Sateenkaaren kauneus ja järjen lait

Vuonna 2002 julkaistu Panu Minkkisen Järjen lait on yksi lukuisista Tutkijaliiton kirjoista, joilla on ollut keskeinen asema yliopistojen tutkintovaatimuksissa. Kirjan tenttiminen on kenties ollut monelle ensimmäinen johdatus oikeusfilosofian moniulotteisiin kysymyksenasetteluihin. Kiinnostavaa on, että Järjen lait ei kuitenkaan ollut kerralla valmis johdantokirja, vaan sen synty on olennaisesti sidoksissa siihen filosofiseen ajatteluun, jonka luentosarjoilla tapahtuva vuorovaikutus herätti. Teoksen e-kirjalaitoksen ilmestymisen yhteydessä julkaisemme Minkkisen kuvauksen kirjan synnyn taustoista.


On julmaa pyytää kirjoittajaa palaamaan oman kirjansa syntyhetkiin lähes 20 vuotta sen ilmestymisen jälkeen. Sen verran on kuitenkin selvää, että Järjen lait on kirja, johon voin olla yhä tyytyväinen.

Päällisin puolin pieni kirjani nimittäin täyttää tehtävänsä oppikirjamaisena johdantona Immanuel Kantin merkitykseen oikeustieteissä, ja sisällöllisestikin se vaikuttaa ajankohtaiselta myös tänään: esimerkiksi huomio Puhtaan järjen kritiikin keskeisyydestä Hans Kelsenille ja kumppaneille on mielestäni yhä liian vähälle huomiolle jäänyt yksityiskohta. Olen myös kiitollinen koko kirjoitusprosessista sikäli, että se pakotti minut uudelleenarvioimaan tutkimuksen ja opetuksen välisen suhteen. Yliopistolain mukainen ”tutkimukseen perustuva ylin opetus” ei ole omanarvontuntoisen tutkijan irrottelua kateederilta siinä toivossa, että tiedonmuruset löytäisivät tiensä taianomaisesti myös opiskelijoiden ulottuville. Kun on pakko selkiyttää omaa ajoittain sisäänpäin lämpiävää maailmaansa kuulijoille, joille vaikkapa kantilaisten postulaattien ja als ob -fiktioiden merkitys ei ole itsestään selvää, joutuu samalla myös kirkastamaan omaa sumeaa ajatteluaan. Opetus hyötyy tutkimuksesta aivan yhtä lailla kuin tutkimus opetuksesta.

Väittelin Helsingin yliopistossa vuonna 1998 pääaineenani yleinen oikeustiede. Pian väitöksen jälkeen muutin British Councilin myöntämän stipendin turvin vuodeksi Lontooseen muokkaamaan väitöskirjasta julkaisukelpoista monografiaa kansainväliselle kustantajalle (Minkkinen 1999). Täysin sattumalta Suomen Lontoon instituutti (nykyisin Suomen Britannian- ja Irlannin-instituutti) etsi silloin uutta johtajaa kehittämään maiden välisiä tieteellisiä ja kulttuurisia suhteita, ja aivan yhtä sattumalta päätin hakea pestiä. Täysin yllättäen minulle sitä myös tarjottiin. Kun alkuun oli päästy, työ näytti aina vain mielenkiintoisemmalta. Pystyin instituutin tiedeohjelman kautta jossakin määrin ylläpitämään myös omia tutkimusintressejäni. Järjestimme mm. seminaarisarjan yhdessä London School of Economicsin sukupuolentutkimuksen yksikön kanssa, ja osallistuimme myös suuren Emmanuel Levinas -seminaarin järjestelyihin.

Samaan aikaan valmistelin dosenttihakemustani Helsinkiin, ja vuonna 2000 se hyväksyttiin. Vanhan yliopistolain aikaan dosentuurit olivat virkoja, ”palkattomia professuureja” kuten jossakin päin maailmaa sanottiin. Siinä ominaisuudessa dosenteilla oli mahdollisuus antaa tiedekunnissa oman alansa opetusta. Järjestelyt yliopiston sisällä olivat sellaiset, että dosenttien luentopalkkiot maksettiin yliopiston omista varoista eikä tiedekunnan perusrahoituksesta. Joten jos osasi suunnitella dekaanin kanssa oikein, dosentit olivat tiedekunnille arvokas opetuksen voimavara.

Tein dekaanin kanssa tällaisen sopimuksen. Vuosina 2001 ja 2002 kävin pääsiäisen aikaan Helsingissä pitämässä viikon kestävän tiiviin 20 tunnin oikeusteorian luentosarjan. Luentokuulustelun hyväksytty suorittaminen korvasi yhden vaikean kirjan pakollisessa aineopintotentissä. Tämän porkkanan takia luennot olivat suosittuja, ja opetukseen osallistui satakunta opiskelijaa vuosittain. Minulle hämäriksi jääneistä syistä paikalla oli opiskelijoita myös valtiotieteellisestä ja humanistisesta tiedekunnasta.

