Yhteisistä perustoista perustanjälkeisellä ajalla

Nuoren Voiman Liiton, Kriittisen korkeakoulun, Ylioppilasteatterin ja Tutkijaliiton järjestämä vuoden 2021 Nykyaika-tapahtuma järjestetään tänä vuonna koronaturvallisesti podcastin välityksellä.

Nykyaika-tapahtuma kysyy, mitkä asiat ovat näinä vastakkainasettelujen aikoina meille kaikille yhteisiä perustoja? Mikä meitä yhdistää? Entä mitkä ovat eri tieteen- ja taiteenalojen perustoja, yhteisesti jaettuja lähtökohtia? 

Vieraina tapahtuman podcastin ensimmäisessä keskustelussa nähdään evoluutiobiologi Aura Raulo, koreografi Valtteri Raekallio, zenpappi Mitra Virtaperko, ja toisessa keskustelussa oikeustieteen alan tutkija Kristiina Koivukari, taiteilija Kaino Wennerstrand ja kielitieteilijä Silva Nurmio. Podcastin juontajina toimivat Silvia Hosseini ja Jari Hanska.

Julkaisemme Tutkijaliiton blogissa myös filosofi Jussi Backmanin kommenttipuheenvuoron podcast-keskusteluihin.   


Jussi Backman: Yhteisistä perustoista perustanjälkeisellä ajalla

Yhdistävän ja yhteisen perustan tarve on koko länsimaisen ajatteluperinteen lähtökohta. Ensimmäiset kreikkalaiset filosofit etsivät kokoavaa ykseyttä havaittavan todellisuuden takaa, viitepistettä, johon luonnon perustavat vastakohtaisuudet ja erot voitaisiin palauttaa. Klassisen kauden kaupunkivaltioissa, etenkin demokraattisessa Ateenassa, jonka valtioelämää hallitsi vapaiden kansalaisten julkisessa tilassa tapahtuva retorinen mielipidevaikuttaminen, tämä perustan etsintä sai vahvemmin eettis-poliittisen ja kielellisen luonteen: yleisen tulkinnan mukaan Sokrates uskoi ateenalaisten ja heidän poliittisen yhteisönsä muodostuvan hyveellisemmäksi ja onnistuneemmaksi, mikäli näkemysten moneuden pohjalla olisi perustava yksimielisyys siitä mistä puhumme, kun puhumme oikeudenmukaisuuden tai hurskauden kaltaisista hyveistä. Vaikka meillä on näistä asioista erilaisia käsityksiä, pystymme mielekkäästi keskustelemaan ja väittelemään niistä – taustallamme on jonkinasteinen yhteisymmärrys. Sokrateen seuraajan Platonin ideaoppi, jossa todellisuuden todellisimman, pysyvimmän ja varmimman tason muodostavat ilmiöiden kokoavat, ideaaliset ja yleiset olemukset, olisi näin vain ontologinen ja tietoteoreettinen laajennus omalta yhteisöltään tunnetusti vastakarvaisen vastaanoton saaneesta yrityksestä rakentaa poliittisen yhteisön elämää käsitteellisen konsensuksen varaan.

