In memoriam: Jean-Luc Nancy

Jean-Luc Nancy kirjoittaa esipuheessaan Toimettoman yhteisön englanninkieliseen laitokseen seuraavasti:

[Vasemmistolainen] perinne tarjosi meille lopulta vain erilaisia ohjelmia yhteisön olemuksen toteuttamiseksi […], keskenään-oleminen suljettiin ja kätkettiin olemuksen ajattelun taakse […], yhteisön olemuksen […], sen täydellistyneen ja äärettömän identiteetin taakse […], yhteisön ”teoksen” taakse. Kaikki poliittiset ohjelmamme pitävät sisällään oletuksen tästä teoksesta, joka nähdään joko työtä tekevän yhteisön tuotoksena tai yhteisönä, joka on itsessään teos.[1]

Meidän olemisella keskenämme ei kuitenkaan ole olemusta, kuten Nancy meitä toistuvasti muistutti, eikä sen myöskään pitäisi pyrkiä saavuttamaan sellaista. Sitä paitsi länsimaisen filosofian poliittiset ohjelmat ovat ”tulleet päätökseensä”.

Koska politiikan idea on aina perustunut kuvitelmaan sulkeumasta, lopputulemasta, ja koska nämä kuvitelmat ovat nyt kuluneet loppuun, Nancyn mukaan edessämme on seuraava kysymys: ”Mitä voisi olla sellainen politiikka, joka ei kumpua halusta toteuttaa jotain olemusta?”

Läpi 1980- ja 1990-lukujen Nancy (yhdessä Philippe Lacoue-Labarthen kanssa) kiinnitti huomiota useisiin vaaroihin, jotka seuraavat yrityksistä toteuttaa yhteisön olemusta. Heideggerin vehkeily natsismin kanssa osoitti, mihin yritys perustaa kansa mytologisen alkuperän elvyttämiselle kariutuu. Alkuperät eivät ole kuitenkaan ainoita ansoja, joista pitäisi olla huolissaan. Heideggerin ”arkkifasismin” (niin kuin Lacoue-Labarthe sitä kutsui) kääntöpuoli on kenties Georges Bataillen yritys löytää (erityisesti 30-luvulla) yhteisyyden kokemus siitä ekstaasiin kuuluvan kadotuksen tunteen musertavasta sisäisyydestä, jossa tämä kadotus jäljittelee (toiston kautta) alkuperäistä uhrausta. Nancyn mukaan Bataillen yritykset tehdä olemassaolosta jälleen pyhää ja rikkoa itsen ja Toisen välinen raja puhtaan kadotuksen depersonalisoivan kokemuksen kautta johtavat lopulta kuoleman työhön. Lisäisin tähän itse, että näin käy myös kaikille meille, jos annamme kamppailussa kuolemisen yhteisen riskin määrittää keskinäisiä suhteitamme. Koska varaukseton tuhlaus on pelkkää simulaatiota aina tiettyyn rajapisteeseen asti, sen on lopulta aina päädyttävä niin uhraajan kuin uhrattavankin kuolemaan – yhteensulautumisen kauhun loppuun viedyn ja kestämättömän logiikan sanelemana.

Tässä mielessä Heidegger ja Bataille – selvistä poliittisista ja affektiivisista eroavaisuuksistaan huolimatta – edustavat toisiinsa nähden käänteisiä mutta vaivihkaisesti toisiinsa kietoutuvia napoja mekanismissa, joka typistää ajatuksemme yhteisöstä kysymykseksi perustasta tai siitä erityisestä ”yhteensulautumasta”, jonka ääneenlausumattomana mallikuvana toimii kuolema.

Nancylle kokemus yhteisöstä on kuitenkin jotain aivan muuta kuin syöksymistä päätäpahkaa sisäisyyden pimeään äärettömyyteen. Se on altistumista haltuunottamattomalle ylimääräisyydelle, itsen ulkoisuutta tai ulkopuolisuutta. Voisi peräti väittää, että kommunismi alkaa sen myöntämisestä, että puhdas immanenssi tai yhteensulautuma on mahdotonta. Nancy kutsuu tietoisuutta täydellisen sisäisyyden mahdottomuudesta ”kommunikaatioksi” tai ”ekstaasiksi”, ja hänen monet tätä teemaa käsittelevät kirjansa – mukaan lukien hänen kuuluisa ja ehdottomasti lukemisen arvoinen sananvaihtonsa Maurice Blanchot’n kanssa – osallistuvat merkittävällä ja ainutlaatuisella tavalla tämän päivän kumoukselliseen ajatteluun.

