Tutkijaliiton palkinnot 2021: Haastattelussa Hanna Kuusela ja Tero Toivanen

Vuoden 2021 Tutkijaliitto-palkinnot myönnettiin Hanna Kuuselalle ja Tero Toivaselle. Sekä Kuusela että Toivanen ovat puolustaneet tinkimättömästi Suomessa käytävän kriittisen tutkimuksen ja julkaisemisen tärkeyttä. Palkintoihin liittyvissä haastatteluissaan Kuusela ja Toivanen kertovat tarkemmin näkemyksiään tiedepoliittisesta ilmapiiristä sekä yliopistojen ja akateemisen julkaisemisen tilasta tänään.


Tutkijaliitto-palkinto 2021

Tutkijaliitto-palkinto annetaan vuosittain henkilölle tai taholle, joka on osoittanut, miten käsitteellinen ja käytännöllinen työ voivat yhdistyä uutta luovaksi yhteiskunnalliseksi toiminnaksi. Vuonna 2021 palkinto myönnettiin Hanna Kuuselalle.

kuva: Kimmo Jylhämö

Akatemiatutkija Kuusela on mittavan tutkimustoimintansa ohella ollut tinkimätön yliopistotyön ja -politiikan puolestapuhuja. Kuusela on profiloitunut etenkin Tampereen ongelmallisen yliopistofuusion kriitikkona, ja hän on ansiokkaasti puolustanut yliopistoyhteisön sananvaltaa asioihinsa ja ajanut läpinäkyvämpää yliopistodemokratiaa. Tampereen yliopiston kamppailuissa kiteytyy koko suomalaisen yliopistoinstituution nykytilanne, ja ne koskettavatkin koko akateemista yhteisöä, eivät vain niitä tamperelaisia, joiden mahdollisuudet tehdä työtään ja opiskella ovat suoraan uhattuina.

Tampereen yliopiston johdon ja henkilökunnan välillä on ollut hiljattain erimielisyyttä ainakin tilavähennyksistä ja yt-neuvotteluiden sisällöstä. Mikä on tällä hetkellä mielestäsi keskeisin yliopistopoliittinen kysymys Tampereella?

Tampereella kärsitään tällä hetkellä erityisen vahvasti kahdesta yliopistopoliittisesta trendistä eli säätiöyliopistomallin ja johtajavaltaisuuden tuomista ongelmista. Ensinnäkin ongelmia on tuonut yliopiston säätiömuoto. Sen myötä tietyt sidosryhmät – jotka kutsuvat itseään yliopiston perustajiksi – ovat pyrkineet aggressiivisesti sekaantumaan yliopiston sisäisiin asioihin koko sen olemassaolon ajan. Yliopisto ja yliopistolaiset eivät ole olleet vapaita tekemään itseään koskevia päätöksiä, sillä ”perustajien” painostus on ollut kovaa. Tämä on uhannut tieteen autonomiaa, jolla on syystäkin pitkät perinteet: tiede voi hyvin vain, jos sitä tehdään tietyn etäisyyden päässä kulloisenkin jan talous-poliittisista intresseistä. Syynä kummallisen tilanteeseen on säätiöyliopistoa koskeva lainsäädäntö, joka on antanut mahdollisuuden ostaa pienillä kertasijoituksilla kohtuuttoman paljon pysyvää määräys- ja sananvaltaa säätiöyliopistojen asioihin. Pahinta on vieläpä se, että ainakin Tampereella nämä säätiöyliopiston “perustajat” ovat suhteellisen sattumanvaraisesti koottu joukko erilaisia intressiryhmiä, joista osa käyttää aktiivisesti valtaa ja osa taas on täysin passiivisia. Tämä on tuottanut pahasti vääristyneen tilanteen, jossa yksittäiset intressiryhmät pääsevät käyttämään kohtuutonta valtaa käytännössä lähes kokonaan julkisrahoitetussa korkeakoulussa. Säätiöyliopistolainsäädäntö on pahasti epäonnistunut ja Tampereen yliopiston ongelmat heijastelevat sitä.

