Mitä on tehtävä aivoillemme, Catherine Malabou?

Tietääksemme mitä meidän on tehtävä aivoillemme, tulee meidän ensin ymmärtää, millainen niiden luonne oikeastaan on. Avaimena tähän ymmärrykseen toimii plastisuuden käsite.

Kysymykset filosofian ja tieteen välisestä suhteesta erottavat mannermaisen ja analyyttisen filosofian usein toisistaan. Tiede nähdään joskus mannermaiselle filosofialla saavuttamattomana, tai toisaalta myös epäkiinnostavana ja epäolennaisena, kun taas analyyttisen filosofian jotkin haarat jopa näkevät tieteellisen tiedon ainoana oikeana tietona. Kiinnostavan kiinnekohdan tähän tarjoaa varsinkin neurotiede, jota on mannermaisesta näkökulmasta historiallisesti kritisoitu esimerkiksi sen reduktionismista ja sokeudesta kapitalismin merkitykselle yhteiskunnassa.

Viime vuosina merkittävän poikkeuksen tähän jaotteluun on tarjonnut ranskalainen filosofi Catherine Malabou. Malaboun ajattelun keskiössä on plastisuuden käsite, joka on ollut myös tuoreen neurotieteen keskiössä. Aivojen plastisuutta korostava neurotiede esittää, että aivojen perimmäisin ominaisuus on niiden muovautuvuus, muokkautuvuus ja sopeutuvaisuus – siis plastisuus. Esimerkiksi ihmisen sokeutuessa aiemmin näköinformaatiota käsitelleet aivojen osat voivat sopeutua käsittelemään silmien sijaan sormenpäistä tulevaa informaatiota. Sama prosessi tapahtuu oppiessamme mitä tahansa. Aivomme muokkautuvat fysiologisesti sen mukaan, miten elämme, millä asioilla ympäröimme itsemme, mitä ajattelemme. Aivot ovat kaikkea muuta kuin stabiilit tai pysyvät. 

Malaboun ajattelulle on ominaista se, että hän ottaa tämän neurotieteiden tarjoaman käsitteen tosissaan, mutta ikään kuin lisää sen voimaa kytkemällä sen filosofian perinteeseen. Ajatuksena on, että plastisuuden käsitteen kautta voi jäsentää uudelleen sekä yhteiskunnallisia ilmiöitä että niin sanottuja filosofian peruskysymyksiä, esimerkiksi kysymystä kielestä. Malaboun eräs keskeinen opettaja oli Jacques Derrida. Myös Malaboun analyysi plastisuudesta nojaa derridalaiseen perinteeseen: vertailemalla ja analysoimalla sanojen alkuperää ja syntymää voimme saada selville jotain syvempää ja monimuotoisempaa niiden luonteesta, leikellä ne auki niin että salatut kaiut ja motivaatiot tulevat valaistuiksi. 

Plastisuuden käsitteessä tulee esiin myös Malaboun Hegel-vaikutteet. Malabou puhuu plastisista subjekteista, jossa plastisen muotoutumisen jälkeen subjekti ei koskaan palaa takaisin alkuperäiseen muotoonsa. Plastiset muutokset ovat räjähtäviä ja rönsyileviä.  Ne perustuvat jollain tavalla syntymään, siihen, että jotain uutta muotoutuu. Plastinen subjekti ei ole pehmeä ja notkea, muttei myöskään kova ja kankea: se on jotain tältä väliltä, samanaikaisesti juokseva mutta vastustava. Plastisuus sisältää sekä mahdollisuuden avoimuudelle kaikenlaista muutosta kohtaan, mutta myös ajatuksen muutoksen vastustuksesta: se on muovautuvaa, mutta ei kuitenkaan joustavaa; vapaasti ja helposti miten tahansa muovautuvaa. 

Malabou ei kuitenkaan käsittele plastisuutta ainoastaan mannermaisen filosofian perinteen kautta, vaan liittää hankkeensa Hegelin ohella myös neurotieteiden tuoreisiin käsityksiin aivoista.  