Samaan aikaan armoton pyrkimys dekonstruoida yhteisö on kuitenkin käytännössä tarkoittanut aivan liian usein kyynistä ajautumista Toisen ”kunnioittamisen” ja suvaitsemisen eettisesti sisäsiisteihin ja liberaalidemokraattisiin kaavoihin. Jos tahdomme seurata Nancyn jalanjälkiä ja politisoida uudestaan eksistentiaalisen yhteisöfilosofian asettamalla sen uudenlaisten, vanhat syrjäyttävien kysymysten ja ongelmien piiriin, meidän on pystyttävä ylittämään keinotekoinen valinta yhtäältä mytologisen arkkifiktioihin palaamisen ja toisaalta kvietistisen “dekonstruktiivisen” skeptisismin välillä. Meidän ei pidä pyrkiä palauttamaan eikä vetäytymään. Mitä meidän sitten pitäisi oppia Nancyn an-arkistisesta olemassaolon käsitteestä, jonka mukaan olemassaolo on ”yhdessä ilmenemistä”?

* * *

Politiikan vallitsevana mallina pitkään hallinnut suvereeniuden perinne pohjautuu sellaiselle filosofiselle antropologialle, jossa elämä on aina hallinnan kohde. Tähän monien toukokuun -68 jälkeisten ajattelijoiden (ja ennen heitä anarkistien) jakamaan olennaiseen oivallukseen Nancy lisää vielä seuraavan huomion: klassinen politiikka kariutui yritykseen perustaa yhteisö yhteiselle kokemukselle ja yhteenkuuluvuudelle. Yhteisön perustaminen tarkoittaa aina sitä, että yhteisölle annetaan joko metafyysinen tai antropologinen merkitys, päämäärä tai arvo. (Itse asiassa ”anarkisminkin” pitää olla varovainen tämän vaaran suhteen.) Yhteisön perustaminen tarkoittaa sitä, että yhteisölle luodaan koodi, että (oletetusti) yhteiselle joukolle olioita annetaan muoto ja tarkoitus ja siten luodaan normatiivinen järjestelmä, jonka mukaisesti yhteisöön kuuluminen oikeutetaan.

Nancy ei löytänyt sellaista yhteisön kodifioinnin tapaa, joka olisi onnistunut välttämään tämän perustavan väkivallan, ja siksi länsimaisen parlamentaarisen politiikan projekti on hänen mukaansa kuollut.

Me tahdomme kuitenkin elää yhdessä ja toinen toistemme kanssa. Monille meistä tämä ei suinkaan tarkoita halua hallita muita – tai itseään. Me tahdomme tulla hallitsemattomiksi ja pysyä hallitsemattomina. Tämä on monien tämän päivän yhteiskunnallisten teorioiden johtava ajatus: Fred Moten puhuu pyrkimyksestä kohti ”valloittamatonta elämää”, Giorgio Agamben taas ”destitutiivisesta” eli ”valtaa purkavasta vallasta” tai elämä-muodosta, Jared Sexton taas ”epäsuvereenista” tai ”perusteettomasta” politiikasta, politiikasta ilman perustaa. Mikä näitä nykyaikaisia antipoliittisia tai valtaa purkavia suuntauksia yhdistää?

Yksi tapa vastata tähän kysymykseen olisi korostaa sitä, että kaikki nämä destituoivat suuntaukset hyökkäävät konstituoivan ja siten perustoja luovan politiikan kolmea pääpiirrettä vastaan. Nämä piirteet ovat näkemykseni mukaan seuraavat:

  1. Antropogeneesi[2] – eli konkreettisten elämänmuotojen yläpuolelle kohotetun ihmisen suhteellisen hahmon abstrahoiminen ja tämän abstraktion olettaminen ihmisen luonnolliseksi tai jumalalliseksi edellytykseksi.
  2. Affektiivinen populismi[3] – eli affektiivisen kokemuksen raamien ympärillä tapahtuva kokemuksen kielellinen ja empaattinen sulkeutuminen.
  3. Viattomuus[4] – moraalista arvoa tai oikeutettua yhteisöön kuulumista merkkaava mittayksikkö tai valuutta, jonka ympärille yhteisö vetää rajansa ja jonka perusteella toimintaa arvioidaan.

