Horisontin teknologinen organisaatio

1 Planetaariset teknologiajärjestelmät

Marshall McLuhanin mukaan ensimmäisen Sputnik-satelliitin laukaiseminen maapallon kiertoradalle vuonna 1957 merkitsi mullistusta planetaarisuuden ajattelussa. Sputnikin myötä Maa muuntui teknisen tiedon kohteeksi, jota saattoi manipuloida insinööritaidoilla. McLuhanin tulkinta perustui käsitykseen satelliitista ihmisruumiin prosteettisena jatkeena, jonka ansiosta koko planeetta sijoittui nyt ihmisen rakentaman säiliön sisälle.[1] Sputnik ei välittänyt visuaalista mediaa maanpinnalle, mutta sen radiosignaalit mahdollistivat uusia keinoja kartoittaa maapalloa ja sen ilmakehää. Näin Sputnik symboloi kokonaan uudenlaista teknologista tilannetta, jossa ihmisten tavat asuttaa Maata ja ymmärtää itsensä sen osana muuttuivat nopeasti.[2] Nykyhetkessä kokemuksemme maailmasta on täysin riippuvainen planetaarisessa mittakaavassa toimivista infrastruktuureista, kun ilmastonmuutoksesta on tullut yhteiskunnallista horisonttia määrittävä ilmiö. Tämä esitelmä pyrkii hahmottelemaan kysymystä siitä, miten informaatioteknologia toimii konstruktivistisena välineenä yhteiskunnallisen horisontin muodostamisessa. Kysymyksellä pyrin ajattelemaan samanaikaisesti sekä ilmastonmuutosta että yhteiskuntien digitalisoitumista johdonmukaisella tavalla.                           

Gilles Deleuzen kuvaus vasemmistolaisesta politiikasta määrätynlaisena havaitsemisen tapana tarjoaa hyvän lähtökohdan yhteiskunnallisen horisontin ajattelulle.[3] Deleuze sanoo, että vasemmistolainen ajattelu näkee maailman horisontin näkökulmasta. Vasemmistolaisen ajattelun vastakohta taas on sellainen maailman havaitsemistapa, joka aloittaa yksilöstä ja laajenee tästä näkökulmasta kohti maailmaa. Tällaiseksi voisi kuvata esimerkiksi liberalismin poliittista järkeä, joka asettaa tietyt yksilön ominaisuudet, kuten rationaalisten valintojen tekemisen subjektiivisten intressien perusteella, koko yhteiskuntajärjestyksen perustaksi. Vasemmistolaisen ajattelun aina horisontista aloittava argumentointi ei kuitenkaan ole Deleuzen mielestä moralistista. Sen sijaan kyse on sellaisen havaitsemistavan luomisesta, joka aloittaa maapallon tasolta ja saapuu vasta viimeiseksi kaikkiin niihin asioihin, joita määrittää minä itse.

Jos siis ilmastonmuutos havaitaan kapitalistisen järjestyksen horisontista, tällöin Deleuzen mukaan havaitsemme päiväntasaajan seudun ongelmat meille läheisempinä kuin oman naapurustomme ongelmat. Tämä ei tarkoita planeetan asettamista kokonaisuutena yksilöä vastaan, mikä tyypillisesti johtaa globaalin pohjolan valta-asemaa puolustaviin ehdotuksiin, kuten väestönsäätelyyn. Meitä ympäröivän yhteiskuntajärjestyksen havaitseminen horisontin näkökulmasta tarkoittaa pyrkimystä käsitellä ilmastonmuutosta problematiikkana, joka on uudelleenmuotoiltavissa. Näin hahmottuvat poliittisen toimijuuden muodot ovat myös pikemminkin planetaarisia kuin globaaleja. Kuten Gayatri Chakravorty Spivak on kirjoittanut, globaali merkitsee ensisijaisesti abstraktiota universaalista systeemistä, kun taas planetaarisuus viittaa sellaiseen toiseuteen, joka sekä käsittää meidät sisäänsä että sysää meidät syrjään ajattelun keskiöstä.[4]

Ilmastonmuutoksen kohdalla digitaaliset infrastruktuurit luovat horisontin, joka määrittelee kokemustamme maailmasta ontologisesti: se erottelee sääolosuhteiden satunnaisen vaihtelun teollisten yhteiskuntien planetaarisista vaikutuksista. Planetaarista ilmastosysteemiä ei voi kokea iholla, silmillä tai edes kollektiivisen muistin avulla, sillä ilmaston mallintaminen edellyttää sosioteknisten verkostojen koordinaatiota planetaarisessa mittakaavassa. Kokemus planetaarisuudesta rakentuu komputatiivisten mallien välityksellä, jotka toimivat infrastruktuureja, dataa ja teoriaa välittävinä funktioina.[5]

Planetaarisuutta jäsentävät tiedon muodot sijoittuvat myös teknisinä prosesseina ihmisen kokemuksen ulottumattomiin. Ilmastomallien operatiivisilla toiminnoilla on autonominen asema suhteessa niihin mediarepresentaatioihin, jotka toimivat ihmisten käyttöliittymänä informaatioteknologisiin järjestelmiin. Massiivisten data-aineistojen prosessointi, kuten kymmeniä miljoonia parametrejä käsittävä malli, on sen vuoksi käännettävä ihmisen kognitiiviselle kapasiteetille käsiteltävään muotoon varsinaisten komputatiivisten prosessien valmistumisen jälkeen. Tämän vuoksi Mark Hansen on sanonut komputaation toimivan ihmisen kokemusta intensifioivana teknologiana, joka valikoi ympäristöä aistittavana moneutena autonomisesti ihmisen kokemuksellisuuden muodoista.[6]

Digitaaliset infrastruktuurit ovat siten enenevästi konstitutiivisia niille prosesseille, joiden välityksellä ympäristö tulee annetuksi ja järjestetyksi yhteiskunnallisena kenttänä.[7] Vaikka hyödynnän tässä esitelmässä teknologiajärjestelmät totaliteettina käsittelevää ajattelua, pyrin luomaan siihen myös etäisyyttä. Esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin teknosfääri[8] tai the Stack[9] onnistuvat kuvaamaan planetaaristen muodostelmien kaikenkattavuuden mutta vievät analyysin hankaliin suuntiin: käsitteinä teknosfääri ja Stack kuuluvat teoreettiseen keskusteluun, joka essentialisoi teknologiajärjestelmät universaaliksi yhteiskunnalliseksi voimaksi korostaen infrastruktuurien autonomista toimintalogiikka suhteessa yhteiskunnalliseen hallintaan.[10] Tämän vuoksi planetaarisuus ja hallinta latistuvat nykykeskustelussa usein yksinomaan teknologisiksi teemoiksi, mikä kuvastaa teknologisen determinismin vaikutusvaltaisuutta nykyajattelussa.[11]

Tätä havainnollistaa yksinkertaistettu kuvaus Brattonin ilmastonmuutoksen teknokraattisen hallinnan puolustuksesta.[12] Ilmastonmuutoksen hallitseminen kokonaisuutena edellyttää, että tekninen hallintasysteemi pystyy sekä mallintamaan että uudelleen organisoimaan sosioekologisia prosesseja eli toisin sanoen sekä havaitsemaan että estämään uhkien toteutumisen. Keskittymällä teknologiajärjestelmien formaaliin rakenteeseen Brattonin projekti ohittaa poliittisen talouden ajattelun nojaamalla pikemminkin oletukseen, että systeemin materiaalinen järjestys on johdettavissa sen toimintaa kuvaavista teknisistä säännöistä.

