Aivot räjähtää! Catherine Malaboun kirjasta Mitä on tehtävä aivoillemme?

Vuonna 1902 Lenin julkaisi pamfletin Tšto delat? eli Mitä on tehtävä? Siinä hän väitti, että vallankumouksellisen liikkeen vahvuutena on suurten kansanjoukkojen, proletaarien ja talonpoikien herääminen kapinoimaan, mutta heikkoutena tietoisuuden, kapitalismin lainalaisuuksien ja luokkataisteluiden kehityksen tuntemuksen puuttuminen. Myöhemmin Lenin ”löysi” aikansa vallankumouksellisen subjektin talonpojista ja työläisistä, kuuluisasta ”Putilovin konepajasta”. Tietoisuus ja teoria tälle vallankumoukselliselle subjektille oli kuitenkin intellektuellien tuotava ulkoa päin.

Nyt tuo Putilovin konepaja sijaitsee meidän aivoissamme ja niiden välisessä yhteistyössä. Jos mahdollinen vallankumouksen subjekti haluttaisiin merkitä punalippuun jonkinlaisilla symboleilla, sirpin ja vasaran sijaan siihen pitäisi kenties piirtää kuva synapsista, kahden aivosolun liitoksesta. Catherine Malaboun kirja nostaakin suoraan esiin kysymyksen aivoista konfliktin sijana ja kysyy, mitä on tehtävä aivoillemme? Kuten Marx ja Lenin, Malabou pyrkii luomaan tietoisuutta keskeisten tuotannollisten suhteiden toimintatavasta, ja epäilemättä luokkatietoisuuteen viitaten hän kutsuu tätä tietoisuutta ”aivotietoisuudeksi”.

Kun aivoista biologisena systeeminä on tullut tuotantoväline, biologian ja historian, luonnon ja kulttuurin välistä suhdetta on kyettävä analysoimaan uudella tavalla. Toisin kuin useimmat tähän suhteeseen pureutuneet kirjoittajat, Malabou lähtee erittäin kiinnostavalla tavalla etsimään työkaluja nimenomaan luonnontieteen, aivotutkimuksen puolelta. 

Malaboun mukaan nykyaikaisen aivotutkimuksen tulokset osoittavat, että aivomme ovat oman toimintamme tulosta, me ”teemme” ne, vaikka emme sitä tiedäkään. Aivot ovat luonteeltaan plastiset, ympäristön mukaan muokkautuvat, mutta ne pystyvät myös muokkaamaan itseään, tai ympäristöä joka muokkaa niitä. Aivosolujen välisiä kytkentöjä eli synapseja syntyy myös aikuisen aivoissa jatkuvasti, ja niiden kytkentäkaaviot, eri ruumiin toimintoja ohjaavat sähkökemialliset piirit, voivat siten muuttua. Aivotutkimuksen käsitteelliset lähtökohdat ovat viime vuosikymmeninä muuttuneet valtavasti, ja tärkeimmän edistysaskeleen edellytyksenä on ollut juuri aivojen dynaamisen luonteen ymmärtäminen: keskeisiä eivät ole niinkään yksittäiset solut tai rajatut aivojen alueet vaan synapsit, solujen väliset kytkennät ja niiden verkostot. 

Aivojen plastisuus tulee esiin kolmella tasolla: neuronien välisten kytkentöjen syntymisessä tai muovautumisessa (sikiöllä ja lapsella), näiden kytkentöjen muokkautumisessa aikuisiän aikana ympäristön vaikutuksesta, ja aivojen palautumisessa mahdollisten vaurioiden jälkeen. Näistä aikuisiän aivotoiminnan plastisuus on varmasti vähiten huomioitua. Sen kannalta keskeinen tutkimuksen osoittama tosiasia on, että tiettyjen aivojen sähkökemiallisten piirien runsas ”käyttö” luo näihin piireihin lisää synaptisia kytköksiä, voimistaa näitä toimintoja aivoissa, kun taas käyttämättömyys johtaa pidemmällä aikavälillä aivojen tiettyjen kytkentäpiirien lamaantumiseen. Yksinkertaisimpia esimerkkejä ovat erilaiset motoriset toiminnot ja niiden oppiminen: runsas hiihtämisen tai pianonsoiton harjoittelu vahvistaa kyseisiä hermoratoja, kun taas niiden lopettaminen vuosikymmeniksi johtaa siihen, että koko ”taito ruostuu”. Samasta syystä taitoja on helpompaa oppia lapsena, kun aivojen kytkentäkaaviot ovat vasta muodostumassa.