Toiseksi Tampereen yliopisto kärsii keskitetyn johtamismallin tuomista ongelmista. Samasta ilmiöstä kärsivät kaikki yliopistot, mutta Tampereella tilanne on päässyt erityisen pahaksi. Yliopiston sisälle tuntuu ikävä kyllä kehittyneen jonkinlainen jatkuva kriisitila. Monien yliopistolaisten luottamus johtoon on tällä hetkellä lähes olematon. Nämä ihmiset esittävät aktiivisesti kritiikkiä – pääosin saamatta asiallisia vastauksia, ja moni puhuu pelon ilmapiiristä.

Toinen osa yliopistolaisista taas uskoo vahvasti, että kriisistä päästään eteenpäin, jos johdolle annetaan työrauha ja kritiikin esittäminen lopetetaan. Johdon on helppo esittää tilanne niin, että yliopistoyhteisö riitelee keskenään, jolloin se ei joudu itse kantamaan vastuuta mahdollisista omista epäonnistumisistaan. Ajattelen, että tämäkin ongelma juontuu monella tavalla viime vuosikymmenten korkeakoulupoliittisista trendeistä ja muutoksista lainsäädännössä: kun valtaa on keskitetty yhä pienemmälle joukolle ja kollegiaalista päätöksentekoa korvattu managerialistisella keskusjohtoisuudella, on lopputuloksena epäterveellä tavalla kahtiajakautunut yhteisö, jossa jakolinjan toisella puolella ovat johdon tukijat ja toisella puolella johdon kriitikot. Jos päätöksenteko olisi hajautetumpaa ja lähempänä lattiatasoa, kiistoja olisi toki edelleen, mutta ne ratkottaisiin yhdessä siellä, missä niitä syntyykin ja niiden kesken, keitä kiistat koskevat. 

 
Millä mallilla ajattelet Tampereen yliopiston asioiden olevan kymmenen vuoden kuluttua? Entä suomalaisen yliopistomaailman ylipäätään?

Olen luonteeltani varmasti pessimisti, mutta ei kai auta muu kuin toivoa, että yhä useampi yliopistolainen niin Tampereella kuin muissakin Suomen yliopistoissa alkaisi aktiivisemmin osallistua yliopistojensa kehittämiseen. Tällä hetkellä koen, että läpi koko yliopistokentän monet ovat syvästi lamaantuneita tai turhautuneita. Toivo on jollain tavalla hukassa, koska yliopistolaiset kokevat, ettei heillä ole kunnollista toimijuutta vaan päätökset tapahtuvat jossain kaukana ja ne ovat pääsääntöisesti huonoja. Byrokratia ja mittaaminen lisääntyvät, organisaatiot ovat jatkuvasti myllerryksessä ja tutkijat, opettajat sekä opiskelijat voivat huonosti. Juha Jokelan Kansallisteatterissa esitettävä Dosentit-näytelmä kuvaa hyvin näitä yleisiä tuntoja. Sen saama vastaanotto yliopistolaisten keskuudessa kertoo karua kieltä: valtava määrä ihmisiä on kokenut traagisen näytelmän kuvaavan omaa yliopistoelämäänsä – vain sillä erotuksella, että todellisuus on vielä näytelmääkin kauheampi. 

Tarvitaan demokraattisia uudistuksia, mutta ne eivät toteudu, elleivät yliopistolaiset itse niitä vaadi.  

Olet toiminut tutkijana Tampereen ohella myös Lontoossa. Millaisena näet suomalaisen yliopiston eetoksen ja suunnan suhteessa muuhun Eurooppaan?

