Salamapilven eloisa tärinä: Uuden työn sanakirja vuoden 2006 ajatteluna

“Onko prekariaatti luokkataistelun uusi subjekti”, kysyi punkkari Jyväskylän Vakiopaineessa toukokuussa 2006 Tutkijaliiton Kritiikkikahvilassa, jossa Uuden työn sanakirjan toimittajat esittelivät teosta. Elinkeinoelämän keskusliiton pääkonttorin ikkunat oli kivitetty ja Helsingin keskustassa mellakoitu. Hetken ajan “kaikki” toimittajista ministereihin ja kotisohvilta baareihin puhuivat uudesta ja vanhasta työstä, prekarisaatiosta ja perustulosta. Näytti tosiaan siltä, että uusi yhteiskunnallinen toimija oli tiivistynyt vuosia kasautuneesta pilvestä ja halkaissut maailman äkisti kuin salama iltataivaan.

Marxin Grundrisse oli yritys ajatella vuoden 1857 paniikkia, ensimmäistä maailmanlaajuista talouskriisiä. Lyotardin Économie libidinale oli viivästynyt vastaus toukokuun 1968 tapahtumien saamiin vastauksiin. Uuden työn sanakirja oli puolestaan yritys ajatella vuotta 2006. Kirja vain satuttiin kirjoittamaan ennen tuon vuoden tapahtumia ja julkaisemaan samanaikaisesti tapahtumien kanssa.

Mikko Jakosen, Jukka Peltokosken ja Akseli Virtasen toimittama 500-sivuinen teos tuntui ensin käsittämättömältä kuin uuden työn konsulttien kieli tai keskiajan munkkilatina. Silti kirjan ymmärsi nopeasti halutasolla, minkä jälkeen käsitteet muuttuivat veneiksi, joilla ajaa pitkin kaikkia suuntia joihin yhteiskunta vuotaa. Kymmenien kirjoittajien tyyli vaihtelee impressionistisesta raskaan teoreettiseen, ja sitä määrittää uuden luomisen ilo ja häpeämätön ylilentävyys, kollektiivinen ajattelu, vuorotellen humoristinen ja lähes väkivaltainen yritys rakentaa uusimmalle työväenliikkeelle yhteinen viitekehys, aktualisoida sähköiskuksi vanhaa maailmaa piirittävä virtuaalinen pilvi.

“Kyseessä on ajattelu, joka ei tähtää siirtoon määrätyn pelin puitteissa. Tällainen ajattelu tähtää uuteen avaukseen, pois kentältä. Se on näkymä rajan yli”, toimittajat linjaavat esipuheessa. “Se aiheuttaa käsittämätöntä kauhua taholla, joka katsoo kenttää omistuksen, sääntöjen ja hallinnan näkökulmasta.” Uuden työn sanakirjaa tehtäessä ei teeskennelty neutraalia yhteiskuntatiedettä, ja siksi se onnistui sanomaan yhteiskunnallisista muutoksista jotain, mitä kaikki eivät tienneet jo ennalta. Tämähän on kiusallinen empiirisen yhteiskuntatutkimuksen ongelma: miten välttää itsestäänselvyydet ja saada tutkimuskohteista esiin muuta kuin pääoman näkökulma eli se kontrollin ote, jonka kaikki valmiiksi jakavat.

Uuden työn sanakirjan vastaus ongelmaan on sama kuin Lyotardilla akselerationistisessa Économie libidinalessa, siis kirjassa jonka sen kirjoittaja myöhemmin tuomitsi “pahana” ja jota on pidetty täysin moraalittomana. Sanakirjassa tutkimuksesta tulee tutkimusmatka ja tutkimusmatkasta palkkatyöyhteiskunnasta pakenemisen politiikkaa ja politiikasta mykkää eloisaa tärinää – tosin tärinä on mykkää ja selittämätöntä vain niille, jotka elävät Saska-funktion alaisuudessa ja asettavat oman järkähtämättömän typeryytensä maailman mitaksi. Muille tämä eloisa vibraatio on viesti yhteisen elämän riemusta ja keveydestä.