Jos nykypäivän kommunismi on antipolitiikkaa, se on välttämättä epäinhimillistä, suvaitsematonta ja puolueellista. Tällainen kommunismi ei puhu ja toimi moraalisen ihmisyyden nimissä. Sen sijaan se puhuu ja toimii maailmoista käsin, eikä se pyri valtaamaan jo olemassa olevia instituutioita vaan lisäämään elämän muotoja.

Jos vallan purkamisessa aiotaan onnistua, on aivan ensiksi aloitettava siitä, että kieltäydytään meidän omasta legitimiteetistämme, siis meidän asemastamme siinä abstraktin ”poliittisen viattomuuden” piirissä, johon juridinen ja valtiollinen Recht nojaa. Tällaisen oman aseman tai ”näkökulman” (kuten Fred Moten sanoo) varmistaminen on aina tarkoittanut sitä, että hylätään tai sivuutetaan meidän aistimellinen yhteytemme muihin eläviin olentoihin sen hyväksi, että voitaisiin nojata ”neutraalina” pidettyyn moraaliseen ja lainopilliseen legitimiteettiin. Tässä mielessä parlamentaarinen politiikka on Hobbesista lähtien perustunut kaiken kokemuksen tuhoamiseen ennakolta, kaiken paikallisen ja tilannesidonnaisen totuuden poispyyhkimiseen. Sitä vastoin jokainen kommuunin tai yhteisen olemisen muodon julistaminen, Istanbulin Taksim Gezi -puiston protesteista Sudanin tapahtumiin tai autonomiseen ZAD-alueeseen Ranskassa, jokainen ääneen lausuttu vallankäytön vastustamisen lupaus tapahtuu jossain paikassa. Se kirjaa itsensä paikkaan, jonka se on luonut. Koska tällainen julistus ei synny miltään yleiseltä pohjalta vaan singulaarisesta kiinnittymisestä, se kantaa mukanaan suvaittavan ja suvaitsemattoman välistä välitöntä (uudelleen) erottelua. Tätä kautta kommuuni, yhteinen olemisen muoto, sanoutuu irti niistä affektiivisen populismin ajatusmalleista, joita ilman konstitutiivinen politiikka ei ole mahdollista.

Jean-Luc Nancyn kirjoitukset auttavat meitä sekä tunnistamaan että myöntämään sen välimatkan, joka erottaa kaikista nykyajan kansannousuista löydettävissä olevan ”yhteisen” (niitä ajavasta negatiivisuudesta huolimatta) niistä konstitutiivisista fiktioista, joiden varaan läntiset politiikat nojaavat käsityksissään yhteenkuulumisesta. Nancy tekee kvalitatiivisen eron yhtäältä politiikan (la politique) tilaa tai yhteiskunnallista hallintaa määrittävän ulkoisuuden ja toisaalta eletyn olemassaolon kommunismin välille. Jason Smith selventää tätä:

Nancylle kommunismi on ontologinen väite, joka koskee meidän äärellisyyttämme tai faktisuuttamme. Tämä ontologinen väite asetetaan tai esitetään tosiasiana, faktana: ”Ennen kaikkea, me olemme keskenämme.” Toisilleen altistuminen (le politique) edeltää ja uhmaa (jopa ”vastustaa”) sekä ”yhteiskuntaa” että politiikkaa (la politique), joka käsitetään ”yhteiskunnallisten erojen”, tarpeiden ja vallanjakojen ”hallinnaksi”. Keskenään-olemiseen kuuluva altistuminen tai tilallistuminen on ”kaikkien yhteisöjen totuus”, joka vastustaa kaikkia pyrkimyksiä palauttaa yhteisö substanssiksi tai jaettavissa olevaksi joukoksi, jonka piirissä vaihto voisi toimia. Toisin sanottuna yhteisö vastustaa sitä, että se asetettaisiin yleisen vastaavuuden lain alaisuuteen.[5]