Ikävä kyllä Suomen yliopistot ja korkeakoulupolitiikka ovat seurailleet pitkälti yleiseurooppalaista kehitystä. Yliopistojen managerialistinen, keskusjohtoinen, johtamismalli on vahvistunut ympäri Eurooppaa viime vuosikymmeninä. Sen avulla on tuhottu tai ajettu ahtaalle demokraattisen ja kollegiaalisen päätöksenteon perinne. Tämä ei ole huono asia ainoastaan yliopistoille ja korkeakouluille vaan myös demokratialle ja demokraattiselle perinnölle laajemmin. Olen erittäin huolissani siitä, että samaan aikaan kun luottamus demokratiaa kohtaan on yleisemminkin haurastunut yhteiskunnissa myös yliopistot ovat kääntyneet siitä poispäin. Jos yliopistoissakaan ei enää uskota demokraattiseen päätöksentekoon, tuskin voimme olettaa suotuista demokratiakehitystä muuallakaan yhteiskunnissa. 

 
Olet ollut aktiivinen monissa tieteellisissä ja poliittisissa yhteisöissä elämäsi aikana. Mitkä ovat olleet sinulle mieluisimpia akateemisen ja yhteiskunnallisen aktivismin hetkiä?

Vaikea nimetä yksittäisiä tapahtumia, mutta kyllä mieluisimpia varmasti ovat olleet sellaiset hetket, joissa yllättäen ymmärtää, että oma huoli tai kritiikki onkin jollain tavalla yhdessä jaettu ja ettei olekaan yksin vaatimassa muutosta tai korjausta johonkin epäkohtaan. Vaikka edistykselliset vaatimukset usein lähtevätkin liikkeelle yksittäisten ihmisten tai pienten ryhmien aloitteesta, toteutuakseen edistys tarvitsee yhteisesti jaetun käsityksen muutoksen tarpeesta. Hetket, jolloin aistii tällaisen yhteisesti jaetun tahdon muuttaa jotakin tilannetta paremmaksi, ovat tärkeitä. Niitä on harvoin, mutta esimerkiksi Tampereen yliopistossa yliopistolaisten ulosmarssi keväällä 2018 oli tällainen.

Mikä kirja on tehnyt sinuun viimeksi vaikutuksen? Mitä suosittelet luettavaksi? 

Matias Riikosen romaani Matara. Vaikka aihe – poikien sotaleikit – tuntui ensi alkuun vieraalta ja on sitä edelleen, kirjassa oli sellaista omalakisuutta, jota kirjallisuudelta – ja myös muulta taiteelta ja ajattelulta – ensisijassa etsin. Uskon, että yhteiskuntamme tarvitsevat ennen kaikkea lisää yhdessä tekemistä ja demokratiaa, mutta jotta yhteinen edistys on mahdollista, tarvitsemme myös omalakista ajattelua. Kielellisten ansioidensa lisäksi Matara on myös syvällinen kuvaus oikeastaan juuri niistä aiheista, joita tässä haastattelussa käsittelemme. Sitä voi lukea tutkielmana demokratian haavoittuvuudessa, despoottisuuden vaaroista sekä johtajien ja johdettavien välisistä yhä sairaalloisemmiksi käyvistä dynamiikoista – eli juuri niistä ongelmista, jotka vaivaat niin yliopistojamme kuin yhteiskuntiammekin.

Kiitos haastattelusta ja onnea palkinnosta! 


Tutkijaliiton myyrä 2021

”Tutkijaliiton myyrä” on palkinto, joka annetaan Tutkijaliiton toiminnan kannalta tärkeästä näkymättömästä työstä. Kyse voi olla oleellisesta työpanoksesta pitkälti talkootyöhön perustuvassa toiminnassa tai sellaisesta tutkimustyöstä, jonka tulokset eivät helposti saa näkyvyyttä tieteiden ja yhteiskunnallisen keskustelun kentällä. Vuoden 2021 palkinto myönnettiin Tero Toivaselle.

kuva: Ida Stenros

Tiede & edistys -lehden väistyvä päätoimittaja Tero Toivanen on akateemisen tutkimuksensa ohella toiminut väsymättä kriittisen, monitieteisen sekä kielellisesti kunnianhimoisen tiedekirjoittamisen puolesta. Tiede & edistyksen päätoimittajana Toivanen on vienyt läpi mittavia uudistuksia liittyen etenkin avoimeen julkaisuun ja entistä paneutuneempaan toimitukselliseen prosessiin. Uusista digitaalisista julkaisualustoista ja yhä epävarmemmasta julkisesta rahoituksesta huolimatta Toivanen on samaan aikaan onnistunut pitämään esillä perinteisen painetun lehden merkitystä lukijoille. Toivasen sekä näkyvä että näkymätön vuosikymmenen työpanos on ollut niin Tutkijaliitolle kuin Tiede & edistykselle korvaamaton.

