Mitä on tehtävä aivoillemme Internetissä?

Catherine Malaboun Mitä on tehtävä aivoillemme? on tiivis esitys aivojen plastisuudesta. Samalla se on haastava teksti. Positiivisia näkökulmia aivojen kyvystä korjata itsensä on helppo omaksua, mutta plastisuuden laajempi merkitys ihmiskuvallemme ja politiikalle ovat vaikeita kysymyksiä. Malabou haastaa lukijaa ajattelemaan näitä kysymyksiä puhutellen neurotieteen merkityksen ohittaneita filosofeja, neurotieteilijöitä, ja jokaista aivollista ihmistä.

Malaboun mukaan emme ole omaksuneet neurotieteiden implikaatioita ihmiskuvallemme. Vaikka olemme kuulleet neuroneista, synapseista ja aivojen muovautuvuudesta, ajattelun ammattilaistenkin eli filosofien parissa neurotieteiden vallankumous on nähty ilmiönä, joka Malaboun sanoin ”on uhka filosofialle, olematta filosofisesti lainkaan kiinnostavaa” (Malabou 2012, 210).

Huolimatta siitä, että plastisuus on neurotieteiden keskeisimpiä käsitteitä ja esiintyy kaikkialla, uskomme Malaboun mukaan edelleen geneettisesti deterministisiin aivoihin. Kysymys, mitä aivoilla tulisi tehdä, käy järkeen vain, jos hylkäämme tämän ajattelutavan.

Determinististen aivojen jäykkyyden vastakohta on aivojen plastisuus. Malabou varoo käsittelemästä aivoja koneiston metaforin ja puhuu sen sijaan aivojen ”työstä”. Millaista on aivojen muodostama työ?  Se ei ole jotain neutraalia ja ajatonta tikitystä vaan liittyy aina historiaan ja yksilön kokemuksiin. Tämän työn titteli on ”plastisuus”. Plastisuus ei ole synonyymi joustavuudelle, käsite, joka on tullut nykyajan työelämän mantraksi. Plastisuus on muodon vastaanottamista, mutta myös muodon antamista.

Neurotieteiden kontekstissa plastisuus tarkoittaa kolmea asiaa: 

1. neuroniyhteyksien muotoutuminen eli alkion ja lapsen kehityksellinen plastisuus

2. neuroniyhteyksien muokkaantuminen elämän aikana 

3. aivojen kyky korjata itseään eli trauman jälkeinen plastisuus. (Malabou 2008, 5.)

Aivojen plastisuuden todellinen voima on nähdäkseni juuri siinä, että ne voivat kehittää uutta psyykettä jopa ilman olemassa olevaa identiteettiä. Plastisuus on siis ”puolellamme”, sen avulla kehitymme aikuisiksi, kasvamme ihmisinä ja selviydymme traumoista. 

 Toisaalta plastisuudella on myös tuhoisa puolensa. Se on mahdollisuus jokaisen vastaanotetun tai luodun muodon tuhoutumiseen. Malabou leikkii sanalla plastique, joka voi tarkoittaa myös räjähdettä. Esimerkkinä Malabou käyttää Alzheimer-potilaita. Muistin kadotessa potilaat voivat vaikuttaa palaavan lapsuuteen, mutta kyse ei aina ole heidän omasta lapsuudestaan, vaan tyypillisen lapsuuden konseptista, johon liittyy stereotypioita. Malabou viittaa kirjailija Iris Murdochin aviomiehen kuvaukseen puolisonsa Alzheimerista: kirjailija vietti päivänsä katsellen Teletappeja. ”Hänestä ei tullut lapsi vaan lapsellinen” (ibid., 61).

Internetin plastisuus

Mitä on tehtävä aivoillemme? on julkaistu ensi kerran 2004. Mielestäni sen kysymistä ei voi nykyään käsitellä ottamatta huomioon virtuaalista paikkaa, jossa aivomme ovat suuren osan ajasta. Pitäisikö aivojen olla Internetissä?

Eikö tämä kysymys ole toisaalta absurdi? On mahdotonta olla täysin ”offline”. Lyhytkin vierailu somessa vaikuttaa siihen, miten näemme asioiden mittasuhteet ja tärkeyden sen ulkopuolella. Jos Facebookissa näkee ystäviltään vain poliittisia päivityksiä, ihminen jää tutkimusten mukaan helposti ajattelemaan offline-tilassakin politiikkaa, koska on saanut kuvan sen ylivoimaisesta tärkeydestä. Vaikka ei olisi netissä ollenkaan, muiden ihmisten käyttäytyminen ja kuva maailmasta on yhä Internetin muokkaama ja vaikuttaa siten myös omaan käyttäytymiseen ja maailmankuvaan.