Malaboun ajattelun keskiössä on kysymys subjektin mahdollisuudesta muovata itseään, ja se vastuu, jonka jokainen joutuu ottamaan omista aivoistaan ja näin ollen omasta olemisestaan. Mutta yhtä tärkeää kuin hegeliläinen ajatus subjektiin liittyvästä plastisuudesta on Malaboun mukaan myös neurotieteen esittämä konkreettinen ajatus aivojen plastisuudesta. Nämä lähestymistavat ovat Malaboun mukaan jokseenkin erottamattomia toisistaan. Aivot eivät ole mikään norsunluutornista operoiva kylmä laskin, joka ohjailee meitä kaiken keskeltä tai yläpuolelta vaan kuten Malabou (2018) sanoo, “hajautettu systeemi, joka koostuu eri pisteistä verkostossa, jotka ovat jatkuvasti kanssakäymisessä toistensa kanssa, mutta jotka eivät ole kerääntyneet yhteen ainoaan keskittymään”. Juuri tätä tarkoittaa aivojen plastinen organisoituminen. Tämä ajatus, joka on linjassa nykyisen neurotieteen kanssa, tukee ajatusta siitä, että esimerkiksi tietoisuutemme tai “subjektimme” ei ole hierarkkisesti muodostunut, vaan ennemminkin levittäytynyt ja joka suuntaan aaltoileva, vuoroin ja vaihtelevasti kasvava ja kutistuva. Se, miten ja mihin suuntaan nämä kasvut ja kutistumiset tapahtuvat on riippuvaisia siitä mitä ympärillämme tapahtuu.

Plastinen muutos ei ole koskaan palautettavissa: tässä analogiana voisi käyttää neurodegeneratiivisia sairauksia (esimerkiksi Parkinsonin ja Alzheimerin tauteja). Vaikka näissä sairauksissa aivot “rappeutuvat”, rappeutuminen ei tarkoita mihinkään aiempaan tilaan palautumista. Oleellista on, että myös rappeutuminen on uudenlaisen subjektin muodostumista. Tämä uuden subjektin muodostuminen on läsnä kaikessa tuhoutumisessa. Sitä ei voi olla ilman, että jotain uutta syntyisi samalla. Malaboun mukaan tällainen näkökulma sisällyttää subjektille välttämättömän muutoksen ja ajatuksen siitä, että subjekti voi muotoutua täysin uudeksi milloin tahansa. Tässä mielessä Malaboun mukaan nykyinen neurotiede tulee lähelle heideggerilaista olemista kohti kuolemaa, mutta ilman ajatusta kuolemasta. Kun Heideggerin mukaan kuolema on milloin tahansa mahdollinen, neurobiologien mukaan yksilön metamorfoosi, esimerkiksi aivovaurion aiheuttamana, on milloin vain mahdollinen. Subjekti tuhoutuu mutta ei niin, että se kuolisi, vaan niin että saman yksilön jatkumoon syntyy täysin uusi subjekti: tulemme joksikin toiseksi. Tässä ajatuksessa on jotain hyvin radikaalia verrattuna perinteisiin ajatusmalleihin minuudesta, yksilöllisyydestä ja subjektiivisuudesta.

Plastisuuden ajatus asettuu analogiaan myös aivojemme synaptisten yhteyksien – aivosolujen välisten hermoliitosten, joiden avulla ne kommunikoivat toisilleen – muodostumisen kanssa.  Yhteydet joita käytämme, vahvistuvat, ja yhteydet joita emme käytä, heikentyvät ja jopa kuolevat pois. Uusia synaptisia yhteyksiä syntyy ja kuolee joka päivä lukemattomia määriä. Kyseessä on verrattain uusi neurotieteellinen löydös: aikaisemmin on oletettu, että aikuisten aivoissa ei oikeastaan enää synny uusia hermosoluja tietyn ikävaiheen jälkeen. Nykyisin tämä myytti on kuitenkin vedenpitävästi murrettu, ja jotkut trendikkäät neurotieteilijät puhuvat TED-talkeissaan esimerkiksi siitä, kuinka voimme tukea uusien hermosolujen syntymistä esimerkiksi harrastamalla liikuntaa, seksiä tai uuden oppimista (Ks. esim. Thuret 2015).