Näin nähtynä länsimaisen filosofian perustendenssi, jota myöhempien aikojen kriitikot ovat luonnehtineet sen ”fundamentalistiseksi” perustahakuisuudeksi, olisi vain uudentyyppinen tulkinta siitä ihmislajin yleisemmästä valmiudesta, jonka Yuval Noah Hararin versio maailmanhistoriasta (Sapiens: ihmisen lyhyt historia, 2011) nostaa ihmiskunnan menestystarinan avaimeksi: kyvystä koordinoida yhteisöllistä toimintaa ja luoda sosiaalista harmoniaa yhteen sitovien narratiivien avulla. Tyypillisesti yhteisökertomukset ovat nojanneet myytteihin, yhteisön menneisyyttä, syntyä ja mahdollisesti sen jumalallista polveutumista koskeviin ideologisiin fiktioihin. Länsimaisen filosofian lähtöajatuksena oli korvata tällaisten perusmyyttien rooli yhteisössä käsitteelliseen ajatteluun ja intuitioon pohjaavilla periaatteilla tai lähtökohdilla, jotka jokainen voi järkeään itsenäisesti käyttäen tavoittaa ja todentaa joutumatta luottamaan ulkoisiin auktoriteetteihin. Filosofian silmissä meitä yhdistäviä perustoja ovat sellaiset yleiset merkitykset, joiden valossa voimme ylipäätään ymmärtää toisiamme ja jakaa yhden ja saman todellisuuden. Klassisessa metafyysisessä ajattelussa koko todellisuuden merkityksellisyys, ajateltavuus ja käsitettävyys pyrittiin sitomaan yhteen ylimpään ja kokonaisvaltaiseen periaatteeseen: Platonilla hyvän eli ideaalisuuden itsensä ideaan, Aristoteleella taas metafysiikan jumaluuteen täydellisenä substanssina ja kaiken muutoksen muuttumattomana viitepisteenä, jonka keskiajan skolastiikka samasti juutalaiskristilliseen kaiken luojaan. Descartesista Hegeliin ulottuvassa uuden ajan metafysiikassa järjen Arkhimedeen piste löytyi enenevässä määrin ajattelevan subjektin tai subjektiivisuuden itsetietoisuudesta. 

Länsimaisen filosofian perinteessä todellisuutta yhdistää se perusrakenne, joka tekee siitä meille käsitteellisesti ajateltavan ja ymmärrettävän; ihmisiä taas yhdistää ennen muuta heidän kykynsä kommunikoida ajatuksia toisilleen, jakaa todellisuus yhdessä ajateltuna. Hegelin jälkeen puhtaan järkiperäinen, spekulatiivinen metafysiikka ja sen perustahakuisuus ovat kuitenkin joutuneet navakkaan vastatuuleen. Tähän on syynä etenkin modernin empiirisen luonnontieteen nousu ja siihen kytkeytyvän empiristisen ja naturalistisen ajattelun vahvistuminen: jälkimmäisten mukaan tavoitamme todellisuuden ja sen säännönmukaisuudet vain äärellisten havaintojemme avulla ja voimme testata niitä koskevia teorioitamme ja ennusteitamme empiirisillä kokeilla, mutta havainnot tai kokeet eivät johda absoluuttisen varmaan tai lopulliseen tietoon, vaan tiede kehittyy ja korjaa itseään periaatteessa loputtomiin. Todellisuus ei ole järjellemme läpinäkyvä; käsitteet ovat modernille nominalismille vain ajattelumme välineitä, eivät luonnon perimmäisten rakenteiden kuvia. Toisaalta järkemme itseluottamusta on heikentänyt myös uudella ajalla laajentunut ymmärrys kulttuurien, kielien ja historiallisten aikakausien moninaisuudesta: eri kulttuurit ja aikakaudet ajattelevat todellisuutta aidosti erilaisin ja osin yhteismitattomin käsittein, ja olisi vaarallista hybristä ja kulttuuri-imperialismia asettaa tietty käsitteellinen malli todellisuudesta absoluuttiseksi. 

