Uuden työn sanakirjan organisaatio

Kirja on organisaatioväline. Kirjoja voi kirjoittaa monesta syystä, mutta meille jokainen kirjoittamamme ja toimittamamme kirja liittyy materiaaliseen organisointiin, joka tähtää erilaisten olemassa olevien yhteiskunnallisten mahdollisuuksien, ideoiden ja tavoitteiden käytäntöön laittamiseen. Jotta mahdollisuuksia voidaan organisoida, niitä täytyy tunnistaa. Jotta ideoita voidaan järjestää, täytyy niitä myös luoda. Meille organisointi ei kuitenkaan tarkoita mahdollisuuksien ja toiminnan pakottamista tiettyyn järjestykseen vaan ennen kaikkea mahdollisuuksien välittämistä ja muotoilemista sekä toiminnan voimistamista.

Uuden työn sanakirjan taustalla oli tavallista enemmän mahdollisuuksia ja ideoita. Jälkikäteen katsottuna ne myös todella saatiin saatettua käytäntöön. Sanakirja oli eri tahoilla virinneiden ajatuksellisten ja toiminallisten purojen tai oikeastaan bergsonilais-deleuzelaisittain ilmaistuna virtuaalisuuksien läpivirtauskone. Kone joka keräsi yhteen ja ennen kaikkea teki intensiivisemmäksi sitä virtausta, joka 2000-luvun alussa oli löytänyt pääväylänsä niin Suomessa kuin kansainvälisesti erilaisten yhteiskunnallisten liikkeiden ja yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen parissa. Sen pohjavirtaukseksi voi nimittää postfordistisen kapitalismin analyysia ja näkyväksi pinnaksi postfordistisen yhteiskunnallisen järjestyksen sisäisiin ristiriitoihin liittyvää yhteiskunnallista kamppailua, jota erityisesti uusi poliittinen subjektiivisuus, prekariaatti, käy. Tämä analyysi ja kamppailu on käynnissä edelleen, joskin hieman toisenlaisessa muodossa ja toisenlaisin sanoituksin. 

Maailma on epäilemättä muuttunut sitten Uuden työn sanakirjan. Ehkä kirja itse oli sitä myös muuttamassa, kytkeytyneenä moniin muihin yhteistoiminnan muotoihin, joista osa oli kirjallisia ja osa taas sellaista käytännön työtä, jonka jälkiä täytyy etsiä jostakin muualta kuin kirjoitetuista teksteistä. Käymme seuraavaksi läpi sitä, miten puolivalmiit ajatukset kehkeytyivät Uuden työn sanakirjaksi sen toimittamisen näkökulmasta. Tämä tapahtui kolmessa vaiheessa, joita kuvailemme omiin muistikuviin nojaten. Jo tässä vaiheessa haluamme kiittää vielä kerran kaikkia kirjaan kirjoittaneita ja sitä eri vaiheissa lukeneita. Kiitos myös kaikille sitä käyttäneille! 

Esiorganisaatio

Uuden työn sanakirjan toimittaminen oli organisaation kannalta nopea prosessi, josta voidaan erottaa kolme eri vaihetta. Ensimmäinen vaihe oli ”esiorganisaatio”, jolla tarkoitamme toimittajakunnan kasaamista ja kirjan julkaisukanavien rakentamista. Tätä prosessia kuvaa 10.8.2005 julkaistu Verkkolehti Megafonin teksti ”Postfordistisen työn sanakirja – kirjaprojektin esittely”. Tekstissä me kirjan lopullisen version toimittajat Mikko Jakonen, Jukka Peltokoski ja Akseli Virtanen sekä kirjan alkuun saattamiselle ja kirjoittamiselle olennaisen tärkeä Jussi Vähämäki kerroimme hankkeen ideasta, taustavaikuttimista ja aikatauluista. Varsinaisesti kirjahanke oli lähtenyt liikkeelle jo keväällä 2005, jolloin laadimme Megafonissa myöhemmin julkaistun kirjoittajakutsun ja lähetimme sen kymmenille kirjan lopullisille kirjoittajille.