Plastisuuden tarina

Malabou ”löysi” plastisuuden käsitteen ensiksi Hegelin filosofiasta. Väitöskirjassaan L’avenir de Hegel hän esittää, että nimenomaan ”plastisuus” on käsite, jolla Hegelin filosofia voidaan ikään kuin avata tulevalle, purkaa sen luonne suljettuna systeeminä, joka ainoastaan toteaa ja lyö lukkoon ”historian lopun”. Epäilemättä Malaboun tarkoituksena oli 1990-luvun alkupuolella väitöskirjaansa työstäessään myös kritisoida ja purkaa Francis Fukuyaman tuolloin paljon julkisuutta saanutta Hegel-tulkintaa, jossa liberaali kapitalismi nähtiin historian kulminaatiopisteenä. Malabou väittääkin, että plastisuuden käsitteen kautta historiallinen kehitys, sen dialektiikka, voidaan käsittää päättymättömänä ja avoimena prosessinaHistoria ei lopu vaan sitä tehdään lakkaamatta.

Malabou siis huomasi vasta jälkikäteen, että tämä hänen löytämänsä filosofinen käsite olikin aivan keskeisessä asemassa viime vuosikymmeninä valtavasti kehittyneessä aivotutkimuksessa. Vuonna 2000 ilmestyi Malaboun toimittama kokoomateos Plasticité, jossa aivotutkijat ja filosofit pohtivat yhdessä käsitteen implikaatioita. Siinä Malabou itse näki plastisuuden ennen kaikkea positiivisena tai ”vapauttavana” käsitteenä. Sen avulla voitiin vastustaa geneettisen determinismin ja sosiobiologian kaltaisia nyky-yhteiskuntaa luonnollistavia taantumuksellisia hankkeita. 

Vähitellen Malabou kiinnitti huomiota myös plastisuuden käsitteen ongelmallisuuteen: tarkoittaako se aivojen loputonta muokkautuvuutta, joustavuutta ympäristön vaatimusten mukaan, joka näyttäisi olevan myös nykykapitalismille ominainen työn organisaation ja työvoiman alistamisen muoto? Onko plastisuus siis ainoastaan kapitalismin ja työn prekarisoitumisen luonnollistamisen väline, sen ideologinen hahmo? Nämä kysymykset avaavat tarkastelun koskemaan myös yhteiskunnallisia suhteita, tarkastelemaan aivoja yhteiskunnallisten suhteiden läpäisemänä avoimena systeeminä. 

Nyt suomennetun kirjan kanssa samana vuonna 2004 ilmestyneessä kirjassa La Plasticité au soir de l’écriture Malabou esittää, että plastisuus on korvannut ”kirjoituksen” yhteiskuntamme ja kulttuurimme ”arkkimatriisina”, toimintaa ohjaavien poissaolevien rakenteiden mallina. Arkki-kirjoitus nimeää, luokittelee, jakaa ruutuihin ja säätelee toimintaa koodaamalla. Geneettinen determinismi on perustunut juuri ajatukselle, että DNA on koodi – siis laajassa mielessä kirjoitusta – ja se määrää suoraan millaiseksi fenotyyppi kehittyy. Plastisuuden ajatus taas kyseenalaistaa tämän käsityksen DNA:sta fenotyypin kehitystä suoraan määrittävänä ”kirjoituksena”, ja siksi nykykapitalismin analyysin kannalta plastisuus avoimempana, epäsuoremmin toimintaa määrittävänä tai ohjaavana matriisina on huomattavasti osuvampi malli. Keskitetty johto on korvattu hajautuneella rakenteella, joka mukautuu markkinatilanteiden muutoksiin. Yritysten organisaatiot ovatkin luonteeltaan aivan samanlaisia kuin neurologiset kuvaukset aivojen toiminnasta: keskitetty ja muodollinen auktoriteetti on korvattu hajautuneella, itseohjautuvalla verkostolla. Yritys pyrkii toimimaan kuin plastiset aivot. Toisaalta yksilöiden aivojen plastisuus pyritään kääntämään pelkäksi joustavuudeksi, kyvyksi sopeutua loputtomasti työn muutoksiin ja toimia näin yritysten vaihtelevista markkinatilanteista johtuvien riskien kantajana. 

