Rahan vallassa

Turo-Kimmo Lehtosen Rahan vallassa on nyt ladattavissa ilmaiseksi Tutkijaliiton verkkosivuilta.  Rahan vallassa on Lehtosen vuonna 1999 ilmestynyt väitöskirja, joka käsittelee kulutuksen tutkimusta filosofisesti rikkaalla tavalla. Julkaisemme e-kirjan yhteydessä myös Tutkijaliiton blogissa Turo-Kimmo Lehtosen lektion vuodelta 1999, joka kiteyttää Rahan vallassa -teoksen pääargumentit. Rahan vallassa on myös Tutkijaliiton uuden podcast-sarjan ensimmäisen jakson aiheena. Jaksossa Lehtosen kanssa keskustelee sosiologian väitöskirjatutkija Olli Hasu.


Vuonna 1776 ilmestyneessä kirjassaan Kansojen varallisuus Adam Smith esitti ihanteen tasa-arvoisesta ja työteliäästä yhteiskunnasta, jossa tuotannon voimavarat olisivat mahdollisimman tehokkaassa käytössä ja jossa vain kaikkein äveriäinten olisi mahdollista elää puhtaasti koroilla. Niinpä lähes kaikki kansalaiset hankkisivat elantonsa markkinoiden kautta ja olisivat jonkinlaisia liikkeenharjoittajia tai yrittäjiä, Smithin sanoin men of business. Hänen käsityksensä mukaan hänen oman aikansa Hollanti alkoikin jo lähestyä tällaista tilannetta. 

Vain pari sataa vuotta on kulunut, ja tämä Smithin unelma on muuttunut länsimaissa mitä arkisimmaksi asiaksi – ilman että siinä meille on mitään unelmanomaista. 

Nykyään meidän kaikkien, niin työllisten kuin työttömienkin, on ajateltava olevamme jonkinlaisia oman elämämme yrittäjiä, kiireisiä ja ahkeria ”bisinesihmisiä”. Kun jokainen yksilö on tavalla tai toisella talousyksikkö ja tuottaja, samalla suhteet toisiin ihmisiin ja koko maailmaan hahmottuvat kulutussuhteina. Vanhainkodin vuodeosasto täyttyy sen “asiakkaista”. Samaten lastentarhan lattioilla viipeltävät ja leikkiä lyövät tenavat ovat sen palvelujen “kuluttajia”. Eikä tämä puhetapa enää rajoitu edes yksilöihin: jopa yliopiston kaltaista instituutiota arvioidaan tuottajuuden ja kuluttajuuden käsitteisiin nojautuen.

Silmiinpistävää tällaisessa puheessa on se viaton yksinkertaisuus ja ongelmattomuus, jolla “kuluttamisen” käsitettä käytetään. Nimittäin heti kun alamme tarkastella niin yksilöiden kuin instituutioidenkin konkreettisia käytäntöjä, huomaamme kohtaavamme ristiriitaisen ja moninaisen todellisuuden, kokemusten kirjon.

Väitöskirjassani Rahan vallassa: ostoksilla käyminen ja markkinatalouden arki tutkimukseni kohteena on se banaali arkinen käytäntö, joka on kuluttamisen metaforan perusta nykyaikaisessa markkinataloudessa: ostoksilla käyminen.

Tutkimuksen perustavana kysymyksenä on se, mikä on tämän valmiina ja pakollisena annetun sosiaalisen muodon suhde sen mielekkyyteen, siinä avautuviin mahdollisuuksiin ja sen kautta ymmärrettyihin vapauksiin. Toisin ilmaisten tutkimuksen kohteena on se, miten rahan valtaan sidotut ihmiset ostoksilla käymisen käytännöissä sitoutuvat markkinatalouteen. Työ vastaa kulutustutkimuksen nykyvaiheen tärkeimpään haasteeseen: sen jäljittämiseen, miten kulutuksen välttämättömänä annettu luonne ja sekä siinä sijansa saava arkinen kekseliäisyys ja mielihyvä kietoutuvat ja tukeutuvat toisiinsa. Kirja rakentuu yksin ja yhdessä Pasi Mäenpään kanssa kerättyjen haastatteluaineistojen varaan.