Empiiristen luonnontieteiden ja historiallis-kulttuuristen ihmistieteiden yhteisvaikutuksesta myöhäismoderni ajattelu on ajautunut tilaan, jossa Jean-François Lyotardin 1970-luvulla esittämän tunnetun luonnehdinnan mukaan filosofian kokoavat järkiperäiset narratiivit, niin sanotut suuret kertomukset, menettävät uskottavuutensa ja kokoavan voimansa. Ihmisyhteisöjen tavat jäsentää todellisuutta alkavat näyttäytyä ”pienten” kertomusten, paikallisten kielipelien tai diskurssien yhteismitattomana moneutena, jossa erilaiset kulttuurit, identiteettiryhmät ja arvoyhteisöt, eri tieteet ja taiteet ja käytännöt, ajattelevat ja puhuvat toistensa ohi. Marxilaisen ideologiakritiikin rinnalla Nietzschen ja hänen perillistensä, ennen muuta Michel Foucault’n analyysit ovat erikoistuneet löytämään käsitteiden, arvojen, diskurssien ja narratiivien taustalta erilaisten toimijoiden, ryhmien, luokkien tai abstraktien hallinnan järjestelmien enemmän tai vähemmän tietoisia ja enemmän tai vähemmän kyynisiä valtapyrkimyksiä ja intressejä.

Yhteiskunnallisella tasolla tämä 20. vuosisadan loppupuolta ja 21. vuosisadan alkua luonnehtinut kulttuurinen ja teoreettinen tilanne omaksuu usein ”identiteettipoliittiseksi” kutsutun hahmon. Näin tapahtuu etenkin liberaaleissa demokratioissa. Vielä 1980-luvun lopulla liberaalin yhteiskunnan näkyvimpiin teoreetikkoihin kuuluva Francis Fukuyama julisti Berliinin muurin murtumisen hegeliläisen ”historian lopun” aineellistumaksi: suurimmat haastajansa fasismin ja kommunismin toisessa maailmansodassa ja kylmässä sodassa nujertanut poliittinen ja taloudellinen liberalismi nousee modernin historian voittajaksi, yhä kiistattomammin ja universaalimmin hyväksytyksi yhteiskuntajärjestelmäksi, joka sulauttaa mahdollisimman ristiriidattomasti yhteen yhtäältä yksilöiden maksimaalisen vapauden tavoitella onnea ja tunnustusta omille arvoilleen ja toisaalta valtion edustaman yhteisen, kansallisen edun tai arvostuksen, Rousseaun yleistahdon. Vuonna 2018 ilmestyneessä teoksessaan Identiteetti: arvostuksen vaatimus ja kaunan politiikka Fukuyama myöntää, että tämä eskatologinen liberaali optimismi oli vahvasti ennenaikaista. Etenkin Yhdysvalloissa kansalaisoikeusliikkeestä ja erilaisten vähemmistöryhmien tunnustusvaatimuksista alkunsa saanut, perinteisesti vasemmistolaiseksi mielletty tapa kyseenalaistaa poliittisen yhteisön yhdistävän perustan, kansallisen edun tai yleistahdon olemassaolo ja nähdä se valekaapuna, jonka taakse kätkeytyy hegemonisten ryhmien tosiasiallisia intressejä, on Fukuyaman mukaan periytynyt uudelle oikeistopopulismille, joka näkee perinteisen enemmistön, konservatiivisen valkoisen työväenluokan tai alemman keskiluokan, muuttuneen vuorostaan marginalisoiduksi identiteetiksi, jonka arvoilta poliittinen, kulttuurinen ja akateeminen eliitti evää tunnustuksen. Sosiaalinen media vauhdittaa ennennäkemättömällä tavalla yhteiskunnan kuplautumista joukoksi identiteettiryhmien kaikukammioita, joilta puuttuu yhteinen perusta, yhteinen julkinen ja diskursiivinen tila ja jaettu kosketuspinta todellisuuteen. Donald Trumpin kausi henkilöi identiteettipoliittista ja totuudenjälkeistä patologiaa, jossa yhteiskunnallinen keskustelu korvautuu salaliittoteorioilla ja uhriutumisella, tiedotus valeuutisilla ja yhteisesti hyväksytyt tosiasiat vaihtoehtoisilla faktoilla. Uuden yleistahdon löytäminen identiteettien tunnustuskamppailun rinnalle on Fukuyaman silmissä uhkaavasti pirstoutuneen ja polarisoituneen liberaalin yhteiskunnan päällimmäisiä haasteita.

