotelleet avointa metropolin tilaa eräänlaisena jatkuvana virtauksena, sekoittumisina ja sallivana ikään kuin antiteesinä kieltoihin perustuvalle hygieeniselle modernille kaupunkisuunnittelulle, jonka yksi perusta on suositun, joskin epämääräisen selitystavan, mukaan juuri suurten väkijoukkojen terveydellisten riskien minimoinnissa eri toimintojen ja ihmisten funktionaalisen erottelemisen kautta. Todellisuudessa eri ihmisryhmien erottaminen toisistaan saavuttaa vasta metropoleissa huippunsa.[7]

Juuri koronapandemian aikaiset tekniikat tuovat tämän Weizmanin mukaan näkyväksi. On harhaanjohtavaa puhua karanteenista tai lockdownista missään yleisessä merkityksessä, sillä kyseessä on keinovalikoima, joka jäsentyy erilaisten rodullistavien ja luokittelevien tekniikoiden kautta kuten metropolien suunnittelu muutenkin. Myös arkkitehtuuriteoreetikko Andrea Bagnato painottaa, että on pikemminkin hämmentävää miten vähän koronaeristys itse asiassa muutti urbaanin tilan läpi neuvoteltavia yhteiskunnallisia valtasuhteita. Bagnato huomauttaa, että vaikka karanteeni otettiin käyttöön esimerkiksi Italiassa lockdownin yhteydessä periaatteessa juuri totaalisen eristämisen sekä jähmettyneen tilan merkityksessä, siis siinä minkä Foucault paikantaa kurikaupungin malliin, niin karanteenitekniikoiden sisällä tapahtui todellisuudessa jotain aivan muuta. Koko maan sulkemisen sijaan kyseessä oli variaatio hyvin erilaisia käytäntöjä ikään kuin näennäisesti samassa poikkeuksen tilassa. Karrikoidusti ylemmälle keskiluokalle karanteeni merkitsi enemmän aikaa kotona perheen kanssa, mahdollisuutta nauttia luonnosta sekä ottaa pieni tauko hektisestä työelämästä työmatkoineen. Valtaosalle se tarkoitti kuitenkin tilannetta, jossa ahtaasta asunnosta ei saanut poistua kuin työhön, mikäli kuului niihin työntekijöihin, jotka joutuivat vaarantamaan oman terveytensä matalapalkkatöissä, joita ei voitu hoitaa etänä.

Kokonaisvaltaisen eristämisen sijaan koronakaranteeni oli jo lockdownin aikana pikemminkin joukko erilaisia käytäntöjä, jotka menevät olemassa olevien valtasuhteiden läpi: yhtäältä ylempi keskiluokka etätöissä kakkosasunnoillaan ja toisaalta siirtolaisista koostuva työväenluokka sullottuna lähiöihin poliisin partioidessa kadulla karanteenin rikkojia. Bagnato kuvaa, miten esimerkiksi pääsiäissunnuntaina poliisihelikopterit partioivat Palermon köyhien asuinalueiden yllä etsien kerrostalon katoilta eli ”julkisesta tilasta” lounaspiknikkiä pitäviä perheitä siinä missä vauraampien asuinalueiden asuntojen piha- ja terassialueet kuuluivat tietenkin yksityisen kodin piiriin.

Kyvystä liikkua karanteenin sisällä tai neuvotella omaa autonomiaansa siinä tulee siis uusi yhteiskunnallisen aseman merkitsijä. Historiallisesti tässä ei tietenkään ole mitään uutta, jos ajattelee vaikka karanteenitoimia osana siirtolaisuutta Yhdysvaltoihin. Erilaiset hierarkiat epäilemättä jatkuvat toisen aallon yhteydessä valtioiden ottaessa jälleen käyttöön uusia rajoitustoimia myös aikaisempaa yksityiskohtaisemmin ja alueellisesti. Alueiden ohella myös elämäntavat asetetaan hierarkiaan niiden yhteiskunnallisen aseman perusteella. Turha baarissa notkuminen kielletään samalla kun lentomatkailu jatkuu yllättävänkin vapaana työmatkojen välttämättömyyden varjolla.

Karanteenissa

Koronapandemia on pakottanut meidät etsimään käsitteitä karanteenin ymmärtämiseksi ja siinä elämiseksi – vielä vuosi sitten yhdistimme sen lähinnä eksoottisten eläinten maahantuontiin. Karanteeni on sekä historiallisesti että nykynäkökulmasta sellainen poikkeava yhteiskunnan tilallinen järjestys, joka tapahtuu normaalin elämän puitteissa tai sisällä. Se ei siis ole yksinkertainen pakkoeristys vaan monimutkainen ja teknisesti luotu tilanne, jossa kulkutaudin uhkaa ei voida täysin hävittää, torjua tai voittaa ainakaan ennen mittavien rokotusohjelmien käynnistämistä. Juuri tämä piinallinen asetelma vetää siinä eläviä samanaikaisesti kohti poikkeusta ja kohti normaalia.

Tästä tilanteesta voi tehdä ainakin kolme havaintoa:  

  1. Karanteeni liittyy kapitalistisen tuotantotavan kierron ongelmaan
  2. Karanteeni perustuu tartunnan mahdollisuuteen, ei konkreettiseen tartuntaan
  3. Karanteenin kautta neuvotellaan terveen ja sairaan ohella myös laajemmin normaalin ja poikkeavan välistä suhdetta, eikä se siten ole erillään yhteiskunnallisista valtahierarkioista.

Kun olemme tekemisissä globaalin kapitalistisen tuotannon infrastruktuurien, tavaroiden sekä työvoiman liikkumisen suhteen, olemme tekemisissä myös virusten, kulkutautien ja globaalien pandemioiden kanssa. Voisikin esittää, että juuri karanteeni on historiallisesti tähän kiertoon liittyvä tekniikka, joka toimii olennaisesti vapaan liikkuvuuden sisällä. Vapaa liikkuvuus eräänlaisena liberaalina jäsennyksenä globaalista taloudesta on mahdollista vain mikäli suvereenilla vallalla (tai miksi sitä ikinä kutsuukaan) on mahdollisuus julistaa karanteeni tämän vapauden tilapäisenä poikkeuksena.

Aleksi Lohtaja

Viitteet

[1] Foucault, Michel (1980) Tarkkailla ja rangaista. Suom. Eevi Nivanka. Helsinki: Tammi, s. 266.

[2] Foucault 1980, s. 266–267.

[3] Foucault 1980, s. 267.

[4] Foucault 1980, s. 269.

[5] Foucault, Michel (2010) Turvallisuus, alue, väestö. Suom. Antti Paakkari. Helsinki: Tutkijaliitto. s. 35   

[6] Foucault 2010, s. 75.

[7] Viren, Eetu & Vähämäki, Jussi (2015) Seutu joka ei ole paikka. Helsinki: Tutkijaliitto.