Jussi Vähämäen ja Akseli Virtasen keskusteluissa kirja oli kenties ollut ajatuksissa jo tätä aiemmin. Kirjan ilmiselvänä innoittajana toimi Ubaldo Fadinin ja Adelino Zaninin vuonna 2002 toimittama italialaisen autonomimarxismin klassikkoteos Lessico postfordista: Dizionario di idee della mutazione, josta etenkin Vähämäki varmasti sai innoituksen samankaltaiseen kirjaan Suomessa. Kirjaa ei moni tuolloin ollut lukenut, sillä se oli vain italiaksi. Kuitenkin aktivismin parissa, etenkin Verkkolehti Megafonissa, postfordistinen ajattelu, ja uudenlainen työ- ja talousteoria yhdistettynä jälkistrukturalistiseen ajatteluun, oli ollut “arkipäivää” jo muutaman vuoden. Käänsimme Megafoniin ahkerasti Lessico postfordistassakin vaikuttaneita kirjoittajia. 

Kirjan keskeinen ”esiorganisaatio” liittyi siis yhtäältä Vähämäen ja Virtasen keskusteluihin, toisaalta Verkkolehti Megafonin usean vuoden määrätietoiseen teoreettiseen toimintaan. Yhdistävä elementti näiden kahden välillä muodostui ryhdyttyämme syksyllä 2005 Tutkijaliiton hallituksen jäseniksi, jolloin Tutkijaliiton ja Megafonin tiet kohtasivat entistä konkreettisemmin.

Tutkijaliitossa Uuden työn sanakirjan esiorganisaatio liittyi kiinteästi myös Vähämäen ja Virtasen Tutkijaliitolle kaavailemaan uuteen kirjasarjaan, jonka nimeksi tuli lopulta Polemos (kreik. ”sota”). Kirjasarjan oli tarkoitus olla nopea, ketterä ja toimia ei vain sisältöjen vaan myös organisaatio- ja toteutustavan kannalta toisella tavoin kuin Tutkijaliiton perinteisempi Paradeigma-sarja. Ajatuksena oli, että Polemos-sarjassa julkaistaisiin uutta työtä, taloutta ja politiikkaa koskevaa radikaalia kansainvälistä ja suomalaista ajattelua. Vähämäellä ja Virtasella oli jo valmiiksi mietittynä joitakin käännöskirjoja ja aiheita sarjaan – myöhemmin näistä toteutuivat esimerkiksi Marazzin, Lazzaraton ja Virnon teokset. Vähämäki oli myös itse julkaissut vuonna 2003 Kuhnurien kerhon, joka olisi myös voinut olla Polemoksen teos. Kirjasarjan toimittajiksi ryhtyivät Jakonen ja Virtanen, Peltokoski oli mukana pikemminkin nimellisenä jäsenenä. Myöhemmin Polemos-sarjaa laajennettiin yhteistyöhön Liken kanssa, ja yhteistyön päättymisen jälkeen kirjoja on julkaistu yhä Tutkijaliiton toimesta viimevuosienkin aikana. 

Polemos-sarjaan ei kuitenkaan ollut aivan ongelmatonta löytää edellä mainitun tyyppistä suomalaista alkuperää olevaa kirjallisuutta. Juuri tässä asiassa avuksi tuli Verkkolehti Megafoni. Megafonin kirjoittajakunta tuotti noina aikoina tekstejä aikamoisella vauhdilla ja organisoi kirjoittajia yhteiskunnallisten liikkeiden parista. On ilmiselvää, että Tutkijaliiton Polemos-sarjaa ei olisi koskaan voinut olla olemassa ilman Megafoninsuorastaan ylinopeutta kaahaavia työtapoja sekä Megafonin kanavoiman aktivistikentän hillitöntä halua ajatella asioita uusiksi, kärjistää niitä ja tuottaa konflikteja ja käsitteellisiä avauksia.

Lopulta Postfordistisen työn sanakirja -kirjoituskutsussa on jo läsnä huomattavan paljon siitä, mikä materialisoitui lopulliseksi Uuden työn sanakirjaksi. Kuitenkin jos katsoo tuon tekstin käsiteluetteloa, niin se on pidempi ja laajempi kuin kirjassa. Ideoita siis riitti, mutta kaikille ei löydetty kirjoittajaa tai ehditty kirjoittaa niitä itse – monta luvattua tekstiä jäi myös hankkeen intensiivisen tahdin takia valmistumatta. Olennainen osa tätä esiorganisaatiota oli yhteyksien ja yhteistyön luominen mutta myös vapaus antaa ideoiden tulvia yli äyräiden, vaikka käsitteellisiä äyräitä olikin luotu pohjalle kanavoimaan virtausta. 