Aivot kapitalismissa

Aivotutkimuksesta ja aivopuheesta on tullut nyt perustava tietomuoto, johon liikkeenjohdon strategiat ja itsen muokkaamisen projektit perustuvat. Siksi jokainen aivojen luonnetta tai aivotutkimusta koskeva lausuma on Malaboun mukaan myös poliittinen kannanotto. 

Plastisuuden käsitteen eri merkitysten tarkastelun kautta Malabou esittää, että olisi tehtävä ero plastisuuden ja työmarkkinoiden vaatiman joustavuuden välille. Plastisuus ei ole pelkästään mukautuvuutta, kykyä muodon ottamiseen vaan myös muodon antamiseen, muovaamiseen, luomiseen – sekä räjähtämiseen. Plastisuuteen liittyy siis tietynlainen aineen resistanssi: toisin kuin elastinen aine, plastinen ei koskaan palaudu takaisin alkumuotoonsa, eikä sitä voida muovata rajattomasti ilman että se räjähtää. Tämä pätee Malaboun mukaan myös aivoihin: jos aivot yritetään saada joustamaan ja alistumaan liikaa, ne voivat räjähtää. 

Toisin kuin useimmat filosofit erityisesti niin sanotun mannermaisen filosofian piirissä, Malabou ei vastusta neurologista reduktionismia. Hän hyväksyy täysin ajatuksen, että olemme vain aivomme tai synapsimme, että mitään aivoista erillistä mielen tai hengen aluetta ei ole olemassa. Aivot vain eivät ole sellainen suljettu mekaaninen järjestelmä kuin tietty aivotutkimusta popularisoiva kirjallisuus tai suurin osa analyyttista mielenfilosofiaa väittää. Malabou jopa esittää, että aivojen ja ”hengen” välisen eron kieltäminen on välttämätöntä, jotta voimme tehokkaasti vastustaa nykykapitalismille ominaisia vallan tekniikoita. Yritykset vastustaa kapitalismia ja sille ominaisia joustavoittamisen, aivoihin vaikuttamisen keinoja vetoamalla aivojen tai biologisen alueen ulkopuolelle jäävään symboliseen jonkinlaisena jäännöksenä, tyhjänä paikkana, ovat väistämättä tuomittuja epäonnistumaan. 

Jos ajattelemme että meillä on aivot, mutta olemme eri asia kuin aivot, voimme nähdä ne ne ”omaisuutena”, muokkauksen ja investointien kohteena, jota voidaan loputtomiin pakottaa erilaisiin yhteiskunnallisiin muotteihin. Sen sijaan jos olemme vain aivomme, synapsimme, synapsiratojen muodostama ruumiin skeema, on kaikki aivojen alistaminen välittömästi meidän itsemme alistamista. 

Jos neurologia on jollain tavoin aikamme kapitalismille ominainen tietomuoto, jos neurotieteelliset diskurssit ovat aina liikkeenjohdollisia, siis työvoiman järjestämisen diskursseja, elämän managementia, kuten Malabou väittää, näyttäytyvät Slavoj Žižekin, erilaisten fenomenologien tai muiden reduktionismin vastustajien argumentit aivoihin palautumattomasta hengen jäännöksestä yrityksinä löytää ”ulkopuolinen”, palautumaton positio suhteessa kapitalismiin. Tällainen ajattelutapa kuvittelee olevansa ”radikaalia”, mutta itse asiassa se päinvastoin päätyy aina tekemään tyhjäksi kaikki vastarinnan muodot: ”Turha taistella, ette kuitenkaan pääse ulos kapitalismista”. Tämä ”kriittinen” argumentti siis olettaa, että jonkinlainen negatiivinen tai symbolinen ulkopuoli on olemassa, ja että kapitalismia voidaan kritisoida siitä käsin tai sen pohjalta, kuten esimerkiksi Žižek näyttää tekevän. Vallankumouksen kritisoiminen sen epätäydellisyydestä, kuten Žižek ja muut vasemmistolaiset usein tekevät, olettaa että täydellinen vallankumous on mahdollinen. 