Tässä tilanteessa Nykyaika-tapahtuman tämänvuotinen teema ei tietenkään voi olla olematta nykyaikainen ja ajanmukainen. Onko tieteillä, taiteilla ja muilla yhteiskunnallisilla, henkisillä tai hengellisillä yhteisöillä, käytännöillä tai identiteettiryhmillä yhteisiä perustoja? Jos on, millaisia – jos ei, miksi ei, pitäisikö olla ja mistä niitä voisi etsiä? Kaikki keskustelemaan kootut kuuden eri alan – evoluutiobiologian, kielitieteen ja oikeustieteen, esiintyvän taiteen ja kuvataiteen, zenbuddhalaisuuden – edustajat alleviivaavat sitä kenties ilmeistä seikkaa, että jokainen yhteisöllinen käytäntö tarvitsee tietynlaisen sisäisen yhdistävän perustan, yhteisymmärryksen siitä mistä käytännössä on kyse. Yhteisöä ei ole ilman yhteisyyttä tai yhteyttä. Kuten sekä Valtteri Raekallio että Kaino Wennerstrand tähdentävät, taiteet kyllä elävät nimenomaan monimuotoisuudestaan, sisäisistä ristiriidoistaan ja eräänlaisesta epämääräisyydestä, jatkuvasta odotusten ja rajojen ylittämisestä. Modernille taiteelle ei lähtökohtaisesti voida asettaa ahtaita raameja tai pelisääntöjä, sillä se elää kokeellisuudesta ja yllätysvoimasta, myös esteettisestä ja poliittisesta antagonismista. Mutta sikäli kuin taide on yhdessä tekemistä – taiteilijoiden välistä ja taiteilijoiden ja yleisön välistä – se edellyttää yhteisen ymmärryksen siitä mitä ollaan tekemässä ja myös ja ennen kaikkea pyrkimyksen yhteyden luomiseen toimijoiden välille, käden kurottamisen kohti toisia. Tieteiden edustajien (Kristiina Koivukari, Silva Nurmio, Aura Raulo) puheenvuorot tuovat esille tieteiden fragmentoitumisen yhä erikoistuneempiin ja usein keskenään heikosti kommunikoiviin tieteenaloihin, jotka jakautuvat myös sisäisesti erilaisiin tutkimussuuntauksiin ja kiisteleviin koulukuntiin, mutta myös sen miten tieteet kokoavat tutkijayhteisöjä yhdistävien, joskin usein vaikeasti määriteltävien ilmiöiden – oikeus, kieli, evoluutio – ympärille. Erityisen tärkeä on Mitra Virtaperkon huomio sisäänpäin kääntyneeksi ja introspektiiviseksi mielletyn zenin olennaisesta yhteisöllisestä ulottuvuudesta – vaikka kaiken perustaa etsitään omasta tietoisuudesta, ei ”oma” tarkoita tässä kartesiolaista henkistä substanssia, itseriittoista yksilömonadia, vaan tavoitellulla perimmäisellä tasolla vallitsee nimenomaan kaikenkattava yhteenkuuluvuus ja yhteys. Sanaton valaistumiskokemus ei kenties sellaisenaan ole jaettavissa, mutta sitä lähestytään yhteisöllisestä praksiksesta käsin.