Käsitys ostoksilla käymisestä elämänä rahan vallassa hahmottuu työssäni kolmen kysymysalueen kautta. Ensimmäinen näistä koskee sitä, mitä ihmiset todella tekevät ostosmatkoillaan. Mitä taitoja, minkälaisia pakkoja ja rutiineita sekä minkälaista mielekkyyttä näihin liittyy? Kyse on perustavasti vakavasta toiminnasta, johon liittyvää kokemuksen avaruutta yhtä perustavasti sävyttää siihen liitettävä kulttuurinen lupaus mahdollisesta huvittelusta ja mielihyvästä. Toinen kysymysalue koskee ostoksillakävijöiden suhdetta toiminnan ympäristöön, kaupalliseen tilaan. Minkälainen on katutason kaupallinen julkisuus? Tätä käsittelen yhdessä Pasi Mäenpään kanssa tutkimani Itäkeskuksen kauppakeskuksen tapauksen kautta. Kolmas kysymysalue koskee sitä, mikä on ihmisten suhde itseensä ostoksillakävijöinä, miten kuluttamisen arki on kauttaaltaan pienen moraalin sävyttämää.

Nämä kolme kysymysaluetta – siis kysymykset käytäntöjen luonteesta, kysymys suhteesta kauppaympäristöön ja kysymys itsesuhteesta – avaavat jokainen oman näkökulmansa markkinatalouden arkeen. Yhteensä niistä syntyy kokonaisvaltainen käsitys ostoksilla käymisen asemasta kulttuurissamme. Samalla tullaan kumonneiksi tavanomaisia ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä kulutuksesta ja sen asemasta arjessa. Esimerkiksi käsitykset kulutuksesta yksilöllisenä itsekeskeiskeisyytenä, ostoksilla käymisen sukupuolittuneisuudesta tai kulutuskulttuurin ”materialistisuudesta” joutuvat uuteen valoon. Tällaisista yksittäislukuihin sisältyvistä tuloksista esittelen seuraavassa kahta teemaa: katutason kaupallista julkisuutta ja itsekurin asemaa osana kulutuskäytäntöjä. 

Yhteiskuntakriittisessä perinteessä nykyistä julkisuutta on moitittu sen massaluonteesta. Ajatellaan, että esimerkiksi kulutustiloissa ihmisten massa koostuisi eristyneistä yksilöistä, joilla ei olisi välineitä keskinäiseen vuorovaikutukseen. Onkin totta, että kauppakeskuksessa tavarat, tila, toiset ihmiset ja satunnaiset näytökset tekevät siitä spektaakkelin, jossa ihmisiä yhdistää lähinnä heidän huomionsa kohde. Ihmiset eivät puhuttele tuntemattomia. Kuten suurkaupunkien kävelykaduilla, täälläkin jokaisella on “oikeus” olla välinpitämätön toisia kohtaan. Samalla väenpaljous mahdollistaa omaan yksityisyyteen vetäytymisen. Se luo kehyksen kulutussuuntautuneelle samoilulle. Tämä pidättyneisyys suhteessa toisiin ei kuitenkaan merkitse yksiselitteisesti passiivisuutta. Mäenpään kanssa haastattelemiemme ihmisten puheet tuovat esille, että vaikka tuntemattomia ei puhutella, heidän läsnäolonsa ja heidän sanaton kohtaaminen – esimerkiksi sellaisten väistelevien vilkuilujen kautta, joissa vuorottelevat tunne kiinnostuksesta, flirtistä ja uhasta – on koko kaupallisen julkisuuden houkuttelevuudelle olennaista. Sitä paitsi ”ihmisten ilmoilla” on tunne siitä, että ollaan siellä missä tapahtuu, tapahtumisen keskipisteessä.