Malabou sen sijaan vaatii meitä hyväksymään, että aivoilla ja kapitalismilla ei ole ulkopuolta ja siksi kamppailua on käytävä niiden sisällä, nykyisiä niiden järjestämisen tapoja vastaan. Kamppailussa ei kuitenkaan voida asemoida aivoista riippumatonta aitoa ”itseä”, joka vastustaisi ulkoista alistamista, vaan päinvastoin kamppailua käydään siitä mitä itse olemme, miten aivosolumme kytkeytyvät toisiinsa ja muodostavat sen, mitä ”itse olen”. 

Reduktionismin hyväksyminen ei tietenkään tarkoita, että hyväksyttäisiin myös vallitseviin populaareihin neurodiskursseihin tai analyyttiseen mielenfilosofiaan usein liittyvä mekanistisuus tai determinismi. Juuri se, että olemme vain aivomme emmekä mitään muuta, pakottaa kysymään, mitä aivoillemme on tehtävä. Kamppailut nykykapitalismia vastaan eivät voi tavoitella pakoa uuteen maailmaan, maailman ulkopuolelle, eivätkä ne voi olla messiaanisia uskon tekoja. Niitä käydään ”omilla aivoilla” ja omissa aivoissa, tilanteissa joissa aivot ”räjähtävät” kun niitä alistetaan tarpeeksi. Kamppailuja aivoista käydään sellaisten yhteiskunnallisten käytäntöjen luomiseksi, jotka antavat aivoille mahdollisuuden ottaa etäisyyttä yhteiskunnallisten ympäristöjen välittömistä vaatimuksista. Kyse on siis materiaalisista käytännöistä, ei symbolisesta ylijäämästä. 

Kamppailu koskee myös itse aivoja koskevaa tietoa ja tämän tiedon käyttöä. Malabou toteaakin, että kaikesta aivoja koskevasta uudesta tiedosta huolimatta elämämme ei ole parantunut millään tavalla. Vaikka tiedämme aivojen olevan plastiset emme osaa käyttää niitä muuhun kuin mukautumiseen. Itse asiassa vaikuttaa usein siltä, että aivoja koskevaa tietoa käytetään pikemminkin joustavuuden lisäämiseen, aivojen alistamiseen. Malabou näkeekin esimerkiksi yleistyneen masennuksen juuri ”joustavuussairautena”: yhteiskunnassamme yksilö, joka ei kykene olemaan niin joustava kuin pääoma vaatii, on sairas, ja erilaiset masennuksen hoitokeinot pyrkivät ennen kaikkea ”työllistettävyyden” parantamiseen, siis aivojen biologisen plastisuuden kääntämiseen pelkäksi joustavuudeksi, siis mukautuvaisuudeksi ja tottelevaisuudeksi. 

Pitäisikö masennusta sitten tulkita eräänlaisena aivojen italialaisena lakkona tilanteessa, jossa niitä kuormitetaan liikaa? Onko masennusta silloin syytä pyrkiä vain yksinkertaisesti ”parantamaan”? Tässäkään kohtaa Malabou ei turvaudu yksinkertaiseen antireduktionistiseen vastaukseen, jonka mukaan masennuksen hoidon ei pitäisi olla vain oireiden lääkitsemistä vaan pikemminkin pitäisi pyrkiä syiden poistamiseen esimerkiksi terapian avulla. Malaboun vastaus lähtee siitä, että koska olemme vain aivomme, ei masennuslääkkeiden tehoa tai positiivisia vaikutuksia ole tarpeen kiistää. On vain tarkasteltava, millaisiin yhteiskunnallisiin käytäntöihin synaptisten kytkösten vahvistuminen liittyy: pyritäänkö aivojamme ”parantamaan” vain joustavammiksi, tottelevaisemmiksi ja suorituskykyisemmiksi vai voidaanko aivojen veistotaidetta harjoittaa yhdessä niin, että aivot saavat tilaa kokeilla, luoda jotain uutta, rakentaa aivan uudenlaisia kytköksiä? 