Puheenvuoroista kuuluu läpi kiinnostavasti myös se, missä määrin länsimaisen modernin ytimessä usein nähty yksilökeskeisyys, individualismi, on eri aloilla päätynyt voimakkaan epäilyn kohteeksi. Kuten Virtaperko tuo esiin, idän henkisissä perinteissä yksilö ei milloinkaan ole ollut keskiössä – minän erillisyys näyttäytyy zenbuddhalaiselle ajattelulle ennemminkin illuusiona, josta pyritään pois, sillä kaikki on yhteydessä kaikkeen, yksilöitä on ainoastaan suhteessa yhteisöihin. Raulo taas huomauttaa, että luonnontiede on aina ymmärtänyt itsensä kollektiivisena projektina, joka tavoittelee yksilösubjektin ylittävää näkökulmaa evoluution kaltaisiin kompleksisiin ja kokonaisvaltaisiin prosesseihin, joissa uniikit yksilöt ovat korkeintaan erilaisten yleisten voimien ja valikoitumisprosessien ainutkertaisia solmukohtia. Niin evoluutiobiologia, kielitiede kuin oikeustiedekin hahmottavat ainakin osittain omalakisia ja itseohjautuvia rakenteita ja kehityskulkuja, jotka eivät ole subjektien hallittavissa vaan pikemminkin tuottavat yksilösubjekteja, tarjoavat yksilöille tietynlaisia rajattuja ja strukturoituja paikkoja ja liikkumatiloja elämän biologisen kehittymisen tai kieli- ja oikeusjärjestelmien puitteissa. Erityisen huomionarvoista on, että myös taiteessa, joka romantiikan aikakaudella nähtiin yksilöneron luomistyönä, jossa yliaistinen merkitys saa aistimellisen asun, painopiste on yhä selvemmin siirtynyt taiteilijasta ja teoksesta kohti yhteisöllisesti jaettua tapahtumaa (näin varsinkin esittävissä taiteissa, kuten Raekallion puheenvuorosta käy ilmi). 

Autonomisen yksilösubjektin rinnalla ovat asemaansa menettäneet myös muut, siihen läheisesti kytkeytyvät uuden ajan filosofian kulmakivet. Evoluutiobiologian selitysvoiman kasvu, huomion kiinnittyminen kielen ja oikeuden yhteiskunnalliseen perustaan, taiteen yleinen keskittyminen ruumiillisuuteen, omaan materiaalisuuteensa ja materiaalisuuteen ylipäätään sekä itäisistä perinteistä poimitut holistisemmat tavat ajatella elämää ja tietoisuutta ovat vieneet pohjaa kartesiolaiselta henki–ruumis-dualismilta ja myös ihmisen etusijalta suhteessa muihin lajeihin. Vaikka yleisellä tasolla yhä hyväksyisimmekin, että ihminen on ainoa kielellinen laji sanan varsinaisessa merkityksessä (kuten Nurmio toteaa) nähdään kielikin yhä useammin vain lajityypillisenä erityiskäyttäytymisenä ja ihmisen erityisen evoluutiohistorian tuotteena, ei niinkään omana erillisenä olemisen tasonaan, logoksena, joka tekisi ihmisestä itsestään selvän luomakunnan kruunun. Myös ja erityisesti on hajonnut perustahakuisen metafysiikan modernein muoto, hegeliläinen teleologinen historianfilosofia, jossa ”maailmanhistoria” näyttäytyy viimekätiseen päämäärään suuntautuvana edistyksenä. Kuten Raulo panee merkille, erityisesti Darwinin jälkeinen evoluutiobiologia on tarjonnut voimakkaan vaihtoehtoisen mallin, jossa uusissa olosuhteissa ennakoimatonta uutuutta tuottavan kehityksen dynamiikka johtaakin alati suurempaan diversifikaatioon, monimuotoistumiseen.