Kun sanakirja ilmestyi, filosofia oli ollut Suomessa julkista muotia parikymmentä vuotta ja pakollinen oppiaine lukiossa vuodesta 1994 alkaen. Filosofian roolin muuttuminen oli ilmaus hetkestä, jolloin teoriasta itsestään tuli tuottavaa. “Käytännön” merkitys muuttui epämääräiseksi, ja teoreettiset ideat, käsitteet ja erilaiset potentiaaliset konseptit nousivat taloudellisesti kiinnostaviksi. Perinteisen palvelutyön, koneiden ja suorittavan työn lisäksi alettiin kaivata ihmisiä, jotka tuottavat ja käsittelevät tietoa, eikä vain konkreettisia ihmisyksilöitä vaan yleistä älyä ja ymmärrystä, jaettua kykyä oppia, soveltaa ja lähestyä vaihtelevia tilanteita “persoonallisesti”. Niinpä filosofiasta tuli oppiaineista postfordistisin, sillä filosofia on pelkästään yleinen kyky ymmärtää ja käsitellä tietoa. Ja niinpä filosofia läpäisee myös Uuden työn sanakirjan esipuheen substanssiheittelyistä viimeisen artikkelin hardtnegrismiin. Filosofiaa pursuavat myös sanakirjan välittömät teoreettiset edeltäjät, kuten Jussi Vähämäen Kuhnurien kerho (2003), Vähämäen ja Jakke Holvaksen Odotustila (2005), Maurizio Lazzaraton Kapitalismin vallankumoukset, Christian Marazzin Pääoma ja kieli, Paolo Virnon Väen kielioppi ja Franco “Bifo” Berardin Tietotyö ja prekaari mielentila (kaikki neljä suom. 2006).

Korkeakoulutettujen osuus ikäluokista nousi tasaisesti 1900-luvun jälkipuolella. Siksi Uuden työn sanakirjassapuhuttiin massaälymystöstä. Joskus maisterin tai tohtorin tutkinto takasi ehkä työpaikan ja statusta kansallisvaltiossa. Nyt kaupungin joka kulmassa tungeksi suorityskykyinen, halukas, levoton, kieliä osaava, kansainvälisesti liikuskeleva, hedonistinen, narsistinen, kyyninen, sosiaalinen, huoleton, viaton, avoimesti pinnallinen, itseään lakkaamatta arvioiva ja “yhteisestä edusta” härskin piittaamaton tieto- ja tunnetyön massa, jota toimittajat ja elinkeinoelämän edustajat paheksuivat kuin gustavelebonit oman aikansa likaisia työläisjoukkoja. Kun työnostajat ja konsultit vaativat kiinnostumaan kaikesta ja olemaan välittämättä mistään, Sanakirjan esittelemät uudet työläiset myönsivät vaatimukset omalla tavallaan ja alensivat työn itseisarvoisesta velvollisuudesta pelkäksi välineeksi saada rahaa, mielenkiintoa ja nautintoa.

* * *

Edellä sanottu antaa tietysti liian kukkaisen kuvan uudesta työstä. Kun työn lopputuloksen eli tuotteen merkitys laski ja työprosessin jatkuvuuden merkitys korostui, myös työn kuormittavuus ja työntekijän riittämättömyys kasvoivat. Uutta työtä verrattiin Wikipedian muokkaamiseen, musiikkia mielialan mukaan vaihtavan ja lennossa miksaavan dj:n työhön tai virtuoottisesti esiintyvän tanssijan performanssiin. Miten tanssin voisi erottaa tanssijoista? Ei sitä voi, eikä voi uuttaa työtäkään, koska uusi työ ei lopu valmiiseen tuotteeseen, statukseen tai elämänvaiheeseen.

Lisäksi, koska kaikki osallistuvat kielelliseen ja teoreettiseen tuotantoon ja koska se, mikä on tuottavaa, ei välttämättä ole sitä, mistä maksetaan, työnteolla ja palkkiolla ei ole enää yhteyttä, jos sillä on koskaan ollutkaan. Menestyminen osoittautuu entistä mielivaltaisemmaksi. Tästä syntyy vaatimus, joka on edelleen ajankohtainen: kaikille on maksettava perustuloa. Sen pitäisi olla palkka yhteisestä elämästä ja uuden työväen lakkokassan pesämuna, josta nousee elävän työn Feeniks-lintu.