Kirjan organisaatio

Kirjoittajakutsujen lähettämisen ja Megafonissa syksyllä 2005 julkaistun ilmoituksen jälkeen meillä oli työn parissa syksyllä 2005 liki 40 kirjoittajaa. Paljon tekstejä ja ideoita syntyi vielä marras-joulukuussa 2005 ja monia tekstejä kirjotettiin vielä päivää tai yötä ennen kuin teksti lähti taittoon, mikä tapahtui muistaaksemme maaliskuussa 2006. 

Kirjan toimitustyö oli varsin intensiivistä. Syksyllä 2005 Mikko viimeisteli filosofian ja valtio-opin pro gradu -tutkielmaansa Hobbesin poliittisesta filosofiasta. Jukka eleli apurahan turvin tutkijavaihdossa Pietarin valtionyliopistolla ja teki sittemmin “muiden kiireiden” vuoksi kesken jäänyttä väitöskirjaansa yhteiskunnallisista liikkeistä. Akseli Virtanen viimeisteli väitöskirjaansa, joka myös julkaistiin keväällä 2006 Polemos-sarjassa nimellä Biopoliittisen talouden kritiikki. Lisäksi Polemos-kirjasarjan muiden kirjojen, joita vuonna 2006 julkaistiin yhteensä seitsemän, toimitus- ja käännöstyö oli täydessä vauhdissa. Megafoniakin tehtiin yhä täydellä höyryllä. Työtä siis riitti perheiden ja lastenhoidon lisäksi, mutta siitä huolimatta Uuden työn sanakirjaatoimitettiin huolella. Kaikkia tekstejä kommentoitiin ja luettiin paljon.

Osan kirjoittajista me tunsimme jo entuudestaan, osaa emme. Moneen tutustuimme sitten toimitustyön yhteydessä, paitsi niihin, joihin emme tutustuneet, sillä toimitustyö oli ”virtuaalista” kaikin tavoin – pidimmehän itseämme osana globaalia kognitariaattia, virtuaalisesti ja verkottuneesti työtä tekevää tuotantovoimaa, jota kutsuttiin myös multitudoksimoneudeksi tai väeksi. Kirjan syntyprosessissa olikin kyse heterogeenisen väen yhteistoiminnasta ja yhteistoiminnan organisoinnista juuri siinä merkityksessä kuin Antonio Negri ja Michael Hardt käsittelevät uutta poliittista subjektiivisuutta kirjoissaan Empire ja Multitude. Siis aivojen välisestä yhteistyöstä, yhdessä luomisesta, organisoidusta verkostosta, itseorganisaatiosta ja niin edelleen. 

Kirjan organisaatiomuoto oli liikkuva ja luova verkosto, ei mikään pönöttävä hierarkia, jossa jokaisen toimintaa komennetaan, kontrolloidaan ja kalkyloidaan. Ehkä myös Marxin Gothan ohjelman kritiikissä esittämä kuuluisa motto ”jokaiselta kykyjensä mukaan, jokaiselle tarpeidensa mukaan” toteutui kirjan tekemisessä. Kukin sai tuoda kirjaan omia aiheitaan ja kirjoittaa tavalla, joka vahvisti omaa tekemistä. Emme yrittäneet tai halunneet määrätä tarkkoja sisältöjä tai muotoja teksteille, vaikka monille tarjosimmekin valmiita aiheita ja käsikirjoituksia kommentoimme perinpohjaisesti. Pyrimme siihen, että jokainen teksti olisi mukana kokonaisuudessa deleuzelaisin termein ilmaistuna ”singulaarisuutena”, ainutkertaisena ilmaisuna, tulevana ja muutoksessa olevana osana moneutta, omana argumenttinaan, mutta vailla viimeistä pistettä

Emme siis ”tilanneet” keneltäkään tietynlaista tekstiä, vaikka sisällöistä kyllä keskusteltiin tiiviistikin – olivathan Megafonin toimituskäytännöt usein punakynänkatkuisia prosesseja. 