Miten aivot räjähtävät?

Ärsyttävää kirjassa on se, millä tavoin Malabou ehkä tarkoituksellakin tulkitsee aivan typerästi joitakin aikaisempia filosofeja voidakseen esittää oman hankkeensa ainutlaatuisempana ja ennennäkemättömämpänä kuin se onkaan. Esimerkiksi Malaboun heitto, että ”moneus Deleuzella” tai ”seksuaalisuus Foucault’lla” olisivat kelluvaa merkitsijää tai ylimäärää vastaavia käsitteitä, on yksinkertaisesti virheellinen. 

Malabou mainitsee kyllä, että Gilles Deleuze kiinnostui aivoista jo 1980-luvulla, ja monessa kohtaa nojautuu keskeisissä filosofisissa argumenteissaan juuri Deleuzeen. Deleuzen ennen kaikkea kirjoissaan Cinema 2: L’image-temps ja Mitä filosofia on? esittämät aivoja koskevat huomiot ovatkin monella tavoin käsitteellisesti Malaboun analyysiä kompleksisempia ja kykenevät täsmällisemmin hahmottamaan aivojen luonnetta avoimena systeeminä. Myös Deleuzen työtoveri Félix Guattari kiinnostui jo 1980-luvulla aivoista ja aivotutkimuksesta omasta ”ekosofisesta” näkökulmastaan. Aivot, aivojen harmaa aine, olivat Guattarille ”kolmen ekologian” – yhteiskunnallisen, mentaalisen ja biologisen ekologian – risteyskohta ja ekosofisen ajattelun keskipiste, josta käsin elämän ja luonnon uudelleenjärjestämistä voitiin alkaa hahmottaa. Eivätkä Deleuze ja Guattari ole ainoita aivotutkimuksesta kiinnostuneita filosofeja analyyttisen mielenfilosofian ulkopuolella: monet aivotutkijat, kuten Francesco Varela tai Vittorio Gallese, ovat jo vuosikymmeniä sitten löytäneet käsitteellisiä työkaluja myös niin sanotun mannermaisen filosofian piiristä.

Vuonna 2018 ilmestyneessä kirjassaan Métamorphoses de l’intelligence Malabou kritisoi omaa aikaisempaa ajatteluaan sen ihmiskeskeisyydestä. Hän käsittelee Silicon Valleyn bioteknologiayritysten pyrkimyksiä luoda keinotekoisia aivosoluja, joilla on samat ominaisuudet kuin ihmisaivoilla. Kiinnostavaa on, että nämä pyrkimykset ainakin vaikuttavat olevan onnistumassa, mikä viittaa siihen, että ero orgaanisen ja ei-orgaanisen tai biologisen ja keinotekoisen välillä hälvenee. Malaboun mukaan aivot ehkä ovatkin kone. Deleuze ja Guattari kuitenkin kirjoittivat jo vuonna 1991, että ”aivot ajattelevat, ei ihminen” (Mitä filosofia on?). He siis jo tuolloin näkivät aivot käsitteenä, jonka kautta humanismi voidaan ylittää ja taksonominen ontologia purkaa, sillä aivot ovat nimenomaan ”ekosysteemi”, ekologinen järjestelmä.  Aivot ovat transindividuaalinen kone tai laitteisto, joka ylittää luonnon ja historian, biologisen ja henkisen, mekaanisen ja vitaalisen vastakkaisuuden, eikä tämä riipu siitä, onnistutaanko keinotekoisia aivosoluja luomaan laboratoriossa vai ei. 