Uuden työn tekijöille elämä on epäselvää, eriytymätöntä ja epävarmaa, apeironmaista sekasotkua, jonka pääoman pythagoralaiset yrittävät valjastaa järjestyksen ja lisäarvon nimiin. Työntekijöille on selvää, että tuotanto on välttämätöntä elämälle, mutta ei toisen palveluksessa tehtävä työ, ja oikeastaan tuollaisen työn vaatima itsensä myyminen työnostajille, joita virheellisesti edelleen työnantajiksi kutsutaan, on vastoin uuden työläisen arvoa. Kuitenkin workfare-yhteiskunnassa, joka oli jo 2006 jättänyt muistoissa kullatun welfaren taakseen, yksilön arvo määritellään työn kautta, sen mukaan, kuinka paljon yksilö alistuu tekemään jotakin “tuottavaa”. Uuden työn sanakirjan sanoin: tärkeää ei ole tehdä jotakin tiettyä työtä vaan mitä tahansa työtä.

Uudessa työssä palkkatyöstä tuli pelkkä moraalinen kategoria. Siksi uudet työläiset kiinnostuvat työstäkieltäytymisestä kuin nietzscheläiset antimoralistit, eivät siis ideologisesti, siinä mielessä että “pitäisi” kieltäytyä tai että “laiskottelu on hyväksi”, vaan pelkästään koska he haluavat. Samalla kuitenkin uudesta työstä tuli monelle elämän koko sisältö ja merkitys, usko, toivo ja rakkaus.

Yhtäältä työ on vihattu väline, toisaalta rakastettu elämän ydinmehutiiviste: uusi työ on ristiriitaista, ja tämä ristiriita imeytyi työläisen sisään sen sijaan että olisi paikantunut esimerkiksi työläisen ja pomon tai sijoittajan välille.

* * *

Uuden työn sanakirja etenee pääasiassa kahdella metodilla. Ensiksi se on kollektiivista autoteoriaa hieman samassa merkityksessä kuin nykyään kirjoitetaan autofiktiota. Teksti perustuu koettuun mutta ei kopioi sitä vaan tuo sen teorian/fiktion tasolle ja tekee siitä jaetun työkalun. Kun kirjoitetaan esimerkiksi ikävästä, levottomuudesta tai masennuksesta, ei rajoituta “tieteeseen” ja yritetä johtaa tarvetta muutokselle vaikkapa tilastoista. Tilastot eivät tuki katuja kuten eivät “rakenteetkaan”. Kokemukset mahdollistavat järjestäytymisen niin tiedontuotantoon kuin tämän ikävän yhteiskunnan kumoamiseen. Siksi Uuden työn sanakirja lähtee lähes jokaisessa artikkelissa muodottomasta ja epämääräisestä mutta jaetusta kokemuksesta. Kokemusta organisoidaan ja suunnataan suurella käsite- ja ajattelijarepertuaarilla: general intellect, kyborgi, biopolitiikka, spektaakkeli, open source, siirtolaisuus, identiteetti, metropoli, hakukone, virus, Marx, Aristoteles, Lazzarato, Butler, Marazzi, Haraway, Deleuze, Guattari, Bergson, Hobbes, Foucault, Agamben, Stallman, Vadén, Vähämäki, Sunzi, Schmitt, Hardt, Negri, Sassen, Latour, Virno, Baudrillard, Benjamin, Arendt, Debord, Lauretis, Bifo, Platon, Nietzsche.

Kirjan toinen metodi on voimakas kahtiajakojen käyttö, johon liittyy pitkälle abstrahoitu ja kärjistetty periodisointi. Artikkeleissa toistuu ainakin kahdeksan keskeistä käsiteparia, joista jälkimmäinen käsite edustaa uutta ja kiinnostavaa, edellinen elähtänyttä ja tylsää.

1. Fordismi / postfordismi. “Postfordismi kertoo tavasta, jolla yritykset panevat työvoiman töihin eli irrottavat siitä työsuorituksia, pistävät sitä aloilleen ja sitovat sitä käyttöönsä.”

Kyse on työn organisoimisen tavasta, työn ja pääoman suhteen sääntelystä. Fordismissa työ järjestetään standardisoidun massatuotannon olosuhteissa. Työläinen alistetaan hierarkkisen organisaation rattaaksi ja hänen odotetaan poistavan tunteensa tuotantoprosessista. Fordismiin liitetty työn rationalisoimisen tapa on taylorismi, työn tieteellinen osittaminen, mittaaminen, tehostaminen ja johtaminen.