”Intensiivisyys” kuvaa parhaiten sitä vaatimusta tai odotusta, joka kirjaan liittyi. Halusimme tehdä intensiivisen teoksen, halusimme, että jokainen teksti olisi rautaa. Että kukin uskaltautuisi kokeilemaan ja koettelemaan oman ajattelunsa rajoja ja tapoja ja luomaan uutta. Emme halunneet perinteisiä vertaisarvioituja tekstejä, joissa kieli on visusti keskellä suuta. Emme ehkä osaa sanoa, mihin sen kielen tarkalleen halusimme, mutta kaikki oli sallittua: kirjoittaa kieli poskessa, näyttää kieltä, antaa kielisuudelmia, kieltää kaikki. Halusimme, että kirjan kieli on ymmärrettävää, hyvää ja puhuttelevaa, mutta myös ilmaisuvoimasta ja vallitsevan akateemisen ja poliittisen kirjoittamisen kaavat ja tyylit ylittävää.

Tarkoituksena oli tehdä hyvä ja innostava teos, jossa saisi ”revitellä”, mutta ei vain revittelyn vuoksi, vaan siksi, että joskus filosofiaa ja ajattelua on tehtävä vasaralla, kuten Nietzsche aikoinaan esitti.

Halusimme myös irti ikuisesta ”jalat maassa”, “tasapuolisesti eri näkökulmat huomioon ottaen”, “yleistajuisesti”, ”tavalliselle ihmiselle” -tyyliin rakennetusta poliittisesta ja yhteiskuntatieteellisestä puhetavasta – se suoraan sanottuna kyllästytti meitä! Halusimme että kun kirjamme jälkeen yhteiskunnassa sanotaan ”työ”, niin mieleen ei enää tule ainoastaan tunnollinen käkikello, joka uurastaa ahkerasti päivästä toiseen eläen vaatimatonta elämäänsä. Halusimme että sen sijaan mieleen tulevat myös ”fetisismi”, ”petos”, ”aivotyö”, ”verkosto”, ”kyborgi”, ”levottomuus”, ”delegointi”, ”madonreijät” – ja monta muuta tarjoamaamme uuden työn sanaa.

Kirjan kirjoittajakunta teki todellakin kaikkea tätä. Suuri osa edellä mainituista asioista tuli mukaan kuvaan sananmukaisesti kuin luonnostaan, sillä kirjoittajat ikään kuin elivät materiaalisesti todeksi kirjan pääpointteja omassa ja yhteisessä elämässään, kukin omalla tavallaan. Vaikka Uuden työn sanakirja on siis kokoelma yksilöiden kirjoittamia tekstejä, se tuotettiin ja se tuottui yhdessä ja sen nuottiviivastoon syntyi ainakin toimituksellisesta näkökulmasta aistittavissa oleva yhteissointi, jota yritimme prosessin päätteeksi myös sanallistaa roséviinin voimalla kirjoitetussa johdantotekstissä, jonka Jukka ja Mikko kirjoittivat eräänä keväisenä iltana vuonna 2006 Jyväskylässä Minna Canthinkatu 22:n vinttihuoneiston keittiössä.

Lyhyesti sanottuna ideoilla, suunnitelmilla ja esiorganisaatiolla ei ole mitään merkitystä, ellei ihmisiä saada materiaalisesti resonoimaan yhdessä. Tämä onnistui kirjassa lopulta yllättävän hyvin, ja sen koemme Uuden työn sanakirjan hienoimmaksi saavutukseksi. 

Jälkiorganisaatio

Kirjan kansikuvitusta tuskin voi sanoa vain jälkiorganisaatioksi, sillä niin keskeinen merkitys Uuden työn sanakirjan ja koko Polemos-sarjan kansilla oli erilaisen yhteiskuntatieteellisen ilmeen esiintuomisessa. Jälkiorganisaatiota se kuitenkin on siinä mielessä, että lopulta kirjan kannet ovat asia, jonka lukijat ensimmäisenä kirjasta näkevät. 

Kirjasarjan ensimmäisenä kansitaiteilijana toimi Petri Eskelinen. Eskelisen piirrokset syntyivät kesällä 2002 hänen suorittaessaan taideopiskelijavaihtoa Hollannin Den Haagissa sijaitsevassa nykytaidekeskus Quartairissa. Vieraillessaan kesällä 2002 Quartairissa Jakonen innostui Eskelisen piirroksista, ja kun Polemoksen kansikonseptia suunniteltiin, oli selvää, että jokin vastaavanlainen rajojen yli ja samalla rajattomasti ei-mistään-tietystä-pisteestä alkava kuvitus sopisi siihen hyvin. 