Käsitteenä Stack tarkoittaa teknologisten systeemien totalisaatiota, joka muuntaa planeetan kokonaisvaltaisesti omaksi kuvakseen mutta, kuten Bratton kritisoi, ilman koordinoitua suunnitelmaa. Brattonin näkökulmasta ilmastonmuutoksen nimeämässä problematiikassa olennaisinta ei ole kapitalistisen järjestyksen kritiikki vaan biosfäärin sisällyttäminen harkitusti suunnitellun teknologisen koordinaatiosysteemin osaksi.[13] Näin Bratton voi nimetä teknologiajärjestelmät sekä ongelmaksi että ratkaisuksi. Yhtäältä teknologinen totalisaatio on ekologisten kriisien aiheuttaja, mutta toisaalta se myös määrittelee ilmastonmuutoksen hallinnan mahdollisuuksia, jos teknologiaverkostojen kyky aistia ekologiset vaikutuksensa voidaan valjastaa koordinaation periaatteiksi. Ongelman muotoilu määrittelee mahdolliset vastaukset jo edeltä. Ilmastonmuutoksen käsitteleminen teknologisen totaliteetin näkökulmasta johtaa Brattonin ajattelemaan myös ilmastonmuutosta ensisijaisesti teknologisena ongelmana, joka kohdistuu tällöin teknologisen totaliteetin uusintamisen ehtoihin.[14]

Bratton siis ajatellee biosfäärin olevan hallittavissa datapohjaisena systeeminä, koska Stack-teknologiajärjestelmä on hallinnallisena mallina universaalisti pätevä. Kun Stack teknologiajärjestelmien rakenteellisen logiikan representaationa asetetaan näin hallinnan päämääriä valikoivaksi perustaksi, Brattonin teknokraattinen ajattelu sisältää oikeutuksen planeetan poliittisen moneuden kumoamiselle, mikä samalla syrjäyttää globaaliin pohjolaan kuulumattomat ja ei-inhimilliset toiset poliittisesta teoriasta.[15] Tässä mielessä Bratton sulkee hallinnan analyysin teknokapitalismin rakentamaan näkökulmaan, ja kuten Gert Lovink on todennut, Brattonin tulkinta on tämän vuoksi läpikotaisin ambivalentti estäen erilaisten ja vaihtoehtoisten vallan järjestysten tunnistamisen teknologisten systeemien kehityksessä.[16]

Michel Foucault’n käsitteistö tarjoaa hallinnan ajattelulle paremman lähtökohdan, jonka näkökulmasta on analysoitavissa, miten teknologiset verkostot jäsentävät mutta eivät määrittele hallinnan funktioita. Foucault’lle hallinta muodostuu aina heterogeenisenä kenttänä: sosiokulttuuriset vuorovaikutusmuodot, teknologiset välineet, institutionaaliset käytännöt sekä työn ja tiedon muodot luonnehtivat moneuden määrittelemää problematiikkaa, johon hallinnan on vastattava strategisella ohjauksella.[17] Tämän vuoksi hallintaa ei ole hyödyllistä ajatella pelkästään teknologisen systeemin formaalin rakenteen sisäpuolelta.

Foucault ennakoi siirtymää informaatioteknologisiin hallinnan muotoihin Biopolitiikan synty -luennoillaan. Analysoidessaan uusliberaalia diskurssia Foucault hahmottelee ajatusta hallinnan ympäristölliseksi muuttumisesta, jonka seurauksena hallinta ei niinkään kohdistu normatiivisten subjektiviteetin muotojen tuottamiseen vaan käyttäytymismallien systeemiseen ohjaukseen ympäristöllisiä tekijöitä muuntelemalla.[18] Tämän johtopäätöksen huomattavasti tunnetumpi muotoilu löytyy Gilles Deleuzen kontrolliyhteiskunnan käsitteestä. Deleuze käsittää, että nyky-yhteiskunnassa digitaaliset teknologiat luovat uudenlaisen hallinnan kohteen, joka ei perustu ihmisruumiseen tai edes väestöön vaan relationaalisen prosessien kentän modulaatioon.[19] Hajautetuissa verkostoissa kontrollin toimintoja luonnehtii informaation kompleksisia virtauksia vastaava rakenteellinen vaihtelu. Tällaisessa hallinnan systeemissä ihmissubjekti ei ole teknologisista verkostoista erillinen ja itsenäinen toimija, vaan ihmisten toimijuus muodostuu osana verkostojen prosessuaalista organisaatiota. Tämä ei kuitenkaan edellytä ihmisen roolin mitätöintiä tiedon kentältä, mutta pakottaa uudelleen muotoilemaan ihmisen toimijuutta koskevia teoreettisia ongelmanasetteluja.[20]

Puhumalla horisontin teknologisesta organisaatiosta yritän ajatella planetaarisuuden informaatioteknologista jäsentymistä juuri ilman käsitteellistä edellytystä homogenisoida poliittisten näkökulmien moninaisuus globaalin pohjolan näkökulmasta. Miten siis aloittaa horisontista ilman että ajattelu turvautuu abstraktioon planetaaristen teknologiajärjestelmien totaliteetista?