Mykän julkisuuden ja suurkaupunkilaisen etäisen viileyden, lähes negatiivisen sosiaalisuuden lisäksi katutason kaupallisella julkisuudella on myös toinen ulottuvuus, jolle massayhteiskunnan kritiikki on ollut sokea. Kauppakeskus on nimittäin ennen muuta seurallisuuden paikka suhteessa omiin tuttaviin ja ystäviin. Erityisesti haastattelemamme työttömät, pienten lasten äidit ja nuoret korostavat kauppakeskuksen luonnetta sosiaalisena tilana, ystävyyden paikkana, jossa tuntemattomien ihmisten läsnäolo kehystää ajanviettämistä omien ystävien tai perheenjäsenten kanssa. 

Sen sijaan siis, että kyse olisi joko selkeästi yksityisyydestä erotetusta julkisuudesta, pelkästään elämän ylläpitämiseen keskittyneestä latteasta ja toisteisesta hankkimisesta tai hiljaisuuteen tuomituista yksilöistä koostuvista ihmismassoista, käytännössä pelataan kahdella eritasoisella sosiaalisuudella. Mitä enemmän seurallisuus korostuu, sitä toissijaisemmaksi kulutus muuttuu suhteessa kauppakeskuksen käyttöön. Ylipäänsä ostoksilla käymisen kulttuurinen luonne on ymmärrettävissä vain, kun käsitetään sen käytäntöihin olennaisesti liittyvän paljon muutakin kuin rahallista vaihtoa ja tavaroiden hankkimista.

Annan toisen esimerkin väitöskirjani yksittäisissä luvuissa kumottavista yleisistä kuluttamiseen liittyvistä ennakkoluuloista. Kulutusyhteiskuntaa kritisoidaan usein myös siitä, että ihmiset kuluttavat ilman kontrollia. Tämä tutkimus puolestaan näyttää, kuinka pieni arkinen moraali ja itsekuri juuri päinvastoin ovat olennainen mahdollisuuden ehto kulutuskulttuurille ja myös sen tuottamalle mielihyvälle.

Keskusteltaessa ihmisten kanssa heidän tavoistaan käydä ostoksilla käy ilmi, että heille on tärkeää tunne itsen hallinnasta. Tämä ilmenee esimerkiksi siinä, miten haastatellut kertovat välttävänsä kauppoja tai niiden erityisiä osastoja silloin, kun tekisi mieli kuluttaa mutta syystä tai toisesta tätä ei itselle sallita. Vastaavasti esimerkiksi luottokorttien käyttämiseen liittyy monenlaisia itsehillinnän ja -arvioinnin muotoja. Ellei “muovirahaa” karteta kokonaan, sen käyttö usein rajataan ulkomaanmatkojen kaltaisiin erityistilanteisiin, joissa itsekurin rajat joka tapauksessa ovat tavallista sallivammat.  

Itsehallinta ei merkitse sitä, että ihmiset eivät hetkellisesti ylittäisi varojaan tai suunnitelmiaan ja sortuisi heräteostoksiin. Itse itselle pidetyt rajat eivät suinkaan ole rikkomattomia. Päin vastoin, ne ovat todella olemassa vain hetkellisten ylitysten kautta. Ennen muuta ne ovat omiaan intensivoimaan suhdetta kuluttamiseen. Niiden ylittäminen voi tuottaa huonoa omaatuntoa, syyllisyyttä itsekurin pettämisestä. Juuri ylittäminen myös saattaa kuitenkin olla avain kaikkein nautinnollisimpaan kuluttamiseen. Tämä on selvää esimerkiksi ulkomaanmatkoilla, jolloin tilallinen siirtymä mahdollistaa siirtymän myös suhteessa arjessa pidettyihin rajoihin. Ja toki vielä sekin, että onnistuu jatkuvasti pitämään itsensä asettamiensa rajojen sisällä, voi tuottaa mielihyvää ja ylpeyttä.