Lopulta Eskelisen Hollannin työt toimivat mainiosti monien kirjojen kansissa, mutta Uuden työn sanakirjaavarten tilattiin uusi kuva, jossa olisi esillä koko nykyaikainen heterogeenin työväki, multitudo tai prekariaatti kaikessa moneudessaan. Ideana oli että uusi työväki ei ole homogeenista massaa, jota leimaisi yhdenmukainen työväenkulttuuri. Kirjan kannet herättivät kiitosta mutta myös pahennusta, niin Tutkijaliitossa kuin muuallakin. Niitä haukuttiin rumiksi ja typeriksi eikä riittävän arvokkaiksi akateemiselle tekstille. Me pidimme tätä merkkinä onnistumisesta. Kansitekstien väri oli vaaleanpunainen, joka oli uuden globaalin työväen ja uusliberalismin jälkeisen ”vaaleanpunaisen aallon” (pink tide) väri. Myös Megafonin verkkosivut olivat “sävy sävyyn” vaaleanpunaisen kanssa, ja myöhemmin väri toistuu Polemoksessa julkaistuissa Aivojen välisen yhteistyön muistivihkoissa.

Jokaisen kirjan kansikuvaan oli piilotettuna pommi, joka oli myös koko Polemos-sarjan logo. Halusimme korostaa ennalta-arvaamattomuutta, mutta ehkä pommi logona oli hyvän maun rajoilla. Ehkä se valittiinkin juuri siksi. Samalla se viittasi myös yhteiskunnallisten liikkeiden ja aktivismin kohtaamaan yhteiskunnalliseen halveksuntaan, jossa aktivisteja pidettiin milloin säälittävänä ja typeränä rupusakkina, välillä suunnitelmalliseen maanalaiseen toimintaan järjestäytyneenä terroristijoukkona. Pommi oli siis hieman sama kuin ”punk” punkmusiikissa tai vaaleanpunainen kolmio sukupuolivähemmistöjen liikkeissä. Otimme itse haltuun sen statuksen, jonka valtavirtapolitiikka halusi meille antaa. 

Uuden työn sanakirjan julkaisu tapahtui Kiasman isossa teatterissa. Samana päivänä juhlittiin Jussi Vähämäen 50 -vuotisjuhlia Taidehallin ravintolassa. Kirjasta otettiin 400 kappaleen painos, josta 100 kappaleen erikoispainos oli varattu Vähämäen 50-vuotisjuhlakirjaksi. Molemmissa tilaisuuksissa oli paljon väkeä, pidettiin paljon puheita ja tunnelma oli katossa. Uuden työn sanakirja sai näin hienot julkkarit, jotka eivät olleet perinteisen akateemiset mutta vähän kuitenkin. Juhlien jälkeen saimme tosin kuulla haukkuja siitä, että juhlaravintolasta oli yritetty varastaa viinipulloja. Ehkä rupusakkia ei olisi pitänyt päästää niin hienoihin tiloihin juhlimaan.

Todellinen julkistustilaisuus tapahtui kuitenkin vuoden 2006 EuroMayDay-paraatissa, mielenosoituksessa joka kokosi 1500 nuorta marssimaan Helsingin kaduille prekaarin työn etujoukkona. EuroMayDay-paraati oli osa jo vuosia jatkunutta Euroopan laajuista prosessia, joka mobilisoi kadulle varsinkin nuorta työvoimaa ja opiskelijoita. Mielenosoituksessa heitettiin kiviä Elinkeinoelämän keskusliiton ikkunaan, minkä piti olla päivän tapahtumien provokaatioista suurin. Myöhemmin illalla osa mielenosoittajista päätyi juhlimaan Helsingin purettavaksi määrättyjen makasiinien pihalle ja vappuyön kuluessa myös purettavien rakennusten sisälle. Yön syvetessä juhlijat rakensivat nuotion, jota palokunta saapui sammuttamaan. Osa juhlijoista heitteli kiviä ja puunkappaleita sammuttajien päälle, minkä jälkeen paikalle saapui poliisi ja hajotti bileet sekä poisti palokunnan kanssa nuotiosta kaasupullon, jonka joku älykääpiö oli sinne heittänyt. 