2 Digitaalinen horisontti

Nykyhetkessä kapitalismin ajattelua Matteo Pasquinellin mukaan määrittelee dikotomia dystooppisen ja progressiivisen totalisaation välillä.[21] Vaihtoehtoina on kaksi teknologista megajärjestelmää: yhtäällä Tiqqun’in Kyberneettisen hypoteesin luoma synkkä kuvaus myöhäiskapitalistisesta imperiumista, jossa elämme jo nyt totaalisen kyberneettisen kontrollisysteemin sisällä.[22] Toisaalla akselerationismin maalaama kuvaus hyväntahtoisesta mutta yhtä lailla totalisoivasta hallintasysteemistä, jossa teknologisen kehityksen kiihtyminen luo lähitulevaisuudessa deus ex machina -tyylisen ratkaisun ilmastonmuutoksen ja kapitalismin yhteiskunnallisiin ristiriitoihin.[23]

Maalailevien tulevaisuudenkuvien ohella digitaalinen murros on myös pääasiallinen perusta kapitalismin itsensä tuottamille progressiivisille horisonteille, joissa ilmastonmuutoksen hallinta voi yhdistyä taloudellisesti tuottoisiin hankkeisiin. Tällaisia ovat erityisesti erilaiset älykaupunki- ja datapohjaiset hallintasysteemiprojektit.[24] Informaatioteknologia on hallitseva tekijä nykyhetken ajattelussa. Tämä näkyy myös kapitalismia periodisoivissa analyyseissa, joissa informaatioteknologia käsitteellistetään historiaa luovaksi moottoriksi. Nykykapitalismin erilaiset nimitykset, kuten jälkifordismi, tieto- ja verkostoyhteiskunta sekä alusta-, finanssi- ja semiokapitalismi, käsittelevät nimenomaan digitaalisten verkostojen jäsentämää hallinnallista ja tuotannollista järjestystä.[25] Jotta hallinnan toiminta informaatioteknologisesti jäsentyneenä kenttänä olisi paremmin ymmärrettävissä, käsittelen tässä lyhyesti, miten informaatio on muotoutunut kyberneettisestä projektista sosioekonomisen analyysin työkaluksi, ja millaisia seurauksia tällä on ollut yhteiskunnalliselle ajattelulle. Kuvauksella pyrin avaamaan, miksi informaatioteknologian ajatteleminen sosioteknisinä sommitelmina on hyödyllisempi näkökulma kuin abstraktio yhteiskunnallisesta voimasta.

Informaation käsitteen alku on kybernetiikassa, joka käsittelee informaatiota ensisijaisesti operatiivisena suhteena. Informaatio on sen funktion tulos, että systeemi voi kommunikoida itsensä kanssa, mikä itseensä viittaavana toimintona tuottaa eron systeemin ja sen ympäristön välille. Kybernetiikassa systeemin rekursiivisuus käsitteellistetään informaatiota prosessoivina feedback-mekanismeina, joiden välityksellä systeemin vuorovaikutus kontingentin ympäristön kanssa voi tuottaa itseään ylläpitävän ja dynaamisesti mukautuvan organisaation.[26]

Kybernetiikka edusti ideaa uudesta yleistieteestä, joka tutki kommunikaation, kontrollin ja organisaation periaatteita kompleksisissa systeemeissä. Universaalin selitysvoiman saavuttaakseen kybernetiikka pyrki hävittämään ontologisen eron koneen ja organismin, subjektin ja objektin sekä ihmisen ja luonnon välillä.[27] Kybernetiikka tarkasteli kaikkia näitä erilaisia tiedon kohteita keskenään analogisina systeemeinä, joiden käyttäytymistä saattoi mallintaa yhdenmukaisesti matemaattisilla menetelmillä. Kybernetiikan episteeminen läpimurto oli tarkastella informaatiota systeemien välisen viestinvaihdon kontrollin mittana, jonka näkökulmasta informaatio ei ole semanttinen representaatio tai substantiaalinen asia vaan viestien teknisen prosessoinnin tilastollinen malli.[28] Vaikka viesti on materiaalinen siinä mielessä, että sen lähettäminen edellyttää energiaa ja materiaalisen muodon, informaatio itsessään on probabilistisesti mallinnettava muodollinen rakenne (pattern), joka on määriteltävissä suhteessa systeemin entropiaan.[29] Tämän vuoksi informaatio ja feedback-mekanismit ovat sovellettavissa niin teknisten systeemien, yhteiskuntien kuin ekosysteemien organisaatiota kuvaavaksi malliksi. Samalla kybernetiikka synnytti nykykulttuurin kannalta vaikutusvaltaisen käsityksen, jonka mukaan koko todellisuus on informaation, koodien ja ohjelmien kielellä jäsentynyt.[30]

Katherine Hayles tunnistaa informaation käsitteessä kybernetiikan yleisemmän vaikutuksen: 1900-luvun jälkipuoliskolla ymmärrys kokemuksesta muuttui immateriaaliseksi.[31] Kyberneettinen käsitys todellisuuden informationaalisesta rakenteesta kristallisoituu kyberneetikko Norbert Wienerin kosmologiassa, joka on kokonaisvaltaisesti probabilistinen niin maailmankaikkeuden kuin myös kommunikaation järjestyksen kannalta. Kyberneettisessä ajattelussa ihmisen olemassaolo ei ole materiaalisten prosessien vaan itseään ylläpitävän formaalin organisaation määrittämä.[32] Haylesin tulkinnan mukaan informaatioteoria näytteli keskeistä roolia episteemisessä murroksessa, joka synnytti kokonaan uudenlaisen tavan suhtautua ihmisyyteen. Yhtäältä ihmissubjektit alettiin nähdä informaatiota prosessoivina organisaatioina ja toisaalta ruumista alettiin käsitellä kielellisenä konstruktiona postmodernissa teoriassa.[33]

Kybernetiikka ja informaatioteknologian kehitys on vaikuttanut myös laajasti talousteoriaan. Philip Mirowskin mukaan 1900-luvun jälkipuoliskolla talousteoreettinen käsitys markkinoista muuttui allokaation mekanismista informaation käsittelijäksi.[34] Tätä siirtymää voi hahmottaa seuraamalla keskeisen uusliberaalin teoreetikon Friedrich Hayekin ajattelua, joka suodatti kybernetiikan ja komputaation käsitteitä talousteoriaan.[35] Hayekin ajattelu esittää kuuluisasti markkinat ylivoimaisena hallintasysteeminä, joka pystyy koordinoimaan kompleksisia vuorovaikutusympäristöjä edellyttäen vain hyvin rajallisen määrän keskitettyjä suunnittelun muotoja. Hayekin mukaan hintasysteemin hajautettu rakenne on sen tehokkuuden perusta, minkä vuoksi markkinatoimijoiden ei tarvitse tietää paljoa taloussysteemistä voidakseen tehdä rationaalisia valintoja sen osana.[36] Markkinatapahtumien todellisen syyn ei tarvitse välittyä tietona markkinatoimijoille, sillä pelkästään muutoksen havaitseminen hinnoissa ja muiden toimijoiden käyttäytymisessä takaa sen, että markkinat kokonaisuutena voivat käsitellä informaatiota tehokkaasti.