Olet toiminut Tutkijaliiton sekä Tiede & edistyksen parissa noin vuosikymmenen ajan. Mitkä ovat olleet mieleenpainuvimpia hetkiä?  

Mieleenpainuvaa on ollut yhdessä tekeminen terävien ja innostavien ihmisten kanssa. Tutkijaliiton toiminnassa mieleen on jäänyt erityisesti vuosittaiset kesäkoulut, joissa on saanut nauttia kiinnostavista esitelmistä ja hauskasta seurasta. Eräs kesäkoulu, taisi olla kesällä 2014, oli itselleni erityisen merkityksekäs. Päädyin sattumusten kautta muuttamaan viime hetkellä oman esitelmäni sisältöä, ja päätin tarkastella pienessä kainuulaisessa kylässä 1860-luvulla mellastaneen rosvojoukon sosiaalihistoriaa. Tästä sivuaskeleesta muotoutui lopulta pidempi inspiraatio, joka muutti silloiset tutkimussuunnitelmani perinpohjaisesti ja johti lopulta 1800-luvun Kainuun tervakapitalismia käsittelevään väitöskirjaan. Ilman kesäkoulua tällaista kehitystä ei olisi ehkä koskaan tapahtunut. Usein tutkimuksen sivupoluista saattaakin muodostua kaikkein jännimpiä matkoja. 

Tiede & edistyksessä antoisinta on puolestaan ollut tieteellisen toiminnan eri muotojen harjoittaminen osana monitieteistä toimituskuntaa. Myös useampi eri kokoonpanoilla toimitettu teemanumero (Liike, Antroposeeni, Talous & ympäristö, Pandemia I & II) on jäänyt mieleen opettavaisena ja antoisana projektina. Viimeiset pari vuotta olen ollut päätoimittajana ja vaikka kaikki on tehty koronan varjossa, on ollut ilo kehittää lehteä uudistuneen toimituskunnan kanssa. 

Millaisena näet suomalaisen tieteellisen kirjoittamisen ja kustantamisen kentän tällä hetkellä?   

Lehdet ja kustantajat joutuvat sopeutumaan uuteen toimintaympäristöön kuten avoimeen julkaisuun. On myös hyvin tiedossa, että uudet tutkijapolvet kasvavat uudenlaiseen akateemisen kapitalismin eetokseen, jossa vain julkaiseminen englanninkielisissä journaaleissa määritellään tärkeäksi. Tämän kehityksen vastapainona Suomessa julkaistaan kuitenkin jatkuvasti laadukkaita suomenkielisiä tieteellisiä kirjoja ja tutkimusartikkeleja. Lahjakkaita suomenkieliseen kirjoittamiseen panostavia tekijöitä löytyy siis edelleen. Nähdäkseni suuri joukko akateemisia työläisiä uskoo edelleen suomenkieliseen tieteelliseen työhön vankasti, ja siksi he ovat myös halukkaita toimimaan vapaaehtoisesti ja pyyteettömästi toimituskunnissa ja vertaisarvioitsijoina. Päätoimittajan työssä huomaakin konkreettisesti paitsi lehden toimituskunnan panoksen merkityksen myös esimerkiksi vertaisarvioitsijoiden työn tärkeyden. Tiede & edistyksessä on saanut huomata, että vertaisarvioitsijat useimmiten todella panostavat arvioihin ja kontribuoivat näin suomalaisen tieteellisen keskustelun laatuun merkittävästi. Jos siis suomalaisen kirjoittamisen ja julkaisemisen tilaa katsoo tästä ruohonjuuritason uutteruudesta käsin, on kentällä edelleen vahvaa tekemistä, ja tässä mielessä tulevaisuus voi olla valoisakin, vaikka haasteita piisaa. 