Kuluttamisessa korostuvat Michel Foucault’n käsitteistöä lainatakseni itsen teknologiat, itsen lupaaminen itselle ja toisille tietynlaisena ja – ennen muuta – nautintojen käyttö: rajankäynti ja hallinnan pyrkimys, jonka avulla omaa mielihyvää ja itseä moraalisena subjektina jatkuvasti säädellään, arvioidaan ja tuotetaan suhteessa siihen, minkälaista elämää yhteiskunnassa yleisemminkin pidetään arvokkaana. Kollektiivisia normeja tärkeämpi on kuitenkin kulutusyhteiskunnan metanormi: se että itseä ylipäänsä on pidettävä kurissa.

Suhteessa niin yhteiskuntatieteellisen kuin päivälehtijulkisuuden ongelmanasetteluihin tämä esitys itsekurista osana kulutusta tuottaa siirtymän. Markkinatalouden ominaisen subjektiuden muodon ymmärtämisen kannalta perustavampaa kuin erilaisten addiktioiden lisääntymisen päivittely on käänteinen kysymys: miten on mahdollista, että hankkimaan houkuttelevan ja ostamaan villitsevän mainonnan saartamina ihmiset niin kovin harvoin ylittävät varansa peruuttamattomalla tavalla tai varastavat kaupoista? “Osta, osta” -käskyillä jatkuvasti pommitetut ihmiset pysyvät varojensa rajoissa tai malttavat olla varastamatta himoitsemiaan tuotteita. Mikä olennaisinta, rajojen keskeisyyden tähden kulutuskäytännöt ja myös niiden tuottama mielihyvä ovat lähtökohtaisesti niukkuuden ja negaatioiden sävyttämiä myös “runsauden yhteiskunnassa”. Kulutusyhteiskunta ja sen mukainen subjektiivisuus nimenomaan perustuvat sellaiselle sisäistetylle itsen hillinnälle ja maailman hahmottamiselle rajojen ja niukkuuden kautta, jossa korostuu itsesuhde ja vastuu itsestä.

Tällaisten yksittäisten yleisten ennakkoluulojen oikomista tärkeämpää tutkimuksessa kuitenkin on sen kokonaisuuden luoma käsitys markkinatalouden arjesta, ostoksilla käymisen käytännöistä avautuva käsitys elämästä rahan vallassa.

Mitä tarkoittaa “valta” ostoksilla käymisen yhteydessä? Onhan selvää, että siinä ei ole kyse poliittisesta julkisuudesta. Väitöskirjani otsikko Rahan vallassa on oikeastaan suomennos sanoista “rahan subjektit”. Ostoksillakävijöinä ihmiset ovat rahan vallassa, sille subjektivoituja, siinä kaksinaismerkityksessä, jonka länsimainen ajattelun historia antaa subjektin käsitteelle. Yhtäältä se viittaa alamaisuuteen. Suhteessa rahaan tämä tarkoittaa, että subjektivaatiota tarkastellaan rahallisen vaihdon antamassa pakotetussa kehyksessä, käytännöissä, joissa ihmiset ovat rahan alamaisia. Toisaalta subjekti on itsenäinen toimija. Vaikka ihmiset ovat rahan subjektivoimia, heidän alamaisuudessaankin on itsenäisyyden asteita, mikä on tietysti koko valtakäsitteen perusoletus: totteleminen edellyttää aktiivisuuden minimin. He eivät ole ainoastaan lähtökohtaisesti sidottuja ostoksilla käymiseen ja rahan maailmaan, he myös aktiivisesti sitoutuvat näihin. Ja vasta tämä luova sitoutuminen vakiinnuttaa rahan vallan, vain tämän kautta se voi olla olemassa. Arkisissa käytännöissään ihmiset tulevat ylläpitäneiksi sitä markkinoilla toimimisen rakennetta, johon he ovat heitettyjä ja jota he eivät ole voineet valita. Juuri niiden kautta markkinatalouden maailma pysyy päivittäin pystyssä.