Hayekille markkinat eivät siten toimi vain niukkojen resurssien allokoinnin mekanismina vaan ensisijaisesti informaatiota prosessoivana koneistona – informaation, joka ei voi koskaan tulla kokonaisuudessaan annettuksi kenellekään yksittäiselle yhteiskunnalliselle toimijalle.[37] Myöhemmässä tuotannossaan Hayekin käsitys informaation hajautetusta jakautumisesta radikalisoitui. Hayek päätyi käsitykseen, jonka mukaan ihmisaivot on ymmärrettävissä hierarkkisena luokittelevien algoritmien systeeminä, jonka toimintalogiikka jää vääjäämättä hämäräksi valintoja tekevälle ihmiselle itselleen. Siksi merkittävää osaa yhteiskunnallisesta tiedosta ei voi representoida tai tuoda tietoisuuden reflektion piiriin.[38] Hayekin mukaan tällöin myös taloudellinen rationaliteetti sijoittuu pääasiallisesti tiedostomattoman alueelle.[39]

Hayekin tapa esineellistää informaatio yksilön kognitiivisen kapasiteetin näkökulmasta saavuttamattomaksi entiteetiksi samalla tuomitsee kaiken markkinamekanismeille vaihtoehtoisen sosiaalisen koordinaation tehottomaksi ja haitalliseksi. Käsitys kuitenkin peittää näkyvistä sen, että markkinakoordinaatio itsessään nojaa rakenteellisesti ei-hintamuotoiseen informaatioon. Kuten Evgeny Morozov[40] on huomauttanut, hintasysteemin toiminta edellyttää muun muassa kapitalismissa vallitsevien normatiivisten odotusten, kuten voitontavoittelun, institutionalisoitumista yhteiskunnallisiksi käytännöiksi, jotta markkinasignaalit ovat ylipäänsä merkityksellistä ja tuottavat ennustettavia seurauksia. Informaatiota käsittelevät markkinat eivät siis ole kyberneettinen autonominen systeemi, vaan markkinat rakentuvat sosiaalisten käytäntöjen ja infrastruktuurien monimutkaisessa vuorovaikutuksessa.[41]

Nykyhetkessä informaatioteknologia jäsentää sellaista hallinnallista kenttää, jossa kommunikaatio, hyödykkeet ja pääoma kuhisevat lakkaamatta planetaaristen infrastruktuurikudelmien läpi. Käsitys informaatioteknologian hallitsevasta asemasta kristallisoituu alustakapitalismin käsitteessä, jonka datavetoisen talouden kuvauksessa vuorovaikutussuhteiden ja affektien uskotaan olevan yhdenmuotoisesti representoitavissa relaatioina ja objekteina digitaalisissa systeemeissä.[42] Alustakapitalismin analyyseissa digitaaliset systeemit essentialisoidaan usein samankaltaiseksi formaaliksi tutkimuskohteeksi kuten informaatio Hayekin ajattelussa. Ihmisten elämän ja myös biosfäärin on väitetty asettuvan lähes kokonaisvaltaisesti digitaalisten verkostojen hallinnan piiriin.[43]

Kuitenkin jos kysymykset digitaalisten verkostojen tuotannollisista ja hallinnallisista mahdollisuuksista asetetaan poliittisen talouden näkökulmasta, kapitalismin nykytilanne ei vastaa digitaalisen murroksen narratiivia eli automaation ja työn tuottavuuden ripeää kasvua sekä teknologisen kehityksen aiheuttamaa työttömyyttä. Aaron Benanavin[44] mukaan nykykapitalismin epävakaat olosuhteet johtuvat päinvastoin globaalista tuotannollisesta ylikapasiteetista ja taloudellisesta stagnaatiosta, mitä kuvaa teollisten tuotantomäärien voimakkaasti hidastunut kasvu ja alityöllistettyjen määrän lisääntyminen 1970-luvulta alkaneella aikakaudella. Sensorien ja datan määrällisen kasvun mahdollistamia teknologisia toimintoja ja näiden yhteiskunnallista merkitystä analysoitaessa ei siksi ole hyödyllistä aloittaa reduktiivisesta käsitteellisestä lähtökohdasta, jossa erilaiset teknologiat ymmärretään vain alustakapitalismin informaatioverkostojen vääjäämättömän totalisaation ilmentymänä. Monisyisemmän analyysin on käsiteltävä informaatioteknologisia infrastruktuureja sosioteknisinä sommitelmina, missä yhteiskunnan materiaalinen järjestys on otettava huomioon.

Alustakapitalismin kuvauksessa digitaalisten verkostojen metaforinen merkitys onkin vaikeasti erotettavissa teknisten periaatteiden määrittelemistä toiminnoista. Kun 1950- ja 60-luvuilla informaatioteknologia viittasi kybernetiikan ja hallintotieteiden teoriassa ensisijaisesti matemaattisiin kommunikaation ja kontrollin tekniikoihin, 1970–80-luvuilta lähtien — etenkin yhteiskuntatieteiden johtamana — informaatioteknologian vallitsevaksi merkitykseksi tuli abstraktio historiaa luovasta yhteiskunnallisesta voimasta.[45] Informaatioteknologian käsittäminen immateriaalisena abstraktiona on hämärtänyt digitaalisten infrastruktuurien massiivisen resurssien kulutuksen sekä alustakapitalismin tuottaman entistä eriarvoistavamman työn järjestyksen. Hypestä huolimatta automaatio on ollut toistaiseksi hidasta, ja ihmistyön korvaamisen sijasta alustakapitalismi on pikemminkin tuottanut suuren määrän matalapalkkaisia ja prekaareja palvelutöitä.[46] Diskurssina todellisuuden ohjelmoitavasta järjestyksestä informaatiosta on tullut fetisistinen objekti, jonka essentialisointi ihmisistä autonomisina systeemeinä peittää näkyvistä informaatioteknologian jäsentämien valtasuhteiden materiaalisen järjestyksen.[47] Käsitys informaatioteknologian kyvystä toimia talouden moottorina, yhteiskuntaa koordinoivana systeeminä ja tässä mielessä ilmastonmuutoksen teknokraattisena ratkaisumallina on samalla korvannut poliittisten kamppailujen materiaalisen todellisuuden ylimaallisilla informationaalisilla objekteilla.

Tämän vuoksi nykykapitalismin tai planetaarisuuden analyysi ei voi rajautua informaatioverkostojen näkökulmaan. Informaatioteknologiset systeemit vaikutusvaltaisuudestaan huolimatta eivät ole toimintalogiikaltaan yhdenmukaisia kapitalismin kanssa, mutta ne kylläkin ovat rakenteellisesti ehdollisia kapitalistisen talouden periaatteille. Tässä teknisten ja taloudellisten yksityiskohtien materiaaliseen analyysiin paneutuminen tarjoaa välineen tarkastella planetaarisuuden ristiriitaisia ja myös vaikeasti ennakoitavia merkityksiä.