Postfordismi puolestaan on kirjan sanoin “jälkiteollistuvan” tieto- ja palvelutyön järjestämisen ja sääntelyn muoto. Siinä tunteilla, aloitteellisuudella ja luovuudella on tuotannon kannalta olennainen merkitys. Postfordismiin kaavamaisesti liitetty työn rationalisoimisen tapa on toyotaismi, joka viittaa tuotannon joustavuuteen, nopeuteen ja asiakaslähtöisyyteen.

2. Kuri / kontrolli. “Tässä tilanteessa olemme siirtyneet määrättyihin aikoihin ja paikkoihin kiinnittyneestä foucault’laisesta kuriyhteiskunnasta ihmisten ja yhteisöjen koko elämänajassa toimivaan, Deleuzen käsitteellistämään kontrolliyhteiskuntaan.”

Vankilamainen laitoskuri on purkautunut, olemme siirtyneet avoimeen mielivaltaan. Näin kuuluu kirjoittajien ryöstöviljelemä toisto: ei enää suljettuja laitoksia vaan kaikkialla joustavasti moduloivaa kontrollia. Vastakkainasettelu on kirjassa niin ohjelmallinen, että se näyttäytyy lähes dogmaattisena.

3. Aktuaalinen / virtuaalinen. “Virtuaalisen merkitys on tärkeä ensisijaisesti ontologisena ja poliittisena käsitteenä, jonka avulla tunnustellaan muutosta ja kysymystä siitä, kuinka voitaisiin elää. Se viittaa nykyisyyden tuolle puolen, ja sen avulla yritetään koetella jotakin, joka ei ole vielä aktuaalista. Se on vastarintaa luotaava käsite vailla vastarinnan käsitteelle tyypillisesti ladattua merkitystä reaktiona johonkin ensisijaiseen valtablokkiin. Virtuaalisen käsitteen poliittinen arvo on sen kyvyssä muistuttaa, että aina on enemmän kuin mitä aktuaalisesti on annettuna.”

Aktuaalinen on sitä, mikä on käsillä ja “näkyvää”, mitä voi kutsua faktaksi ja mihin yhteiskuntatieteellinen tutkimus usein rajoittuu. Virtuaalinen on kuitenkin tasan yhtä todellista kuin aktuaalinen, se ei vain ole näkyvää. Virtuaalinen on väreilyä ja potentiaalisuutta aktuaalisen pinnalla, ja Uuden työn sanakirjassa virtuaalisen lähde sijoitetaan levottomaan ja luovaan työvoimaan.

4. Suunnitelma / sattuma. “Jos fordistisessa hallinnassa keskeistä osaa näytteli Suunnitelma, nousee näyttämölle nyt Sattuma. Yhtäältä yritys ratkaisee kilpailukykynsä suhteessa siihen, miten herkästi se kykenee toteuttamaan levottomuuden avaamat mahdollisuudet. Toisaalta sen on hallittava levottomuutta. On hallittava mahdollisuutta, mutta jätettävä sille myös omaa tilaa.”

Lineaarisesta edistyshistoriasta on siirrytty epälineaaristen hyppyjen aikaan. Kirjoittajille aika näyttäytyy raudanlujien kausaaliketjujen sijaan rykelmänä viiveitä ja kairos-hetkiä, jolloin historian lineaarisuus katkeaa ja jotain uutta ilmaantuu. Katkoksen toimijana on väki eli moneus.

5. Hierarkia / verkosto. “Samalla tavalla kuin automaation idea leimasi 1950–1960-lukujen yhteiskunnallista ajattelua ja innoitti aikalaisia ajattelemaan yhteiskuntaansa suhteessa sen virittämiin mielikuviin ja mahdollisuuksiin, verkoston ajatus organisoi nykyään mielikuvia ja käsityksiä oman aikamme yhteiskunnasta. (…) Liike-elämässä on pitkälti hylätty hierarkkinen malli toiminnan yleisenä kehikkona.”

Sekä yhteiskuntaa että ihmisen aivoja on ajateltu oman aikansa teknologiasta nousevilla malleilla: kellokoneisto 1700-luvulla, höyrykone 1800-luvulla, kybernetiikka 1900-luvulla, verkosto 1900-luvun lopussa ja 2000-luvun alussa. Kaikesta todellakin tuli verkostoa viimeistään 2000-luvulla: ajattelusta, aivoista, tieteistä, yhteiskunnista, sosiaalisuudesta. Keskukset katosivat ja maailma monistui verkostoiksi, jotka koostuvat toisiinsa palautumattomien pintojen verkostoista, ja nämä verkostot johtavat loputtomaan määrään toisia verkostoja.