Kun elämän välttämättömyydet mutta myös suuri osa huveista hankitaan rahan välittämiltä markkinoilta, me kaikki olemme rahan alamaisia, rahalle subjektivoituja. Samalla kuitenkin markkinataloudessa rahan käyttäjän asemaa kuvataan esimerkiksi ”kuningaskuluttajan” metaforan kautta. Ajatellaan, että rahan valtias voi päättää, mitä markkinataloudessa tapahtuu. Jos kuluttajat yhdistäisivät voimansa, he kykenisivät hallitsemaan markkinoita. Käytännössä näin ei tapahdu, koska kuluttajia ei yhdistä mikään tietoisesti jaettu tavoite – puhumattakaan että he edes tiedostaisivat alamaisuutensa synnyttämiä vaikutusmahdollisuuksia. 

Vallassa olemisen kaksinaisuus kertautuu useilla ulottuvuuksilla osana ostoksilla käymistä. Ensinnäkin ollaan esimerkiksi pakotettuja tekemään minimaaliseen estetiikkaan perustuen valintoja, mutta toiminnan mielekkyys tulee sen esteettisiin piirteisiin tarttumisesta. Se että ostoksilla käymiseen liittyy esteettisyyttä, ei ole ainoastaan välttämättömyydelle ulkopuolisen mielihyvän asia. Kulutusyhteiskunnassa ihmiset ovat välttämättä valitsijoita. Usein ainoa tapa tehdä erotteluja täsmälleen samanhintaisten juustojen, leipien tai hammastahnojen välillä on nojata makuun, esteettiseen arvioon – mikään tämän ylittävä rationalisointi ei ole perusteltua. Toiseksi kuten edellä olen esittänyt, kulutusyhteiskunnassa vallan kaksinaisuus esiintyy suhteessa kulutushaluun ja itsekuriin: ajaudutaan haluamaan yhä uusia tuotteita, mutta tämä haluaminen voi itsessään olla nautinnollista, sitä myös itse intensivoidaan erilaisia esteitä luomalla. Kolmanneksi vallan kaksinaisuus näkyy suoraan suhteessa rahaan: ollaan alistettuja käyttämään elämän ylläpitämiseksi rahaa välineenä, mutta tälle välineelle on samalla ominaista, että se vapauttaa ihmiset valitsijoiksi; raha pakottaa ihmiset välittämänsä vaihdon muodon mukaiseen itsenäisyyteen ja vapauteen – vapauteen jota ei missään nimessä tule sekoittaa vapauteen “yleensä”. 

Jos ja kun raha antaa vapautta ja avaa mahdollisuuksia, millaisia nämä mahdollisuudet ovat? Ne liittyvät erilaisten asioiden väliseen arvottamiseen ja vaihtamiseen, nimenomaan kykyyn nähdä erilaisia asioita keskenään vaihdettavina ja siten toisilleen vaihtoehtoisina. Samalla satasella saa jauhelihaa, leffalipun, paristoja tai bussimatkan, tai sitten sen voi panna säästöön. Rahan avulla voidaan valita valmiista, esillä olevista asioista kaikkea yhteismitalliseksi tehtyä. Se mahdollistaa sisällöllisesti mitä etäisimpien asioiden rinnastamisen mutta myös tuomisen esille yhteiseen vaihdon alueeseen, puhtaaseen julkisuuteen, joka ei muodollisesti sulje mitään tai ketään alueeltaan. Siksi Georg Simmel puhuukin rahan ”demokraattisesta luonteesta”. Se mahdollistaa tavaratalojen ja kauppakeskusten sellaisia tuotteita pursuavat maailmat, joiden ainoa yhdistävä tekijä on niiden myytävyys.

Tällainen valitsemisen vapaus ja siihen liittyvä mahdollisuuden käsite on helppo mieltää. Kuitenkin arjen käytännöissä vähintään yhtä olennainen on toinen mahdollisuuden käsite, joka on kuitenkin edellistä vaikeampi käsitteellistää. Rutinoituneissakin arjen käytännöissä nimittäin säilyy minimaalinen ryhtymisen ja uuden aloittamisen elementti, jossa mahdollisuudessa ei ole kyse mistään ennalta annetusta: kyse on siitä, että voidaan aidosti keksiä uutta. Annetusta rahan maailmasta tehdään moninaisuuksia.