Päätoimittajakaudellesi osui Tiede & edistyksen iso siirtymä avoimeen julkaisemiseen ja muita suuria uudistuksia. Mitkä ovat avoimen julkaisun mahdollisuudet ja haasteet kotimaiselle tiedejulkaisemiselle?  

Avoimen julkaisun myötä tieteelliset seurojen ylläpitämät lehdet voivat joutua vaikeuksiin, jos seurauksena on, että painetun lehden tilauksesta saatavat tulot vähenevät, kun lehti on ilmaiseksi saatavilla netissä. Meneillään onkin rahoitusmalliuudistus, jonka on vastattava myös tähän muutokseen, jotta suomalaisen tieteellisen julkaisemisen edellytykset ja monipuolisuus turvataan tulevaisuudessa.  

Toisaalta avoin julkaiseminen on myös lehdille mahdollisuus. Sen avulla lehtien ja kirjoittajien on mahdollisuus saada enemmän näkyvyyttä nykyisessä mediaympäristössä, ja tuoda esiin tutkimusta ja tiede- ja yhteiskuntapoliittista keskustelua. Avoin julkaiseminen mahdollistaa myös sujuvuutta toimitustyössä ja esimerkiksi ajankohtaisia keskustelunavauksia voidaan julkaista nopeassakin tahdissa ilman perinteisen lehtijulkaisemisen viivettä. Kun lehti on laadukas ja sen ympärillä on hyviä tekijöitä, uskon, että tilaajat myös haluavat edelleen lukea tuhtia lehteä perinteisessä painetussa muodossa. Ajattelen myös, että suomenkieliselle julkaisemiselle asettuvat haasteet voivat kannustaa lehtiä myös määrittelemään tarkemmin omaa tehtäväänsä ja paikkaansa julkaisukentällä, mikä ei ole koskaan huono asia. Tällaista työtä on tehty myös uudistuneessa Tiede & edistyksessä

Minkälaisten tutkimuskysymysten ja -teemojen parissa työskentelet tällä hetkellä? 

Aloitin syksyllä uuden kolmen vuoden tutkimusprojektin Helsingin yliopiston Tutkijakollegiumissa. Tässä projektissa käsittelen suomalaisen ja eurooppalaisen äärioikeiston ilmastopolitiikkaa ja ympäristökäsityksiä. Pyrin luomaan teemaan pidempää historiallista perspektiiviä ja teoretisoimaan, mille materiaaliselle perustalle äärioikeisto rakentaa agendaansa nopeasti kuumenevassa maailmassa. Olen edelleen myös BIOS-tutkimusyksikön aktiivinen jäsen, ja siellä puolen teen tutkimusta erityisesti talous- ja teollisuuspolitiikan muutostarpeesta ekokriisin aikakaudella.  

Mikä kirja on tehnyt sinuun viimeksi vaikutuksen? Mitä suosittelet luettavaksi? 

Tämä on kiehtovan hankala kysymys, kun hienoja kirjoja on aina niin monta käsillä. Luin jouluna Johanna Vehkoon Oikeusjutun, ja suosittelen sitä kaikille, joita kiinnostaa suomalainen oikeusjärjestelmä, median muutos, mutta myös äärioikeiston strategiat. Lomalukemisena vaikutuksen on tehnyt myös David Graeberin ja David Wengrown varsin paljon huomiota saanut Dawn of Everything, joka minulla on vielä hieman kesken. Lisäksi on mainittava Anna Tsingin Lopun aikojen sieni. Olen käyttänyt Tsingin kirjaa aikaisemmin opetuksessa nimenomaan historiallisen analyysikyvyn innoittamiseksi. Luin taannoin myös kirjan uuden suomennoksen, ja kirja tuntui entistä paremmalta. Anna Tuomikosken suomennos on laadukas, ja on kerrassaan hienoa, että tällaista käännöskirjallisuutta on saatavilla.  

Kiitos haastattelusta ja onnea palkinnosta!