6. Palkka / tuotanto. “Yhteiskunnallisten rikkauksien tuotanto ei tapahdu töissä, siten kuin me työt perinteisesti käsitämme. Se tapahtuu yhteisöllisissä kudoksissa, joissa rikkaudet ovat yhtä kuin yhteisöllisen ilmaisuvoiman rikastuminen kyvykkäinä persoonallisuuksina ja yhteistoiminnan uusina muotoina.”

Palkkatyö on lähinnä surkastunutta teatteria, jota esitetään rahan saamiseksi. On mielivaltaista, kenelle maksetaan ja kuka saa tunnustusta. Työtä tekemällä rikastuu lähinnä työnostaja. Olennainen tuotanto tapahtuu joskus työajalla, joka sekin venyy ja vuotaa, mutta yhä useammin sen ulkopuolella ja alapuolella. Siksi kirja ehdottaa työn ja palkan tilalle jakoa palkitsemattomaan ja palkittuun elämään. Perustulo voi korvata palkan, koska se on palkkio tuottavasta elämästä yleensä, mutta vain, jos prekariaatti painostaa itselleen perustulon, joka riittää hyvään elämään.

7. Proletariaatti / prekariaatti. “Prekariaatin käsitteistö juontaa latinankielisestä sanasta precario, joka ilmaisee epävarmuuden, epävakaisuuden, liikkuvuuden, muuttuvuuden, väliaikaisuuden, hetkellisyyden ja peruutettavissa olevan merkityksiä. Lisäksi käsite viittaa toisen armoilla olemiseen, turvattomuuteen, rukoilemalla saatuun ja armosta annettuun. Prekarisaatiossa jokin tulee prekaariksi. Prekariaatti on erilaisten prekaarien rajoiltaan epämääräinen ’luokka’.”

Marxin ja Engelsin proletaariaatti ei ollut sosiologinen termi, joka kuvaisi joukkoa yksilöitä tai edes rakenteellisia suhteita. Se oli poliittinen käsite, jolla järjestäydyttiin kapitalistisen maailman kumoamiseksi. Se oli universaali deterritorialisaatio ja yhteiskunnallista historiaa ajava konfliktivoima. Se oli virtuaalinen käsite, joka oli aktualisoitava poliittisessa käytännössä: marxilainen työväenluokka voi syntyä vain taistelemalla, ei koskaan tieteistä osoittamalla.

Sama olisi sanottava prekariaatista. Prekariaattiliikkeen hiipumisen jälkeen käsite kuitenkin vesittyi sosiologiseksi alakategoriaksi. Siitä oli identiteetiksi mutta ei enää riittävän voiman ja järjestäytymisen lähteeksi. Prekaari organisoituminen ja prekaari lakkoilu on pahamaineisen hankalaa. Toisaalta niin on organisoituminen ja lakkoon ryhtyminen ollut aina muulloinkin: 1870-luvun Pariisissa, 1920-luvun Detroitissa, 1960-luvun Tokiossa ja 2000-luvun Shenzhenissä.

8. Imperiumi / väki (tai moneus, multitudo). “Imperiumi on ylimmän oikeudellisen ja sotilaallisen käskyvallan oikeutta ja maailmanvaltaa. Imperiumi on lähes ääretön, fyysisiltä rajoiltaan epämääräinen maailmanvalta. Imperiumilla ei ole kiinteitä rajoja eikä selkeää keskustaa – sillä ei ole erityistä aluetta.”

Hardtin ja Negrin Imperiumi (2000, suom. 2005) määritti voimakkaasti maaperää, josta Uuden työn sanakirja kasvoi. Hardtin ja Negrin mukaan 1900-luvun lopulla tapahtui siirtymä geopolitiikasta ja imperialismista globaaliin Imperiumiin eli globaalisti integroituneeseen kapitalismiin. Samalla siirryttiin fordismista postfordismiin, taylorismista toyotaismiin, tehdastyöstä tieto- ja palvelutyöhön, kurista kontrolliin, aktuaalisen hallinnasta virtuaalisen kultivointiin, suurista suunnitelmista äkillisiin katkoksiin ja ad hoc -ratkaisuihin, palkkatyöstä yrittäjyyden ja palkattomuuden aikaan ja ennen kaikkea proletariaatista moneuteen eli väkeen, joka Uuden työn sanakirjan sanoin on “vallankumous, joka on aina alussa, mutta joka ei tule koskaan päättymään”.