Valtaosa ostoksilla käymisestä on rutiininomaista toistoa. Onko todellakin perusteltua väittää, että siinä on missään mielessä kyse ainutlaatuisuutta synnyttävästä kekseliäisyydestä? Eikö tämä ole korkeintaan poikkeustapaus? Vessapaperirullan nappaaminen hyllystä osana arkiostoksia lienee harvoin erityisen ”kekseliästä”, saatika rahan kaivaminen lompakosta ja antaminen kassalle. 

On kuitenkin erheellistä tavoitella arkisen kekseliäisyyden paikkaa pelkästään jostain yhteen asiaan tai esineeseen suuntautuneesta eleestä. Sitä on vaikea nähdä, kun tarkastellaan toimintaa joko sen alkuperästä, sen ”suunnitelmasta” tai ”ideasta”, tai sen lopputuloksesta käsin. Kekseliäisyys tulee esille siinä, mitä esimerkiksi vessapaperin ostamiseen liittyy. Kekseliäisyys on nimenomaan kykyä yhdistää asioita, luoda ainutlaatuisia yhteyksiä. Arkinen uuden synnyttäminen kytkeytyy käytäntöjen perustavaan epäpuhtauteen ja sekoittuneisuuteen, taitoon, joka tulee ilmenee rutinoituneesti ja joka perustuu kokemukseen. Se ei ilmene tarkastelussa, joka tyytyy näkemään vain ”olennaisen” – hyllystä nappaamisen tai maksamisen eleen tai jo hankitun vessapaperirullan. Näin erehdyttäisiin tarkastelemaan kokonaisuutena vain yhtä kohtaa koko toiminnan ketjussa. Oikeudenmukainen kuva arjen taidoista saadaan vasta, kun käsitellään ostoksilla käymisen kokonaisuutta, ei ensisijaisesti yksittäisten ostosten tekemistä. 

Konkreettisimmillaan markkinatalous on rahan käyttöä ja rahan kautta arvottamista. Ostoksilla käyminen on toki vain pieni tapaus kaikista mahdollisista rahan maailmoista, käytännöistä, joissa ollaan rahan vallassa. Toisteisessa arkisuudessaan se kuitenkin koskee lähes kaikkia. Siksi se on myös sosiologisesti erityisen kiinnostava ilmiö. Sen tarkastelu osoittaa selkeästi, kuinka monella tavalla suhde markkinatalouteen on todellakin välittynyttä, sekoittunutta toisiin toimintoihin ja tapoihin arvioida. Samalla kun rahallinen vaihto välittää suhteita itseen, toisiin ja ei-inhimilliseen maailmaan, se ei itse tule esille kuin osana toimintojen, kokemusten ja suhteiden verkostoa. Markkinatalous uppoaa arkeen, arjen osaksi. Siksi se ei näyttäydy selvärajaisena ja hallittavana, ”palikkana” tai esineenä, objektina, joka kausaalisesti ja suoraviivaisesti vaikuttaisi toisiin objekteihin. Ennemmin kuin liikkumaton liikuttaja tai ”moottori” se on muuntaja, joka mahdollistaa välitykset ja vaikuttaa niiden luonteeseen. Mutta vastaavasti se itse muuntuu riippuen siitä, mihin suhteisiin se tuodaan. Raha välittää pyrkimyksiä ja arvostuksia, mutta arkikäytännöissä se välittyy suhteeseen muiden toimintojen ja arviointitapojen kanssa. 

Lopuksi on esitettävä kysymys: miksi kuvata seikkaperäisesti sellaisia käytäntöjä, jotka meille kaikille ovat tuttuja ja joita luetteloimalla ei suinkaan saada mitään yksinkertaista selitystä esimerkiksi kulutusyhteiskuntaa pyörittävään ja riivaavaan kyltymättömään uutuudenhimoon? Vastauksia on oikeastaan kaksi. Ensinnäkin kattava kuvaus mahdollistaa sellaisen kokemuksen avoimen kartaston piirtämisen, joka ei sellaisenaan vastaa kenenkään yhden ihmisen kokemuksia. Juuri tällaisena kokemuksia toisiinsa liittävänä kokonaisuutena se avaa näkymän kulutuksen merkitykseen koko kulttuurin kannalta – vaikka arkinen kekseliäisyys väistämättä estääkin mitään kuvausta tulemasta kattavaksi: kuluttajat pysyvät hallitsemattomina.