Monenlaisia materiaalisia kytköksiä ja sekavuuksia siis virisi, ja ehkä Uuden työn sanakirja oli niihin jotenkin sotkeutunut – ehkä kuitenkin enemmän aleatorisesti kuin determinoidusti. Mutta vaikka Uuden työn sanakirja, EuroMayDay ja makasiinit ovat kolme toisistaan erillistä asiaa, on niillä myös materiaaliset yhtymäkohtansa. Kaikki olivat selvästi osa samaa prekariaattiliikettä. Osa kirjan kirjoittajista oli myös mielenosoituksen järjestäjiä, vaikka välttämättä kukaan kirjoittajista ei ollut enää paikalla makasiineilla, kun osa mielenosoittajista sinne päätyi, eikä välttämättä makasiinien mekkaloijista yksikään ollut koskaan kuullutkaan kirjasta. Joka tapauksessa tapahtumat ketjuuntuivat ja Uuden työn sanakirja sai vauhdikkaan lähtölaukauksen. 

Takakannen tekstissä Uuden työn sanakirja lupaa olevansa ”prekariaatin manifesti, joka kamppailee uuden työvoiman rinnalla”. Kirjaa kirjoitettaessa prekariaatti ei ollut julkisuudessa vielä tunnettu sana, mutta EuroMayDayn tapahtumien jälkeen siitä sellainen tuli. Siitä tuli myös pilkkasana, jota etenkin poliittinen ja tieteellinen eliitti käytti halveksuvasti. Monelle itseään tärkeänä pitävälle yhteiskuntatieteilijälle sana aiheuttaa hankaluuksia yhä edelleenkin, eikä osa halua kuullakaan prekariaatin olemassaolosta tai työn muutoksesta. Tämä siis vuonna 2021.

Vuonna 2006 moni halusi kuulla ja lehdet aiheesta kirjoittaa. Uuden työn sanakirjasta kirjoitettiin jopa arvosteluita. Meitä haastateltiin ja me kerroimme, miten näimme työn muutoksen ja uuden työvoiman ajatukset. Monien muiden työn muutosta 2000-luvun alkupuolella pohtineiden kirjojen kanssa (esimerkiksi Juha Siltalan Työelämän huonontumisen lyhyt historia, Jussi Vähämäen Kuhnurien kerho ja Raija Julkusen Uuden työn paradoksitUuden työn sanakirja viitoitti tietä keskustelulle siitä, millaisin käsittein työn muutoksesta on keskusteltava erityisesti prekariaatin näkökulmasta. Ehkä kielellä ja sanoilla lopulta oli lopulta merkitystä, sillä kirja herätti paljon ”mitä tämä oikein tarkoittaa?” -tyyppisiä kysymyksiä. 

Kirjan jälkiorganisaation voikin siten sanoa tapahtuneen kolmella tasolla. 

Ensinnäkin kirja todella oli ja on prekariaatin manifesti. Kirja antoi käsitteitä poliittiselle liikehdinnälle ja ennen kaikkea kehotti keksimään lisää. Se tarjosi myös liikkeestä kiinnostuneille dokumentin, josta saattoi lukea, mistä prekariaatissa ja uudessa työssä on kyse. Kun kirjaa vielä seurasi useampi Polemos-sarjan tykitys samasta aihepiiristä ja esimerkiksi Into-kustannuksen vuonna 2009 julkaisema, Anna-Reetta Korhosen, Jukka Peltokosken ja Miika Saukkosen Paskaduunista barrikadille – Prekariaatin julistus, niin polemiikki asian tiimoilta pysyi kuumana useita vuosia.

Analogisesti Marxin Pääoman omana aikanaan saaman vastaanoton kanssa, talousliberaali oikeisto tuntui ymmärtävän prekariaattiliikkeen ajatuksia paremmin kuin vanhakantainen vasemmisto. Perinteinen vasemmisto pikemminkin pelästyi ja jopa vihasi puhetta työn ja työläisen muutoksesta, ikään kuin työläisen pitäisi pysyä uskollisena vasemmistolle ja vasemmiston sille osoittamalla paikalla – eikä vasemmiston työläiselle. Ehkä oikeisto sen sijaan näki työn uuden todellisuuden – ja tulevaisuuden – realistisemmin omista asemistaan ja intresseistään lähtien. Tämä on jälkikäteenkin ajateltuna surullista, sillä prekariaattikeskustelun torjuminen vasemmistossa ja ay-liikkeessä johti yhä vaikuttavaan saamattomuuteen uuden työn ristiriitoja koskevien kamppailujen organisoinnissa. Etenkin AY-liikkeen kohdalla voi kysyä, oliko työn muutoksen ja prekariaatin vähätteleminen viisasta nykyisten järjestäytymislukujen valossa ja olisiko prekariaattiaktivismista edelleen jotain opittavaa.