Malaboun kirjassa tärkeää on se, että hän vielä paljon Deleuzea tai Guattaria eksplisiittisemmin esittää kysymyksen aivojen ja yhteiskunnallisten valtasuhteiden tai työn organisoimisen tapojen suhteesta ja muotoyhtäläisyydestä. Malabou esittää aivojemme ”tekemisen” kumouksellisena projektina, jonka muoto-oppi on hänen kirjansa ytimessä. Koska olemme itse aivomme ja elämme meidät jo lävistäneessä kapitalistisessa yhteiskunnassa, emme voi asettaa aivoja yhteiskunnallisten suhteiden ulkopuolelle. Aivot eivät sinänsä ole kapitalistiset eivätkä kommunistiset, hyppy ulkopuolelle ei ole mahdollinen, eikä minkäänlaista (symbolista) jakojäännöstä löydy suhteiden järjestelmän ulkopuolelta. Siitä huolimatta tämä suhteiden järjestelmä sisältää ryppyjä, purkaumia, räjähdyksiä. Niiden morfologinen analyysi näyttää keskeiseltä tehtävältä myös ”aivojen vapauttamisen” kannalta. Aivot ovat kamppailujen kenttä, ja siksi olennainen niitä koskeva kysymys on: Mitä on tehtävä

Malaboun kirja ei itse tähän kysymykseen juurikaan vastaa vaan jättää sen avoimeksi. Minkälaisia yhteiskunnallisia käytäntöjä olisi luotava, jotta aivojen historiaa tekevä plastisuus, kyky tehdä vastarintaa, lisääntyisi, ja jotta aivojen kytkentäkaavioista tulisi toimintamahdollisuuksiamme lisääviä eikä rajoittavia? Toki lyhyen kirjan tarkoituksena olikin ennen kaikkea lisätä ”aivotietoisuuttamme”. Silti analyysi uhkaa jäädä ideologiselle tasolle, vaikka Malabou painottaakin, ettei kapitalismia voi vastustaa ideologisesti ulkopuolelta. Tämän voi sanoa johtuvan yhteiskunnallisten käytäntöjen tarkemman analyysin puuttumisesta: Malaboun kuvaus viime vuosikymmeninä tapahtuneista työn organisaation luonteen muutoksista on pitkälti tavanomainen vasemmistolainen tarina, jossa prekarisaatio ja ”joustavuuden” lisääntyminen nähdään ylhäältä päin rakennettuna uusliberaalina salaliittona. Plastisuuden ja joustavuuden välinen käsitteellinen erottelu ei sellaisenaan näytä toimivan nykykapitalismin kuvauksena, koska joustavuus ei ole pelkkää ideologista sumutusta. Joustavuuden lisääntyminen kasvu työn organisaatiossa ei johdu pelkästään työnantajien vaatimuksista. Työn, työaikojen ja työpaikkojen joustavuus ei työntekijän aivojenkaan kannalta ole pelkästään negatiivista, eikä toki monella tapaa vastenmielinen ja petollinen puhe joustavuudesta siksi ole yksiselitteisesti ”epätotta” sellaisella tavalla, että se voitaisiin asettaa vastakkain aidon, historiaa tekevän ”plastisuuden” kanssa. Joustavuus on ollut ja on edelleen myös työläisten vaatimus. Kyse on siitä kenen on joustettava, millä tavalla ja mihin suuntaan.

Käytäntöjen tarkastelun puuttuminen herättääkin kysymyksen siitä, onko Malaboun hanke ”aivotietoisuuden” luomisesta vielä liiaksi leninistisen organisaatiomallin leimaama: intellektuellit tuovat sen ulkoa päin Konepajassa raataville työläisille, jotka eivät itse tiedä mitä tekevät. Onko tietoisuus aivojen toiminnasta välttämätöntä tai ainakaan ensisijaista niiden vapauttamiseksi? Ei siitä tietenkään haittaakaan ole, mutta tämän tiedon tuottamisen ja levittämisen olisi lähdettävä olemassaolevista yhteiskunnallisista vastarinnan käytännöistä eikä filosofian sisäisistä debateista.

Koska aivojen plastisuus on juuri sitä, että yhteiskunnalliset suhteet vaikuttavat itse aivojen kytkentäkaavioihin, siis plastisuuden tapahtumiseen, olisi yhteiskunnallisten käytäntöjen tarkastelu otettava suoraan sisään filosofisen käsitteenmuodostuksen prosesseihin. Poliittisen filosofian täytyy siksi lähteä kapitalismin ja sen muutosten, kulloistakin historiallista pääoman kasautumisen muotoa vastaan jo kohdistuvan vastarinnan tarkastelusta. Millä tavoin aivot jo räjähtelevät kieltäytyessään mukautumasta tai mukauduttuaan liialti? Millaisia aivoihin vaikuttavia, aivojen ympäristöinä toimivia käytäntöjä olisi luotava, jotta historiaa tekevän plastisuuden mahdollisuudet kasvaisivat?