Olin jo Lontoossa päättänyt, että luennot käsittelisivät Immanuel Kantin asemaa oikeusfilosofiassa ja oikeustieteissä laajemminkin – aihe jota olin sivunnut jo väitöskirjassani. Keskeinen väitteeni oli, että oikeusfilosofian kannalta tärkein Kant ei suinkaan ollut oikeusoppinut ja käytännöllisen järjen filosofi vaan ensimmäisen kritiikin epistemologi. Väite ei niinkään perustunut Kantin omiin kirjoituksiin oikeudesta vaan tapaan, jolla uuskantilaiset oikeusteoreetikot, etunenässä nuori Hans Kelsen ja hänen aikalaisensa, tulkitsivat Kantia. Kelsenin kannat tosin pehmenivät vuosien varrella, mutta uransa alkuvaiheessa Wienissä hän oli mielipiteissään jyrkkä. Tästä Kelsenin ja Kantin välisen suhteen pohtimisesta syntyi sitten ajatus laajentaa tutkimustyötäni Kantiin yleisemmin. Vuosittaiset dosenttiluennot Helsingissä tarjosivat tutkimukselle oivallisen alustan sekä työn ohella tutkivalle tutkijatohtorille soveliaat ajalliset puitteet.

Ajatus jäsentää kirja kolmen kritiikin mukaan oli alun perin pedagoginen. Oletin että Kantin abstrakti ja yltiömuodollinen ajatusmaailma avautuisi käytännönläheisille oikeustieteen opiskelijoille parhaiten niiden kategorioiden kautta, joita kritiikit käsittelivät: tieto, moraali ja estetiikka. Kun Kant oli ensin esitelty kritiikkiensä välityksellä, oikeusteorian kenttää voitiin avata edelleen syntyneestä kolminaisuudesta käsin: epistemologia ja oikeustieteen ”tieteellisyys” (tai sen puute), moraalilaki ja oikeuden velvoittavuus, ja esteettinen arvostelma ja oikeudellinen tulkinta.

Valmistelin ensimmäisen version luennoista lukuvuonna 2000–2001 työtehtävien lomassa, vastasyntynyt esikoispoika usein sylissäni. Luentojen päätteeksi saamani opiskelijapalaute oli rohkaisevaa. Kaikkein hankalimmat yksittäiset kysymykset kuten vaikkapa Kantin ”terveen järjen vastaiset” postulaatit tuottivat luonnollisesti vaikeuksia, joten päätin keskittyä seuraavana vuonna jo olemassa olevan aineiston jäsentämiseen helpommin omaksuttavaksi uuden tutkimustyön jäädessä taka-alalle. Keväällä 2001 pitämäni luentosarja vastasi sisällöllisesti edellisvuoden opetusta, mutta rakenne oli entistä selkeämpi ja tarkkapiirtoisempi. Tämä näkyi myös entistä parempana opiskelijapalautteena.

Kesällä 2001 viimeistelin luennoista käsikirjoituksen, jota sitten tarjosin Tutkijaliitolle Paradeigma-sarjaan. Kirjan ilmestyttyä 2002 se on toiminut oppikirjana ainakin oikeustieteen jatko-opinnoissa.

Etenkin yhdestä asiasta kirjan syntyhistoriaan liittyen olen yksiselitteisen iloinen. Kurssi jonka pohjalta kirjan kirjoitin, tuotti koko yliopistourani parhaimman tenttikysymyksen. Opiskelijoilla oli kaksi tuntia aikaa kirjoittaa esseevastaus seuraavaan kysymykseen: ”Istut Thames-joen rannalla ja ihailet taivaalle sateen jälkeen syntyneen sateenkaaren monenkirjavia värejä. Arvioi tilannetta Kantin kolmesta kritiikistä käsin.” Vastaus saattoi aluksi tuntua helpolta. Optisena ilmiönä sateenkaaren voi tietysti selittää tieteellisesti (1. kritiikki), ja onhan sateenkaari myös luonnon kauneuden yksi keskeisimpiä symboleja (3. kritiikki). Sen sijaan 2. kritiikki ja käytännöllinen järki saattoi tuottaa vaikeuksia.

Tarpeeksi moni opiskelija löysi kuitenkin kiertotien, jota kysymystä laatiessani ajattelin. Kyky arvostaa luonnon kauneutta esteettisesti edellyttää nimittäin Kantin mukaan myös jonkinlaista käsitystä moraalista, eikä täysin moraalittomalla ihmisellä vastaavasti ole tällaista kykyä. Joten jos ihminen osaa arvostaa Lontoon taivaalle ilmestyneen sateenkaaren kauneutta, hän ei voi Kantin silmissä olla moraalisesti täysin toivoton tapaus.

Panu Minkkinen

Kirjallisuus

Minkkinen, Panu (1999) Thinking Without Desire. A First Philosophy of Law. Oxford: Hart.

Minkkinen, Panu (2003) ”Lainoppi ja metafysiikan vastustus: B.C. Carlsonin ’konstruktiivisesta oikeustieteestä’”, s. 421–466, Oikeustiede: Jurisprudentia XXXVI. Helsinki: Suomalainen lakimiesyhdistys.

Minkkinen, Panu (2005) ”Why Is Law a Normative Discipline?: On Hans Kelsen’s ’Normology’”, Res Publica, Vol. 11, No. 3: 235–249.

Kirja on ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta https://tutkijaliitto.fi/kirjat/jarjen-lait-e-kirja/