Toinen syy arkikäytäntöjen seikkaperäiseen kirjaamiseen on eräänlaisen oman aikamme kronikan kerääminen. Samalla se mikä on meille tuttua, viedään meistä etäälle: siihen nähden luodaan mahdollisuus kriittiseen arviointiin. Yhteiskuntatieteellinen tutkimus mahdollistaa tutun näkemisen uudessa valossa, hieman vieraana ja samalla mahdollisesti muuttuvana ja muutettavana. Näin avataan oman nykyisyytemme ylittävä näkökulma, tietoisuus siitä, että maailma ei välttämättä ole aina täsmälleen sellainen, millaisena sen nyt tunnemme. Se on ollut erilainen ja se on myös tulevaisuudessa erilainen. 

Pari sataa vuotta sitten Adam Smith hahmotteli mahdollisen yhteiskunnan ja elämänmuodon, jossa kaikki kansalaiset – siis ainakin täysi-ikäiset miehet – ovat yksilöllistyneitä tuottajia ja kuluttajia. 

Vain hetki on kulunut, ja katsokaamme itseämme: kuinka täysin me nyt olemmekaan rahan vallassa! Sidottuja rahaan ja rahaan sitoutuvia. Meidän on häkellyttävän vaikea edes yrittää mieltää tulevaisuuteen elämänmuotoa, jossa rahallinen vaihto ei olisi niin arkinen ja niin itsestään selvä elämänmuodon horisontti, kuin se meille on. Se kuinka täysin olemme rahan vallassa ja kuinka tämä on meille erityistä, tulee selkeimmin esille, jos epäajanmukaisesti koetamme ajatuskokeena hahmottaa maailman, jossa subjektiuden määrittyminen arkisen kulutuksen kautta ei olisi välttämättömyys. Sata vuotta Smithin jälkeen Friedrich Nietzsche, tuo epäajanmukaisten ajatuskokeiden mestari, maalaa Iloisessa tieteessä eteemme epäuskottavan näyn, johon lopetan esitykseni:

Ostamista ja myymistä pidetään nyt halpana kuten luku- ja kirjoitustaitoa; jokainen on siihen harjaantunut, vaikka ei olisikaan kauppias, ja harjoittautuu vielä joka päivä vallitsemaan tätä tekniikkaa: aivan samoin kuin muinoin, villimmän ihmisyyden aikakautena, jokainen oli metsästäjä ja päivä päivältä perehtyi metsästyksen tekniikkaan. Silloin metsästys oli halpa-arvoista: mutta niinkuin se viimein tuli mahtavien ja ylhäisten erioikeudeksi ja siten menetti arkipäiväisen ja halpa-arvoisen luonteensa – koska se lakkasi olemasta välttämätön ja muuttui mielihalun ja ylellisyyden asiaksi –: niin voisi kerran tulevaisuudessa käydä ostamisen ja myymisen. Voidaan ajatella yhteiskunnan olotiloja, joissa ei myydä eikä osteta ja joissa tämä tekniikka vähitellen kerrassaan lakkaa olemasta välttämätön: on mahdollista, että jotkut yksityiset, jotka ovat vähemmässä määrin yleisen olotilan lain alaisia, silloin sallivat itselleen ostamisen ja myymisen tuntonsa ylellisyytenä. (Nietzsche 1989, I §31.)

Turo-Kimmo Lehtonen

Kirja on ladattavissa ilmaiseksi osoitteesta

https://tutkijaliitto.fi/kirjat/rahan-vallassa-ostoksilla-kayminen-ja-markkinatalouden-arki-e-kirja/