Tällöin ”pitäisikö aivojen olla Internetissä” on yhtä huono kysymys kuin ”pitäisikö aivojen olla yhteiskunnassa”. Malabou pohtii kirjassaan yhteiskunnan, nykykapitalismin ja aivojen suhdetta. Hänen mukaansa vallitseva kapitalistinen yhteiskunta on ottanut plastisuuden muodon. Tämä on oleellinen syy siihen, miksi tiedostamme aivojen plastisuuden niin huonosti. Pätkätyöt, joustavuus, itsensä brändäys ja luovuuden vaatimus peilaavat aivojen kykyä sopeutua. Kuin kala, joka ei ymmärrä kysymystä siitä, mitä vesi on, emme tiedosta aivojen plastisuutta koska nyky-yhteiskunta jo peilaa sitä.

Vaikuttaa siltä, että Internetin kanssa olemme samalla tavalla sen läheisyyteen ja läsnäoloon liittyvässä solmussa. Aivot peilaavat yhteiskuntaa, joka peilaa aivoja, mutta myös Internet peilaa yhteiskuntaa, joka peilaa aivoja ja niin edelleen. Haaste on analysoida Internetiä tavalla, joka ei sorru sen näkemiseen koneistona tai paikkana, josta voi noin vain irrottautua.

Kuten Pontus Purokuru kirjoittaa, Internetiä kriittisesti käsittelevät kirjat keskittyvät yleensä somen haitallisiin vaikutuksiin. Kirjoissa esitetyt runsaan Internet-käytön seuraukset, kuten keskittymiskyvyn, tiedon säilyttämisen ja vuorovaikutuksen heikkeneminen, ovat kaikille tuttuja. 

Nämä kirjat, ja kokonaiset uudet tutkimusalat kuten kaptologia, kuvaavat tarkasti teknologioita, joilla käyttäjiä houkutellaan pysymään online hyvinvoinnista välittämättä. Ne kuvaavat kuitenkin huonosti kokemusta Internetistä. 

Internetin kokemuksellista ulottuvuutta on toistaiseksi käsitelty paremmin kaunokirjallisuudessa, kuten Patricia Lockwoodin tuoreessa teoksessa No One Is Talking About This (2021). Romaanin päähenkilö tekee viraaliksi menevän twiitin (”can a dog be twins?”) ja kiertää tämän jälkeen maailmaa internet-eksperttinä. Se ei tunnu todelliselta elämältä, ”mutta mikä nykyään tuntuu?”, hän pohtii. Kirja koostuu lyhyistä idearikkaista ja intiimeistä kappaleista. Tyyli sopii loistavasti Internetin kuvailuun, jossa minäkeskeisyyteen yhdistyy yhteiset ideat ja käsitteet, kuten #MeToo, toksisuus tai meemit.

Päähenkilö kutsuu Internetiä ”Portaaliksi” ja pohtii sen sisäistä ristiriitaa: ”Why did the Portal feel so private, when you only entered it when you needed to be everywhere?” Romaanissa toistuu tunne identiteetin katoamisesta ja yhtymisestä parveen, jolla on yhteinen huumori, yhteisiä ajatuksia ja myös yhteinen moraali.

Internet-kulttuuri ei ole television kaltaista viihdettä, jossa harvat viihdyttävät muita. Toisaalta se ei ole vain joukko käyttäjiä laukomassa omia vitsejään. Sen sijaan Internetillä on yhteinen huumorintaju. James Joyce ehkä täydellisti tajunnanvirtakirjallisuuden, kertoja toteaa, mutta entä tajunnanvirta, joka ei kuulu itselle? No One Is Talking About This -teoksessa toistuu halu löytää uusi identiteetti kollektiivisesta mielestä, toisaalta halu unohtaa identiteetti kokonaan. Astuessaan Portaaliin voi unohtaa itsensä, sukupuolensa, ruumiillisuuden ja jopa fysiikan itsensä, olla vain sanoja ja tekstiä.