3 Horisontin teknologinen organisaatio

Vastakohtana planeetan materiaalisten virtausten epävakaalle organisaatiolle ja differentiaaliselle moneudelle digitaaliset infrastruktuurit ovat luoneet kuvan globaalien systeemien sileästä ja abstraktista informationaalisesta tilallisuudesta. Kuten Bruce Clarke argumentoi tuoreessa Lynn Marguliksen Gaia-teoriaa käsittelevässä teoksessaan, ilmastonmuutoksen ajatteleminen kuitenkin edellyttää ymmärrystä biosfääristä ei-holistisena planetaarisena systeeminä, jolla ei ole keskitettyä tai vertikaalisesti hierarkista organisaatiota.[48]

Käsittelen tämän esitelmän lopuksi pääpiirteittäin planetaaristen geobiologisten systeemien ajattelua, jotka ilmastonmuutoksen hallintastrategioissa muuntuvat informaatioteknologisesti välittyviksi tiedon kohteiksi. Pyrin näin asemoimaan tarkemmin informaatioteknologiset hallinnan ja tiedon muodot suhteessa planetaarisuuteen. Hahmottelen horisontin teknologista organisaatiota käsitteellisenä linssinä, jonka avulla planetaarisuutta voi kartoittaa yhteiskunnallisen järjestyksen materiaalisesta näkökulmasta.

Biosfääri on singulaari maapallon pinnalla syntynyt elollisista ja elottomista elementeistä koostuva emergentti muodostelma, joka ylläpitää elämälle suotuisia olosuhteita.[49] Biosfääri ei muodosta universalisoitavaa ykseyttä, joka olisi paloiteltavissa kokonaisuuden määrittelemiä funktioita täyttäviin alajärjestelmiin. Biosfääri ei myöskään ole elävä systeemi.[50] Se ei ole olemassa kuten organismi.[51] Sen sijaan biosfääri muodostuu keskenään rinnakkaisten ekologisten systeemien verkostoista, jossa alajärjestelmiä voi käytännössä luetella äärettömän määrän. Tämän vuoksi biosfääriä ei voi redusoida holistisen organismin metaforaan.[52]

Biosfäärin kuvaus ei silti typisty vain ekologisten verkostojen moneuteen sinänsä vaan käsittelee ympäristön osana valikoituneiden, differentoituneiden ja organisoituneiden systeemien muodostamia massiivisia kiertokulkuja. Tässä kokonaisuuden ja osien välinen muodollinen suhde on biosfäärin ajattelulle haitallinen malli. Sen sijaan systeemien differentiaatio ympäristön osana ja ympäristöä samalla muokaten tarjoaa mallin, joka pääsee irti totalisoivan kokonaisuuden skeemasta. Biologisen systeemin raja ympäristöönsä on jatkuvien materiaalisten virtojen läpäisemä ja silti systeemi itsessään on toiminnallisesti rajautunut ja äärellinen. Biologinen systeemi sekä ylläpitää itseään avoimessa suhteessa ympäristöönsä että samaan aikaan tuottaa toiminnallisen sulkeuman suhteessa ympäristön elollisten ja elottomien tekijöiden moneuteen.[53] Moninaisista systeemeistä koostuvan biosfäärin rakenteessa olennaista on perustavanlaatuinen ero teknisiin systeemeihin. Kuten Lynn Marguliksen ajattelu osoittaa, biosfääri itseään ylläpitävänä emergenttinä muodostelmana ei ole toiminnallisesti yhteismitallinen sitä representoivan sosioekonomisen tai -teknisen systeemin kanssa, koska biosfääri ei ole semanttinen tai tekninen systeemi vaan materiaalinen ja geobiologinen.[54]

Bruce Clarke esittää, että antroposeeniä parempi ymmärrys planeetasta on löydettävissä Lynn Marguliksen tutkimuksista, jotka asettavat keskinäisriippuvuuksien suhteista koostuvan symbioottisen verkoston biologian ja evoluutioteorian keskiöön. Biosfääri planetaarisena ekosysteemien verkostona on elämän ja sen ympäristön kemiallisessa vuorovaikutuksessa syntyvä symbioottinen sommitelma. Se on kalvo maapallon pinnalla, joka ylläpitää elämää suojaavaa rajaa sekä kohti maapallon kivistä sisusta että ympäröivän avaruuden pimeyttä.[55] Hyvä summaus tälle kuvaukselle löytyy Marguliksen omasta muotoilusta, jonka mukaan biosfääri on symbioosi planetaarisesta näkökulmasta havaittuna.[56] Vastaava ymmärrys planetaaristen prosessien moninaisuudesta sijoittaa myös yhteiskuntateorian osaksi ei-inhimillisten prosessien verkostoa, jonka näkyväksi ja ajateltavaksi tekemisessä Donna Haraway on varsinkin ollut vaikutusvaltainen.[57] Avautuvassa ei-ihmiskeskeisessä näkökulmassa poliittinen ekologia ja yhteiskunnallinen suunnittelu on upotettava osaksi maailmaa, jossa ihmiset eivät ole vertailukelpoinen voima biosfäärin kanssa planeettaa muovaavana voimana.[58] Käsitteellinen ymmärrys geobiologisesta planetaarisuudesta kyseenalaistaa ihmis- ja teknologiakeskeisen kuvauksen antroposeenistä sekä teknokraattisen argumentin teknologiajärjestelmien laajentamisesta hallinnallisesti määräävään asemaan koko planeetan mittakaavassa ilmastokatastrofin välttämiseksi.[59]

Digitaaliset infrastruktuurit välittävät siis kokemuksen planeetasta, joka moneutena pysyy aina tiettyyn rajaan asti ihmisille saavuttamattomana sekä operatiivisesti teknisten prosessien muodossa että ontologisesti geobiologisten systeemien muodossa. Empiirisenä tutkimuskohteena teknologiajärjestelmät tarjoavat kuitenkin välittömästi hahmottuvia käyttöliittymiä sille, miten planeetta tulee teknisesti annetuksi. Tätä kutsun horisontin teknologiseksi organisaatioksi.  Käsitteellä hahmottelen sellaista planetaarisuuden ajattelua, joka ei tavoittele geobiologisten ja sosioteknisten systeemien objektivointia yhdeksi totaliteetiksi. Näkökulmana planetaarisuuden ajatteluun horisontin teknologinen organisaatio sen sijaan kartoittaa infrastruktuuriverkostojen sosioteknistä järjestystä. Kapitalismin infrastrukturaalinen arkkitehtuuri on luonut teknologisen organisaation planetaaristen prosessien aistimiselle ja koordinaatiolle, joka materiaalisena verkostona samalla määrittelee sitä, mitä kokemus planetaarisuudesta voi merkitä ihmisille eri puolilla maapalloa. Planetaarisuuden ajattelu tästä näkökulmasta eroaa ihmisen geologisen toimijuuden metafyysisistä pohdinnoista antroposeenidiskurssissa. Planetaarisuus ei myöskään tule näin kehystetyksi vasta tulevaisuudessa realisoituvien hallinnallisten skenaarioiden kannalta, kuten analyyseissa green new dealin eri versioista, vaan koskee yhteiskunnan materiaalista järjestystä tässä ja nyt.