Toiseksi akateemisessa keskustelussa kirja aiheutti jonkinlaisen myrskyn vesilaissa ja intensivoi keskustelua työn muutoksesta. Oli paljon ymmärrystä, mutta myös väärinymmärrystä. Syntyi leirejä, jotka ovat onneksi nykyään jo purkautuneet. Uuden työn sanakirja oli haastava, mutta ei ainoastaan provokaatiota. Sitä tehtiin tosissaan ja sen ajatukset olivat hyvin vakavia. Silti kirjaa oli helppo pitää teoreettisena heittelynä, jolla ei ollut empiiristä todistusvoimaa. Tähän akateemisen tutkimuksen aivan liian helposti käyttämään lyömäaseeseen voi vastata suoraan: ei ollutkaan, eikä kaikilla kirjoilla tarvitsekaan olla. Näkemyksemme tuli yhteisten kokemusten ajattelusta ja teoreettisesta työstä. Vasta myöhemmin Uuden työn sanakirjassa avattuja asioita on tutkittu enemmän myös empiirisesti. Olemme edelleen sitä mieltä, että kirjan synnyttänyt hanke kykeni näkemään asioita ennakolta ja myös sanoittamaan tulevaa, vaikka sen menetelmät, käsitteet ja sanat eivät ehkä silloista akateemista valtavirtaa miellyttäneetkään. Toki emme missään nimessä olleet ainoita ja olisimme kyllä voineet ilmaista asiat selvemminkin – jos vain olisimme osanneet ja malttaneet.

Kolmanneksi, kirjan toimittajat ja kirjoittajat levisivät myöhemmin eri suuntiin ja tekivät erilaisia asioita. Uuden työn sanakirja osoitti, että uusien keskustelunavauksien ympärille on mahdollista organisoida isojakin verkostoja, eikä julkisen keskustelun haltuun ottaminen ole mahdotonta kun asiat pedataan huolella ja pannaan peliin yhtä aikaa sekä teoriassa että käytännössä. Monet siis ovat tehneet myöhemminkin lisää kirjoja ja organisoineet liikkeitä. 

Mutta intensiivisyys myös kulutti. Prekariaattiliikkeen momentti muuttui, ihmisiä paloi loppuun, sytystylanka paloi loppuun, ylikierrokset aiheuttivat törmäilyä, organisaatiota ei osattu huoltaa. Tutkijaliittokaan ei muuttunut siihen suuntaan kuin Polemoksen toimittajat olisivat halunneet. Polemoksen ensimmäinen vaihe oli ohi muutamassa vuodessa, ja yhteistyö päätettiin hyvässä hengessä. Megafoni yritti selviytyä vuosikymmenen lopusta uudella alustalla ja uudella otteella, mutta vuonna 2012 myös Megafonin pillit menivät pussiin. 

Nyt Uuden työn sanakirjan e-julkaisun tapahtuessa olemme hieman hämmentyneitä siitä, että sillä kuuluu edelleen olevan lukijoita. Tämä herättää paljon kiitollisuutta ja iloa mutta myös uskoa siihen, että noina kiihkeinä vuosina takomissamme työkaluissa on yhä voimaa jäljellä. On myös mielenkiintoista, että ”uuden työn keskustelu” on nykyisin yksi tunnistettu ja tunnustettu suomalainen työelämän muutokseen liittyvä teema ja Uuden työn sanakirja noteerattu osa tätä. Olemme ylpeitä toimittamastamme kirjasta, mutta emme niinkään itsemme vuoksi, vaan siksi, että kirja onnistui kytkeytymään niin moneen keskusteluun, leviämään niin monenlaisiin ajatuksiin ja vaikuttamaan niin laajalti työstä käytävään keskusteluun ja yhteiskunnalliseen liikehdintään. Tätä emme sittenkään nähneet ennakolta syksyllä 2005, kun ensimmäiset sanat olivat tulilla ja me itse elimme kuin tulisilla hiilillä. 

Mikko Jakonen ja Jukka Peltokoski

Kirja on ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta https://tutkijaliitto.fi/kirjat/uuden-tyon-sanakirja-e-kirja/