Malaboun ajatus siitä, että vastarinnan käytäntöjen luominen edellyttää nyt nimenomaan neurologisen reduktionismin hyväksymistä, siis sen myöntämistä, että olemme nimenomaan synapsimme, on kuitenkin valtavan kiinnostava. Jos tarraudumme aivoista riippumattoman hengen, sielun tai symbolisen jäännöksen tai ulkopuolen ajatukseen, olemme voimattomia aina jo omassa päässämme, siis aivoissamme operoivan ja niiden kytkentäkaavioihin lukuisin eri tavoin vaikuttavan pääoman edessä.

Malabou ei kovin täsmällisesti sano miten tämä voimattomuus syntyy, mutta ainakin kaksi suuntaa, joihin ajatus avautuu, voidaan välittömästi hahmottaa. Ensinnäkin, koska kapitalismi ei enää nojaudu sielun tai symbolisen hallintaan, kielioppia tai lakia rakenteeltaan muistuttaviin hallinnan tekniikoihin, ei symbolisen järjestyksen ulkopuolelle tai ”rakoihin” mahdollisesti jäävillä jäännöksillä – kuten erilaisilla poeettisen ”lausumattoman” muodoilla – ole sen kannalta mitään väliä. Symboliset jäännökset tai transgressiot toimivat korkeintaan työmarkkinakilpailun tai kulutushalun kannustimina. Toiseksi ajatus aivoista riippumattomasta, ei-materiaalisesta hengestä tai sielusta tarjoaa eräänlaisen turvapaikan, jossa voi kuvitella olevansa riistosuhteiden ulkopuolella: aivoni, joita kapitalismi riistää ja tuhoaa, eivät ole minä, todellinen minä on jotain muuta kuin se, jota riistetään ja joka riistää toisia taatakseen toimeentulonsa. Tämän jäännöksen varassa voidaan ylläpitää toivoa, että mitään ei tarvitse muuttaa, minkäänlaiseen toimintaan maailman muuttamiseksi ei tarvitse ryhtyä, koska sielu säilyttää vapautensa. Kaiken lisäksi sielu voi vielä ottaa aivonsa omaisuudekseen tai investointikohteekseen, joita se voi kehittää kuin pääomaa oman suorituskykynsä kasvattamiseksi. 

Kirjassaan Sattuman ontologia Malabou korostaakin messiaanisesta ajattelusta – pelastuksen tai lunastuksen toivosta – luopumisen filosofista ja poliittista merkitystä: ”Tulevan filosofian täytyy tutkia tämän messiaanisten rakenteiden häviön tilaa.” Tämä nähdäkseni liittyy yhteen Mitä on tehtävä aivoillemme? -kirjassa esitetyn provokatiivisesti reduktionistisen materialismin kanssa. Ei etsitä aineellisen ulkopuolelta jäännöstä, joka antaa toivoa vapaudesta, vaan on etsittävä ja rakennettava vapauden tiloja aineellisen maailman sisällä. 

Malabou korostaa, että ”järkevää materialismia” on sellainen, ”joka esittää että luonnollinen on itsensä kanssa ristiriidassa” (s. 117). Onko looginen ristiriidan käsite kuitenkaan tässä täsmällisesti oikea? Vallitseeko kantasolun ja erikoistuneen solun tai aivojen kytkentäkaavioiden ja eri ajattelutoimintojen välillä koskaan sellainen suhde, jota voitaisiin kuvata ristiriidan käsitteellä, edes dialektisella, dynaamisella ja prosessuaalisella? Myös Malaboun kirjassa näytetään välillä viittaavan siihen suuntaan, että näiden prosessien logiikka tai muoto-oppi on monimutkaisempaa. Aivojen plastisuus on täynnä ”turbulensseja”, ”räjähdyksiä”, ”halkeamia” tai ”hyppyjä”. Niiden yhteiskunnallisen muoto-opin kuvaaminen näyttää vielä avoimelta, mutta tulevien kumouksellisten liikkeiden kannalta keskeiseltä tehtävältä.  

Eetu Viren