Käsitteenä horisontin teknologinen organisaatio hahmottelee kysymystä siitä, miten planeetta tulee teknisesti annetuksi ja miten malli planetaarisuudesta välittyy samalla määrätynlaisena sosioekonimisena järjestyksenä. Horisontilla on siis teknologinen organisaatio, joka on tulos sosioekonomisten ja -ekologisten problematiikkojen hallinnasta; se asettaa määritelmän sille, mitä planetaarisuuden on mahdollista merkitä infrastruktuurijärjestelmien muodostamalla kentällä, jossa planetaarisessa mittakaavassa toteutuvat prosessit ottavat yhteiskunnallisen muotonsa. Planeetan merkitys tulee siis määritetyksi niiden teknologisten systeemien ja hallinnallisten diskurssien muodossa, jotka järjestävät määrätynlaisen konstruktion planetaarisista prosesseista.

Yhteiskuntajärjestelmien hallinnassa artikuloituva tietoisuus planetaarisuudesta on historiallisesti suhteellisen tuoretta. Esimerkiksi informaatioteknologian genealoginen analyysi avaa olennaisen näkökulman planetaarisuuden konstruktivistiseen muotoutumiseen asettamalla toiminnot, joiden välityksellä planeetta tulee aistituksi, mallinnetuksi ja järjestetyksi, osaksi toisen maailmansodan aikana muotoutunutta sotilaallisten ongelmien ja strategioiden kenttää.[60] Informaatioteknologisten systeemien historia kehystää myös nykyhetkessä ilmastonmuutokseen kytkeytyvien globaalien turvallisuusuhkien ja taloudellisten riskien hallintaa, jotka järjestävät määrätynlaisen mallin planetaarisuudesta sosiaaliseksi koordinaatioksi investointien, hallinnallisten järjestelmien ja poliittisten ohjelmien muodossa. Tästä näkökulmasta kuvamme planeetasta vastaa siis planetaaristen prosessien konstruktivistista järjestämistä infrastruktuuri- ja hallintajärjestelmien jäsentämällä kentällä. Tällainen näkökulma ei kuitenkaan palvele ainoastaan todellisuuden sulkemista kapitalismin luomaan kuvaan. Planetaarisuuden potentiaaliset merkitykset ovat suhteellisia sellaiseen analyysiin, joka pystyy sekä vastustamaan rakennettua kuvaa planeetasta että paikantamaan uudenlaisia kamppailun muotoja.

Tällaisella planetaarisella horisontilla ei ole transsendenttia tai nominaalista merkitystä, kuten Bruno Latourin[61] ja Isabelle Stengersin[62] kuvaamalla Gaialla, jonka voimat vyöryvät ilmastonmuutoksen myötä ihmisten elämään väkivaltaisella tavalla ja asettavat ankaran määritelmän sille, miten ihmiset ovat sidottuja osaksi Maata. Kysymys horisontin teknologisesta organisaatiosta on rajautuneempi lisäys planetaarisuuden ajatteluun. Se pyrkii tuomaan esiin, että planetaarisuus tiedon kohteena ei sijoitu vain kokemuksen tuolle puolen, vaan on havaittavissa arkielämää ympäröivien systeemien järjestämänä kenttänä. Tästä näkökulmasta myös ilmastonmuutos on rakennettu tietynlaiseksi yhteiskunnalliseksi horisontiksi, jolla on teknologinen ja sosioekonominen organisaatio.

Ilmastonmuutos on materiaalisten infrastruktuuriverkostojen perusteella rakennettu malli tulevaisuudesta, jonka avulla yhteiskuntajärjestys pyritään uusintamaan riskien muodostumista ennakoimalla.[63] Näin kuvatun horisontin teknologisen organisaation ja planeetan välillä ei siten ole vastaavuutta. Horisontin teknologinen organisaatio on muokattavissa ja rakennettavissa uudelleen, planeetta ei ole. Käsite ei siis palvele planeetan systematisointia hallinnan objektiksi, vaan argumentoi sen puolesta, että yhteiskuntajärjestyksen planetaarisuuden havaitsemiselle on rakennettavissa parempi teoreettinen linssi. Kyse ei ole kyberneettisestä planeetasta informaation rakenteiden formaalina verkostona, jota ihmisten tulisi oppia ohjaamaan, muokkaamaan ja hallitsemaan kokonaisvaltaisesti. Sen sijaan yhteiskuntajärjestyksen planetaarisuutta koskeva analyysi on muotoiltava poliittisen talouden näkökulmasta. Planetaarisuus informaatioteknologisesti jäsentyneenä horisonttina on siten työstettävissä johdonmukaiseksi tutkimuskohteeksi, joka ankkuroituu yhteiskunnan materiaaliseen järjestykseen.

Näin Deleuzen kuvaus vasemmistolaisesta politiikasta, joka aloittaa horisontista, on sovellettavissa ilmastonmuutoksen ajatteluun: yhteiskunnallisen järjestyksen on avauduttava horisontin rakentamisen näkökulmasta. Teoreettiset ideat paremmasta horisontista puuttuvat kapitalismin järjestämään planetaarisuuteen, missä horisontin uudelleenrakentaminen on mahdollista ainoastaan kamppailemalla energia-, kommunikaatio-, tuotanto- ja maataloussysteemien materiaalisesta järjestyksestä. Uudelleen rakennettu horisontti on yhtä lailla informaatioteknologisesti välittynyt mutta ei teknokraattinen, sillä sen olemassaolon mahdollisuudet ovat täysin riippuvaisia yhteiskunnallisista kamppailuista. Ilmastonmuutos edellyttää yhden ainoan planetaarisen horisontin rakentamista, mutta siihen yhdistyvä problematiikka on ratkaistava yhtä monessa paikassa kuin planetaarisuudella on havaitsijoita. Tämän vuoksi sellaisen horisontin rakentaminen, joka sulkee tuotannon ja kulutuksen biosfäärin näkökulmasta mallinnettavan kehän sisälle, on perustuttava planetaarisuuden vaihteleviin materiaalisiin merkityksiin. Nämä merkitykset ovat alueellisesti ja ihmisryhmittäin eroavia, keskenään vastakkaisia ja myös ristiriitaisia taloudellisten ja poliittisten intressien perusteella.