* * *

Osa sanakirjan kirjoittajista korostaa, että käsiteparit eivät ole suoraviivaisesti ajallisia, vaikka kirjan nimessä puhutaankin “uudesta”. Esimerkiksi kuri ja fordistinen työn järjestäminen eivät ole kadonneet mihinkään, mutta niiden merkitykset, painopisteet ja kontekstit ovat muuttuneet. “Uuden työn” ilmaantuminen ei tarkoittanut vanhan työn katoamista vaan työn uudelleenjärjestämistä erilaisten periaatteiden mukaan. Silti kirjaa on vaikea lukea saamatta vaikutelmaa siitä, että ennen oli niin ja nyt on toisin, kaikki on muuttunut ja olemme astuneet kokonaan uuteen virtaan. Mona Mannevuo on huolella suolannut tämän yksinkertaistetun muotoilun väitöskirjassaan Affektitehdas ja tutkimuksessaan Ihmiskone töissä. Sanakirjan tekijöistä Jussi Vähämäki ja Eetu Viren puolestaan laajensivat tarkastelua työprosessista työn historiallisten sääntelyregiimien analyysiin yhteiskirjassaan Seutu joka ei ole paikka, samoin kuin Viren Raha ja työvoima -teoksessaan. Myös Mikko Jakosen Konflikti ottaa pääoman ja työvoiman väliseen konfliktiin laajemman historiallisen näkökulman.

Uuden työn sanakirjaa voi lukea tietotyövoiman manifestin lisäksi 2000-luvun alun taloudellisen ja pop-kulttuurisen nousukauden ilmentymänä: Nokia, wifin ja läppäreiden yleistyminen, death metal, Bomfunk MC’s ja Lordin monsterit Euroviisuissa. On vaikea kuvitella, että vastaavaa kirjaa olisi tehty vuoden 2008 talousromahduksen jälkeen. Kirja oli osittain myös luovuus- ja tietotalous-hypeä ennen massasukupuuton, pandemioiden ja ilmaston kuumenemisen kiihtymistä, pöhinädiskurssin kritiikkiä ja silti eräänlaista kommunistista pöhinää ennen tietotyön kuhnureiden kuhinan kaappaamista ja Slushin perustamista. Osa hypestä tosin selittyy sillä, että kirjassa ja siihen liittyvässä luentosarjassa oli mukana konsultteja sekä Kauppakorkeakoulun ja Hankenin tutkijoita, siis hahmoja, jotka olivat myös tekemässä 00-luvun nousukautta. Myös Vähämäen aiempi kirja Kuhnureiden kerho herätti kiinnostusta Nokiassa asti. Uuden työn keskusteluissa onnistuttiin siis käsitteellistämään jotain, mikä todella oli ilmassa.

Kirja syntyi Euroopan unionin viimeisellä vakaalla hetkellä ennen eurokriisiä ja jakautumista pohjoiseen ja etelään. Kyynisistä analyyseistaan huolimatta se sisälsi nettioptimismia ja uskoa verkostoihin ja Wikipediaan ennen verkostojen fasismia ja stokastista terrorismia. Se oli välillä harhaanjohtavaa puhetta “immateriaalisuudesta” ja siitä, että materiaalinen työ pakenisi globaaliin etelään, ennen kuin ymmärrettiin, että mitään immateriaalista ei ole.

Se oli myös osa yritystä rakentaa uusimman työväen liike.

Prekariaatista ei tullut “luokkataistelun uutta subjektia”. Siitä ei tehty sellaista, eikä luokkataistelulla mitään yhtä subjektia ole koskaan ollut, eikä tule olemaan. Tällaiset seikat eivät millään lailla tyhjennä kirjaa. Se ei tyhjenny seurauksiinsa. Kirjassa on aina enemmän kuin ajallinen ja paikallinen silmä näkee. Kirja pursuaa haluja, nautintoja, tapoja, muutoksia, konflikteja ja taipumuksia. Se pursuaa taipumuksia palata uudelleen, kun seuraava virtuaalinen pilvi on kasautunut ja salama muodostuu iskeäkseen taas kerran tietämättömyyden verhon takaa.

Pontus Purokuru

Uuden työn sanakirja on ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta https://tutkijaliitto.fi/kirjat/uuden-tyon-sanakirja-e-kirja/