Lockwoodin kuvaus tuo mieleen aivojen plastisuuden ääripäät, muodon ottamisen ja tuhoutumisen. Lockwood kuvaa humoristisesti itsensä kadottamisen ja itsensä löytämisen jännitettä Internetissä:

It was in this place where we were on the verge of losing our bodies that bodies became the most important, it was in this place of the great melting that it became important whether you called it pop orsoda growing up…

Paikassa, jossa ruumiillisuus katoaa, kehot astuvat keskiöön. Paikassa, jossa kaikki sulautuivat yhteen, kaikkein henkilökohtaisimmista triviaaleista mieltymyksistä tulee kuuma puheenaihe. Väittely siitä, oliko mekko valkokultainen vai mustasininen, on hyvä esimerkki. 

Näppäinlukituksen avaaminen

Lockwoodin kirjan luettua tuntuu yhä vahvemmin, että ei ole tarpeeksi analysoida Internetiä sen algoritmien tai koukuttavuuden perusteella. Kuvaus Internetin ristiriitaisesta kokemuksesta muistuttaa sitä, mitä Malabou kutsuu plastisen subjektin ”jatkuvaksi eksistentiaaliseksi mahdollisuudeksi”. Internet ei esitä meille vain tietoa ja kuvia vaan implisiittisesti myös arvomaailman, moraalin, asioiden tärkeysjärjestyksen (kuten nähdessä Facebookissa vain poliittisia päivityksiä). Niinpä joka kerta avatessa somen, tai Lockwoodin käsittein ”astuessa Portaaliin”, asioiden kulloisellakin konfiguraatiolla on mahdollisuus tuhota edellinen.

Onko mahdollista, että joka kerta kun avaamme näppäinlukituksen, avaamme itsemme uudelle täälläololle? Jatkuva Internetin käyttö ei vain esitä meille näkökulmia, joita punnitsemme olemassa olevaa maailmankuvaamme vasten, vaan voi myös luoda uutta identiteettiä henkilöhistoriastamme välittämättä. Millaista identiteettiä toistuva käyttö luo? 

Malabou ei puhu Internetistä, mutta arvioi, että tunteettomuus on lisääntynyt maailmassa (Malabou 2012, 214). Malabou kirjoittaa Spinozaan viitaten, että ihmisen on mahdollista kuolla ennen kuolemaa, ”käydä läpi tuhoavia muutoksia, jotka tekevät hänestä tunnistamattoman.” Tässä mielessä tuhoava plastisuus ei ole vain harvinaisten neurologisten vammojen yhteydessä havaittava ilmiö.  

Olisi harhaanjohtavaa sanoa, että juuri Internet tekee meistä tunteettomia. Luultavammin Internet peilaa yhteiskuntaa, jossa esimerkiksi työelämä vaatii meiltä jatkuvaa itsensä ”kehittämistä”, uudelleen määrittelyä ja brändäämistä. Oma brändi ei perustu henkilöhistorialle, vaan niille ominaisuuksille, joita pidetään haluttavina tällä hetkellä ja jotka voivat hetkessä muuttua, ja joihin meillä ei ole todellista tunnesidettä.

Lisäksi on tärkeä panna merkille Internetin tuoma leikin mahdollisuus, joka on läsnä myös Lockwoodin kirjassa, joka rakastaa Internetiä yhtä paljon kuin kritisoi sitä.

Entering the “portal” – as she calls it – is like stepping into a metaphysical realm. The internet makes her forget time, space, her own body and identity as a woman.

Portaaliin astuminen voi olla radikaali teko ja siellä voi keksiä itsensä. Kuten Vladimir Majakovski kirjoitti sata vuotta sitten, vaikeinta elämässä ei ole kuolla, vaikeinta on luoda elämä. Ratkaisu ei ole koettaa irrottautua Internetistä, vaan pysähtyä tarkkailemaan itseään ja halujaan kuten Lockwood tekee. Miksi avasimme näppäinlukituksen? 

Ville Louekari

Lähteet

Lockwood, Patricia (2021): No One Is Talking About This. Riverhead Books, New York.

Malabou, Catherine (2008): What Should We Do with Our Brain? Kääntänyt Sebastian Rand. Fordham University Press, New York. 

Malabou, Catherine (2012): The New Wounded – From Neurosis to Brain Damage. Kääntänyt Steven Miller. Fordham University Press, New York. 

Malabou, Catherine (2018): An Interview with Catherine Malabou: Toward Epigenetic Philosophy. Crisis & Critique 5/1. Verkossa: http://crisiscritique.org/2018h/hamza.pdf