4 Lopuksi

Kapitalismin luoma ideologinen vaikutelma yhteiskunnan järjestyksestä on sellainen, jossa ihmiset kokevat itsensä kyvyttömiksi tuottamaan itse sen systeemin, jonka he työllään rakentavat ja uusintavat. Yksi tämän selkeimmistä ilmenemismuodoista on informaatioteknologia, joka hahmottuu ihmisille ”tiedostomattomana” hallinnallisena infrastruktuurina ja kokonaisvaltaisena yhteiskunnallisena voimana. Planetaariset geobiologiset muodostelmat taas pakottavat ajattelemaan maailmaa, joka on totalisoimaton. Sen kohtaaminen luo moniulotteisen vaatimuksen rakentaa käytännöllisiä ja tiedollisia suhteita, joiden avulla nykyhetkeä painostavat ongelmat ovat uudelleen muotoiltavissa poliittisesti.

Horisontista muotoiltava kysymys poliittisesta toimijuudesta on kuitenkin teoreettinen sellaisella tavalla, johon mikään yksi analyysi, käsitteellinen näkökulma tai poliittisen toiminnan muoto ei pysty vastaamaan. Siksi esimerkiksi Michael Hardt ja Antonio Negri ovat painottaneet, että moneuden tuottamien tiedon muotojen tutkiminen on tärkein väline kamppailuissa kapitalismin planetaarista tuhoa vastaan.[64] Tästä näkökulmasta viime vuosikymmenten aikana eri puolilla maailmaa muodostuneiden kamppailujen ja liikkeiden poliittinen toiminta on luonut tietoa kapitalismin nykyjärjestyksen analyysille keskeisellä tavalla. Samoin planetaarisuuden merkitysten muotoutumista on analysoitava eri tavoin toteutuneiden kamppailujen näkökulmasta, jotka ovat tehneet näkyväksi globaalien valtajärjestelmien kehitystä sekä hahmottaneet, minkälaisissa muodoissa työ, kommunikaatio, hyödykkeet, luonnonresurssit ja energia kytkevät ihmiset toisiinsa tällä planeetalla. Horisontin teknologinen organisaatio on rakennettavissa uudelleen, mutta se edellyttää tiedon tuottamista, toimintaa ja suuren määrän erilaisia kokeiluja planetaaristen systeemien sisällä ja niiden osana.

Olli Hasu

Viitteet

[1] Marshall McLuhan 1974, “At the moment of Sputnik the planet became a global theater in which there are no spectators but only actors”; Jennifer Gabrys, Program Earth. Environmental Sensing Technology and the Making of a Computational Planet

[2] Jennifer Gabrys, Program Earth. Environmental Sensing Technology and the Making of a Computational Planet

[3] Gilles Deleuze, L’abécédaire de Gilles Deleuze

[4] Gayatri Chakravorty Spivak, An Aesthetic Education in the Era of Globalization, 339

[5] Paul Edwards, A Vast Machine, 281-2

[6] Mark Hansen: Feed-Forward. On the Future of Twenty-First-Century Media, 118

[7] Erich Hörl, “The Environmentalitarian Situation: Reflections on the Becoming-Environmental of Thinking, Power, and Capital”, Cultural Politics 14 (2): 153–173; Erich Hörl, “Die technologische Bedingung. Zur Einführung”, teoksessa Die technologische Bedingung. Beiträge zur Beschreibung der technischen Welt, 7—53 ; Jennifer Gabrys, Program Earth. Environmental Sensing Technology and the Making of a Computational Planet; Mark Hansen: Feed-Forward. On the Future of Twenty-First-Century Media

[8] Peter Haff 2014: “Humans and technology in the Anthropocene: Six rules”, The Anthropocene Review 1—11

[9] Benjamin Bratton, The Stack. On Software and Sovereignty.

[10] Peter Haff, “Humans and technology in the Antropocene: Six rules”. Tekstissä Haffin pääargumentti on käsitellä teknosfääriä ei-ihmiskeskeisenä ja autonomisena systeeminä; Benjamin Bratton, The Stack. Brattonin argumentti teknologiajärjestelmän totaliteetista on samankaltainen kuin Haffin. Stack on sattumalta syntynyt megasysteemi, jota ihmiset rakentavat sekä tietoisesti että tietämättään. Stack puolestaan muuntaa maailmaa oman toimintalogiikansa mukaiseksi. Brattonin teoksessa keskeinen väittämä koskee Stack-systeemin autonomisesti tuottamia ja ylläpitämiä uudenlaisia suvereniteetin muotoja, jotka samanaikaisesti nojautuvat, haastavat ja ylittävät valtiollisen hallinnan. Brattonin teorian taustalla on komputatiivinen kuva maailmasta, jossa todellisuus tulee tietoiseksi itsestään informaatioteknologian välityksellä: “We, the humans, while included in this mix, are not necessarily its essential agents, and our well-being is not its primary goal. After billions of years of evolution, complicated heaps of carbon-based molecules (that includes us) have figured out some ways to subcontract intelligence to complicated heaps of silicon-based molecules (that includes our computers).” (8)

[11] ks. Bruce Clarke, Gaian Systems; William Connoly, Facing the Planetarity; Frédéric Neyrat, The Unconstructable Earth. An Ecology of Separation

[12] ks. Benjamin Bratton, The Stack, kappale “The Stack to Come”; Benjamin Bratton, The Terraforming

[13] Bratton, The Terraforming. Bratton kehittelee ideaa planetaarisessa mittakaavassa toteutuvasta suunnittelusta. Sisältää kyberneettisen idean teknologiasta, jonka välityksellä materiaalinen todellisuus tulee tietoiseksi itsestään ja pystyy reagoimaan omaan toimintaansa suunnitelmallisten feedback-mekanismien avulla. Brattonin spekulatiivisessa ajattelussa finanssimarkkinat voivat laajentua planetaariseksi geoekonomiaksi (geoeconomics), jossa talous systeeminä on ekologialle alisteista. Idean kehittelyssä Bratton kuitenkin turvautuu hyvin metaforiseen käsitykseen teknologiasta: “In this way, we consider not only how the geotechnics of Earth systems can be made into recursive media through which future models of risk and collapse can enforce themselves into the present, but also how our climatic models can use the media of the now-internalized financial apparatus to steer the sensing, indexing, and storing of value according to different definitions, ontologies, and relations between living beings and processes.”

[14] Bratton, The Terraforming. Brattonin keskittyy varsinkin geoengineering-projektien rationalisointiin ja pragmaattiseen käsittelyyn: “The program of geoengineering needs to be framed not as an omniscient, reductive control of ecological mechanisms, but as a sober, practical, geotechnically-minded, and geopolitically sensitive coming-to-grips with anthropogenic ecological effects, without the will to innocence or spiritual indulgence.”