Se, mikä tekee Malaboun ajattelusta uudenlaista ja kiehtovaa verrattuna yleisimpiin mielen- ja tietoisuuden filosofiaa ja neurotiedettä yhteen tuoviin ajatuksiin on se, että siinä missä jälkimmäiset ovat usein sekä reduktionistisia että kapitalismikeskeisiä, Malaboun ajattelu onnistuu reduktionismin vastustamisen ohella myös painottamaan aivojen plastisuuden yhteiskunnallista merkitystä. 

Plastisuus Malaboun käsittämänä on sovellettavissa paitsi aivoihin myös yhteiskuntaan. Näin ymmärrettynä se myös avaa näkökulman kapitalistisen tuotannon muodostumiseen ja toisaalta sen haastamiseen uusia yhteyksiä etsimällä. Tämä ajatus on vähintäänkin inspiroiva. Nykyinen kapitalistinen järjestelmä on nimittäin Malaboun mukaan järjestäytynyt samoin kuin aivot, eli hajautettuna pisteverkostona, jolla ei ole yksittäistä keskusta. Kapitalismi on kuitenkin onnistunut kiepauttamaan tämän omaksi hyödykseen typistämällä plastisuuden pelkäksi joustavuudeksi: kaikki pisteet – eli tässä tapauksessa yhteiskuntaan palkkatyön kautta osallistuvat yksilöt – ovat äärimmäisen joustavia, liikkuvia, helposti korvattavia ja monin eri tavoin riistettäviä. 

Vaihtamalla näkökulman joustavuudesta plastisuuteen, Malabou onnistuu kuitenkin löytämään näistä pisteistä myös uusia yhteyksiä luovaa potentiaalia. Sen sijaan, että subjektin muovautuvuus nähdään sellaisena, joka pystyy loputtomasti joustamaan ja venymään samasta lähtökohdasta jännitetyn kuminauhan tavoin, plastinen subjekti on muuttunut ja muuttuva tavalla, joka on peruuttamatonta ja henkilökohtaista. Tämä rohkaisee Malaboun mukaan aktiiviseen vastustukseen nykyistä yhteiskuntajärjestelmää kohtaan sen sijaan, että siihen joustava sopeutuminen nähtäisiin ainoana vaihtoehtona. Vaikka se on paradigmaattinen elämisen muoto kapitalistisessa yhteiskunnassa, se on sopimaton kaltaisillemme subjekteille. Yksilö ei koskaan palaa bumerangin tavoin alkupisteeseensä, vaan muovautuu samoin kuin marmori, josta tehdään veistosta. Kuitenkaan mikään ei määritä sitä, milloin veistos on lopullisesti valmis, ja sille, millaiseksi sen pitäisi milloinkin tulla, ei ole sääntöä eikä mallia. 

Sonja Blom


Lähteet

Malabou, Catherine (2018) ”An Interview with Catherine Malabou: Toward Epigenetic Philosophy” Crisis & Critique5(1), s. 440. http://crisiscritique.org/2018h/hamza.pdf

Thuret, Sandrine (2015) You can grow new brain cells. Here’s how  https://www.youtube.com/watch?reload=9&v=B_tjKYvEziI



Tämä teksti aloittaa Catherine Malaboun ajattelua eri näkökulmista käsittelevän kirjoitussarjan Tutkijaliiton blogissa. Malaboun tuotanto luo uusia ja yllättäviä yhteyksiä ja silloittaa kuiluja esimerkiksi filosofian, empiirisen aivotutkimuksen ja kapitalismin kritiikin välillä.

Blogisarjan tekstit taustoittavat Tutkijaliiton kevään 2021 Malabou-käännöksiä. Malaboun Mitä on tehtävä aivoillemme on juuri ilmestynyt ja saatavilla Tutkijaliiton verkkokaupasta. Toinen käännös Sattuman ontologia ilmestyy myöhemmin keväällä. Molempien kirjojen kääntäjänä on toiminut Eetu Viren.