Erityisesti Koivukarin, Nurmion ja Wennerstrandin keskustelussa korostuu vielä yksi aivan keskeinen yhteiskunnallinen näkökohta: kysymys tässä edustettujen alojen ja ajattelutapojen sosiaalisesta statuksesta ja luokkasidoksista. Akateeminen asiantuntijuus on yhä selkeämmin eriytynyt omaksi, (vastoin usein esitettyä käsitystä) äärimmäisen vaikutusvaltaiseksi yhteiskunnalliseksi identiteetikseen. Taide ja taidepuhekin ovat, Wennerstrand korostaa, etääntyneet takavuosien poliittisesta luokkakantaisuudesta, akatemisoituneet ja teoretisoituneet, ja puhuttelevat siksi kenties entistäkin avoimemmin koulutetun keskiluokan ajatus- ja arvomaailmaa ja makua. Koivukari huomauttaa, että lain ja oikeuden teoreetikkojen lisäksi myös sen soveltajat ja tulkitsijat, juristit, muodostavat edelleen oman eliittiryhmänsä. Nurmio kiinnittää huomiomme siihen, että kieli on edelleen merkittävä sosiaalisen statuksen kantaja ja sosiaalisten erojen tuottaja – ehkä selvimmin tämä näkyy toisen maailmansodan jälkeisen hegemonisen lingua francan, englannin, yhä vahvistuvassa asemassa, joka uhkaa sulkea monien keskustelujen ulkopuolelle huomattavan osan maailman väestöstä. Voidaan kai myös väittää, että länsimaissa zenbuddhalaisuuden kaltaisista itäisistä ajattelun ja henkisyyden perinteistä ovat viime vuosikymmeninä kiinnostuneet ennen muuta koulutetut keskiluokat. 21. vuosisadan maailma on etenkin länsimaissa vähemmän aristokraattinen, mutta myös vähemmän työväenluokkainen, kuin koskaan ennen – elämme yhä Ranskan vallankumouksesta alkanutta keskiluokan valtakautta, ja myös huomattavassa osassa maailman köyhistä maista on keskiluokka viime vuosikymmeninä kasvanut kohisten. Myös länsimainen vasemmisto on sosioekonomiselta taustaltaan ja ajatusmaailmaltaan silmiinpistävästi akatemisoitunut ja keskiluokkaistunut, kuten ”21. vuosisadan Marx” Thomas Piketty tuoreimmassa teoksessaan (Capital et idéologie, 2019) alleviivaa, eikä Fukuyaman kuvailema konservatiivisen ja proletaarisen oikeistopopulismin nousu liberaalin keskiluokan hegemonian identiteettipoliittiseksi haastajaksi ole tässä valossa mitenkään täysin yllättävä ja odottamaton kehityskulku.

Kaiken kaikkiaan vuoden 2021 Nykyaika-tapahtuman molemmat, ilahduttavan sivistyneet, moniääniset, sävykkäät ja toisiaan täydentäen toisiinsa punoutuvat keskustelut ja niiden yksittäiset puheenvuorot pönkittävät ainakin omassa mielessäni aluksi luonnostelemaani tilannekuvaa myöhäismodernin perustanjälkeisen ja perustakriittisen aikakauden ajatusmaailmasta. Yhteisöllisyys ei edes koronapandemian voimasta ole kadonnut minnekään – erilaisista yhteisöistä, yhteisistä perustoista ja yhteyden etsimisestä on suoranaista runsaudenpulaa. Mutta metafysiikan, teologian ja edellisen vuosisadan totalitaaristen ideologisten liikkeiden aikoinaan tarjoamilla absoluuttisilla, totaalisilla perustoilla on 21. vuosisadan kolmannelle vuosikymmenelle saapuessamme yhä vähemmän ostovoimaa ainakin liberaaleissa länsimaisissa yhteiskunnissa. Yhteisöt ja niitä yhteen sitovat perustat, narratiivit ja merkitykset ovat paikallisia ja liikkuvia, itseään kriittisesti reflektoivia ja itseään jatkuvasti kokeilevia ja uudelleen muodostavia. Myöhäismoderni on Zygmunt Baumanin käsittein ”notkeaa” modernia, liberalismin ja uusliberalismin värittämää joustavaa, sopeutuvaa, nopeasti reagoivaa ja äkkiä muuntuvaa ”pienten” identiteettien muokkausta, jossa universaalien, laajapohjaisesti yhdistävien arvojen, päämäärien ja tahto- ja keskustelutilojen hämärtyminen nostaa esiin uudentyyppisiä ja hankalia poliittisia ja yhteiskunnallisia kysymyksiä.