[15] ks. akselerationismin kritiikki, Déborah Danowski & Eduardo Viveiros de Castro, The Ends of the World

[16] Gert Lovink, Sad By Design, 69-72

[17] Michel Foucault, Sécurité, territoire, population. Cours au Collège de France. 1977-1978.

[18] Michel Foucault, La naissance de la biopolitique, 265-6; Jennifer Gabrys, Program Earth

[19] Gilles Deleuze, ”Post-scriptum sur les sociétés de contrôle”

[20] Mark Hansen: Feed-Forward. On the Future of Twenty-First-Century Media

[21] Matteo Pasquinelli, “The Automaton of the Anthropocene: On Carbosilicon Machines and Cyberfossil Capital”, The South Atlantic Quarterly 116:2

[22] Tiqqun, The Cybernetic Hypothesis, Semiotext(e)

[23] ks. Leigh Phillips & Michal Rozworski, People’s Republic of Walmart; Nick Srnicek & Alex Williams, Inventing the Future. Postcapitalism and a World Without Work; Aaron Bastani, Fully Automated Luxury Communism — myös esim Edward O. Wilson, Half-Earth, hyödyntää samankaltaista skenaariota

[24] Jennifer Gabrys, Program Earth. Environmental Sensing Technology and the Making of a Computational Planet; Jesse Goldstein, Planetary Improvement. Cleantech Entrepreneurship and the Contradictions of Green Capitalism ; Holly Jean Buck, After Geoengineering. Climate Tragedy, Repair, and Restoration.

[25] Seb Franklin, Control; ks. Ronald Kline, Cybernetics Moment, 202

[26] Norbert Wiener, The Human Use of Human Beings, 17-18

[27] Micheal Hagner, ”Vom Aufstieg und Fall der Kybernetik als Universalwissenschaft”, teoksessa Die Transformation des Humanen. Beiträge zur Kulturgeschichte der Kybernetik (toim.) Michael Hagner & Erich Hörl

[28] Ronald Kline, The Cybernetics Moment. Or Why We Call Our Age the Information Age, 6

[29] Norbert Wiener, Cybernetics. Or Control and Communication in the Animal and the Machine.

[30] James Gleick, The Information. A History, a Theory, a Flood; Wendy Chun, Programmed Visions

[31] Katherine Hayles, How We Became Posthuman. Virtual Bodies in Cybernetics, Literature, and Informatics.

[32] Nortbert Wiener, The Human Use of Human Beings, 95-6

[33] Yhtenevällä tavalla Haylesin analyysin kanssa Peter Galison on osoittanut, kuinka Jean-François Lyotardin metanarratiiveja kumoava postmoderni teoria ja Donna Harawayn rajoja purkava kyborgi ovat kriittisistä näkökulmistaan huolimatta käsitteellisesti pitkälti yhdenmukaisia kyberneettisen diskurssin kanssa. Tässä mielessä postmoderni teoria on jättänyt nykyajattelulle ambivalentin perinnön suhteessa kybernetiikkaan, joka lahjoitti monet tärkeimmistä työkaluista muuttumattoman ihmisolemuksen purkamista varten kuten myös ihmisen ja luonnon sekä ihmisen ja koneen välisen ontologisen eron häivyttämiseksi.

[34] Philip Mirowski, Machine Dreams, 6-7

[35] Philip Mirowski, Machine Dreams, 238

[36] Friedrich Hayek, The Use of Knowledge in Society

[37] Friedrich Hayek, The Use of Knowledge in Society

[38] Jakob Tanner, ”Komplexität, Kybernetik und Kalter Krieg. ”Information” im Systemantagonismus von Markt und Plan” 396-7, teoksessa Die Transformation des Humanen. Beiträge zur Kulturgeschichte der Kybernetik (toim. Michael Hagner & Erich Hörl)

[39] Philip Mirowski & Edward Nik-Khah, The Knowledge We Have Lost in Information, 68

[40] Evgeny Morozov, “Digital socialism?” NLR 116/117.

[41] Donald Mckenzie, An Engine, Not a Camera; Edward LiPuma, The Social Life of Financial Derivatives

[42] Seb Franklin, Control. Digitality as Cultural Logic, 83. Ks. myös Nick Srnicek, Platform Capitalism.

[43] Adam Greenfield, Radical Technologies. The Design of Everyday Life; Jonathan Crary, 24/7. Late Capitalism and the Ends of Sleep; Hamid Ekbia & Bonnie Nardi, Heteromation. And Other Stories of Computing and Capitalism; James Bridle, New Dark Age. Technology and the End of the Future

[44] Aaron Benanav, Automation and The Future of Work; ks. myös Robert Brenner, The Economics of Global Turbulence.

[45] Ronald Kline, Cybernetics Moment. Or Why We Call Our Age the Information Age

[46] Jason E. Smith, Smart Machines and Service Work; Hamid Ekbia & Bonnie Nardi, Heteromation. And Other Stories of Computing and Capitalism; ks. myös MIT:n julkaisema raportti “the Work of the Future”

[47] Wendy Chun, Programmed Visions. Software and Memory.

[48] Bruce Clarke, Gaian Systems. Lynn Margulis, Neocybernetics, and the End of the Anthropocene.

[49] Bruce Clarke, Gaian Systems. Lynn Margulis, Neocybernetics, and the End of the Anthropocene, 7-8; Lynn Margulis, Symbiotic Planet, 149

[50] Bruce Clarke, Gaian Systems, 5-6.

[51] Lynn Margulis, Symbiotic Planet, 148-9

[52] Bruce Clarke, Gaian Systems, 69

[53] Bruce Clarke, Gaian Systems, 96

[54] Bruce Clarke, Gaian Systems, 92-3

[55] Bruce Clarke, Gaian Systems, 222

[56] Lynn Margulis & Dorion Sagan, What is Life?, 189

[57] Donna Haraway, Staying with the Trouble

[58] Bruce Clarke, Gaian Systems, 256

[59] ks. Nick Srnicek & Alex Williams, Manifesto for an Accelerationist Politics; Frédéric Neyrat, The Unconstructable Earth

[60] Paul Edwards, The Closed World; Wendy Chun, Programmed Visions.

[61] Bruno Latour, Facing Gaia; Bruno Latour “Why Gaia is not a God of Totality”, Theory, Culture & Society 34(2-3): 61-81.

[62] Isabelle Stengers, In Catastrophic Times

[63] ks. esim. IPCC-skenaariomallien taloudellinen logiikka: Wim Carton, “Carbon Unicorns and Fossil Futures: Whose Emission Reduction Pathways Is the IPCC Performing?”, teoksessa Has It Come to This? The Promises and Perils of Geoengineering on the Brink. (toim. J. P. Sapinski, Holly Jean Buck, Andreas Malm)

[64] Michael Hardt & Antonio Negri, “Empire, Twenty Years On”, NLR 120