Hyvin samalla tavalla kuin Fred Moten ja Stefano Harney myöhemmin The Undercommons -kirjassaan, Nancy väitti jo vuonna 1980, että politiikka ei tosiasiassa koskaan käy yksiin meidän keskinäisen olemassaolomme kanssa, sillä jälkimmäinen tapahtuu aina vetäytymisenä parlamentaarisesta politiikasta. Nykyään kun hallinnollisen legitimiteetin romahtaminen näyttää sen ”millaiset rupiset jalat valheiden ja petosten valtakuntaa ovatkaan kannatelleet” (Peter Weiss), Nancyn ajattelu kutsuu meitä ajattelemaan uudelleen suhdetta itsen ja toisen välillä, singulaarisen ja yhteisen välillä. Tämä uudelleen ajattelu alkaa siitä intiimistä, muttei vielä henkilökohtaisesta kokemuksesta, joka meillä on kontaktista vailla suhdetta, tai siitä mitä Nancy kutsuu maailman ”tilallistumiseksi”. Jos kommunismissa on jokin yhteinen, jokin ”common”, kokemus jakamisesta, joka määrittelee tämän yhteisen, niin sen täytyy syntyä siitä syvästä tasosta meidän olemassaolossamme, jossa se on väistämättä olemista itsemme ulkopuolella, hajaantunut omaksumattomissa olevaan maailmaan, siis siitä syvästä tasosta, jossa olemme vailla perustaa. ”Altistuneena oleminen”, Nancy kirjoittaa, ”tarkoittaa sitä, että on ’asettuneena’ ulkoisuuteen […] ulkopuolelle, joka on nimenomaan sisäpuolen intiimiyttä.” Tästä syystä on niin, että jos kommunismi käy yksiin totuuden kokemuksen kanssa, niin totuuden olemassaololle on kaikkein ominta se, että se paljastaa meidät itsemme meille itsellemme ja toinen toisillemme vain keskinäisen ”omaisuuden riiston” kautta. Yhteisö josta ”tulee yksi asia (ruumis, mieli, isänmaa, johtaja…) menettää väistämättä keskenään-olemisen keskinäisyyden, ja saa aikaan sen että yhdessä oleminen muuttuu yhtenä kokonaisuutena olemiseksi”. Tästä syystä kommunismin yhteisön täytyy olla ”vailla ennakko-oletuksia”. Se nimittäin ”muodostuu siitä, mikä vetäytyy yhteisöstä: ’yhteisen’ oletuksesta ja sen toteuttamisesta”.

Yhteisö annetaan meille – tai pikemminkin meidät annetaan ja jätetään olemaan yhteisön mukaisesti. Se on aina uusinnettava ja kommunikoitava lahja, ei työ tai teos, joka pitää toteuttaa. Se on tehtävä […] (se on tehtävä ja kamppailu, kamppailu jonka Marx tunsi hyvin – Bataille ymmärsi tämän – ja jonka pakottavuutta ei voi sekoittaa mihinkään ”kommunistiseen” teleologiaan […]) 

Meille on yhteistä ja meitä sitoo maailmaan ja toinen toisiimme peruuttamattomalla tavalla sidos, joka irrottaa meidät ja kiskoo meidät juuriltaan altistamalla meidät loputtomasti maailman ja toinen toistemme kanssa olemiselle. Yhteisen myöntäminen tarkoittaa myös välttämättä sitä, että sitoudumme tuhoamaan kaikki ne surkeat representatiiviset fiktiot ja lannistavat rakenteet, jotka häiritsevät ja turmelevat meidän singulaarista altistumistamme maailmalle, laimentavat yhteyttämme todellisuuteen ja pitävät meitä määrittämättömän keskeytyksen tilassa.

Tässä hengessä me suremme Jean-Luc Nancyn menettämistä, ei vain merkittävänä ajattelijana ja opettajana vaan toverina, ystävänä.

Adrian Wohlleben

24.8.2021

Kirjoitus on julkaistu alunperin englanniksi Ill Will -sivustolla. Suomennos Ari Korhonen ja Anna Nurminen

Viitteet

1. Nancyn esipuhe hänen La communauté désouevrée -teoksensa (Christian Bourgois 1986) käännökseen The Inoperative Community (Minnesota University Press 1991).

2. Ks. Giorgio Agamben: L’aperto. L’uomo e l’animale (Bollati Boringhieri 2002) ja Che cos’è la filosofia? (Quodlibet 2016).

3. Kyseinen termi esiteltiin manifestissa “Fire to the Houseprojects”, Ill Will, 11.9.2015, https://illwill.com/fire-to-the-houseprojects-2.

4. Ks. Jackie Wang: “Against Innocence”, alun perin julkaistu LIES Journal -lehdessä.

5. Ks. Jason Smith: “Nancy, Justice and Communist Politics” teoksessa Jean-Luc Nancy: Justice, Legality, and World (Continuum, 2011).