Oidipuksesta lobotomiaan: Deleuze ja Guattari libidona ja meeminä

1. Mikä on Oidipus?

Anti-kirjojen eurooppalainen perinne ulottuu ainakin Julius Caesarin kadonneeseen tekstiin Anti-Cato. Caesar kirjoitti sen vastaukseksi Ciceron pamflettiin, joka ylisti nuorempaa Catoa. 

Kaksi tuhatta vuotta myöhemmin Friedrich Engels kirjoitti Vorwärts-lehteen sarjan tekstejä, joista koottu kirja opittiin tuntemaan nimellä Anti-Dühring. Engelsin tavoite oli tuhota konservatiivisen sosiaalidemokraatin, juutalaisvastaisen Eugen Dühringin näkemysten suosio ja asettaa niiden tilalle marxilainen analyysi filosofiasta, poliittisesta taloudesta ja politiikasta. 

Friedrich Nietzsche oli Engelsin tavoin ankara dühringlaisen sosialismin vastustaja (Nietzschen sosialismin vastaiset kiistakirjoitukset tulee lukea juuri tästä kulmasta). Hän kirjoitti Antikristuksen, joka hyökkää kristillistä tuonpuoleisuutta, kaunaa, kateutta ja kostonhimoa vastaan. “Pakanoita ovat kaikki, jotka myöntävät elämän.”[1]

Cato edustaa tasavaltalaisuutta. Dühring edustaa varhaista “kansallista sosialismia” ja Kristus kristillisiä hyveitä, jotka siirtävät huomion tämän maailman todellisista taisteluista kuviteltuun tuonpuoleiseen. On siis suhteellisen selvää, mitä tarkoittaa olla anti-Cato, anti-Dühring tai anti-Kristus. Mutta mikä on Oidipus, jota vastaan Gilles Deleuze ja Félix Guattari hyökkäävät Anti-Oidipuksessaan? Millaista on olla antioidipaalinen? Entä miten kirja, joka on niin jotakin vastaan, voi olla niin myönteinen?

Ei tarvitse mennä Freudiin, joka Unien tulkinnassa löytää oidipuskompleksin tutkimalla itseään. Olennainen on jo antiikin myytissä.

Myytin Oidipus syntyy Theban kuninkaalliseen perheeseen. Hänen isänsä, Theban kuningas, kuulee oraakkelilta, että Oidipus tulee vielä tappamaan hänet. Niinpä perhe hylkää Oidipuksen kuolemaan. Paimen sattuu pelastamaan pojan, ja Oidipus päätyy ottolapseksi Korintin kuninkaan hoviin. Aikuistuttuaan Oidipus kuulee oraakkelilta, että hänen kohtalonsa on surmata oma isänsä ja naida äitinsä. Oidipus luulee, että Korintin kuningas ja kuningatar ovat hänen alkuperäiset vanhempansa. Säikähtäneenä hän lähtee pakoon kohtaloaan. Pakomatkalla hän tietämättään tappaa isänsä ja päätyy vapauttamaan Theban hirveän sfinksin kynsistä. Palkinnoksi sankarityöstä Oidipus nai kuningattaren, siis äitinsä, jonka kanssa saa lapsia.

Oidipuksen elämä alkaa siis vallan kolmiosta, joka koostuu komponenteista 1) isä-kuningas, 2) äiti-kuningatar, 3) lapsi-Oidipus. Kolmio on sama sekä synnyinperheessä että kasvattivanhempien luona. Oidipus yrittää paeta tätä muodostelmaa, mutta juuri pakoyritys ajaa Oidipuksen toteuttamaan oraakkelin ennustuksen ja uusintamaan vallan kolmiomaisen kaavan isä–äiti–lapsi. Oidipus päätyy näin uusintamaan nimenomaan sen, mitä vastaan hän yritti taistella.

Isänmurhan jälkeen Oidipuksesta tulee uusi isä ja uusi vallanpitäjä, ja kun hän ymmärtää kauhean kohtalonsa, hän ei pysty enää katsomaan tilannetta. Kirjoittajien näkemykset Oidipuksen kohtalosta vaihtelevat, mutta tunnetuimmaksi lienee jäänyt Sofokleen versio, jossa Oidipus sokaisee silmänsä ja lähtee maanpakoon tyttärensä Antigoneen opastamana.

Oidipus-myytti kuvaa vallan replikaation prosessia. Kun vastustetaan valtaa tai peräti kumotaan sitä, päädytään herkästi uusintamaan valta. Vallankumoajista tulee uusi valtiovalta, joka on samanlainen tai pahempi kuin edellinen. Ammattiliitot järjestäytyvät työnantajia vastaan mutta muodostuvat uudeksi alistamisen muodoksi, jossa sanellaan kuinka työntekijät saavat ja eivät saa kieltäytyä töistä. Kriittisen ajattelun muodoista tulee byrokratioita ja jäykänvirallisia akateemisen teollisuuden aloja. Skenejulkkis, joka aluksi innostaa ja herättää iloa, nousee seuraavaksi pikkutyranniksi. Oidipus on kaava, jossa tiedostamatta päädytään alistajaksi alistajan paikalle. Siinä päädytään haluamaan alistamista siitä huolimatta, että toiminta lähti liikkeelle halusta paeta ja purkaa valtaa.

Deleuze ja Guattari asettavat kaksi poliittista kysymystä: Miten välttää fasistista halua johtaa ja alistaa? Toisaalta: miten välttää halua tulla johdetuksi ja alistetuksi?

Kysymyksiä motivoivat Ranskan vuoden 1968 tapahtumat, jolloin maa oli lähestulkoon vallankumouksen partaalla. Yhdeksän miljoonaa ihmistä lakkoili, kaduilla mellakoitiin, armeija oli valmiustilassa ja presidentti pakeni maasta kuin itse Oidipus. Asevoimat kuitenkin säilyivät uskollisina valtiolle, ammattiliitot ja kommunistinen puolue käskivät ihmisiä palaamaan töihin. Syksyllä näkyvä kapinointi oli tyrehtynyt, vaikka ihmisten väliset suhteet, palkkatyön merkitys elämässä, sukupuoliroolit, kulttuurikäsitykset ja seksuaalisuuden sääntely menivätkin uusiksi tavoilla, joista muodostui vuoden 1968 kumouksellinen perinne: molekulaarinen vallankumous.

Tapahtumat saivat Deleuzen ja Guattarin uudistamaan Wilhelm Reichin kuuluisan kysymyksen: Mikä saa ihmiset kiihottumaan sekä toisten alistamisesta että itsen alistamisesta? Miksi saamme suorastaan seksuaalista tyydytystä toisten polkemisesta ja toisaalta omasta riistostamme?

Yksinkertainen vastaus on Oidipus. Oidipus on vallan kätyrin hahmo. Oidipus on haluansa. Se on libidinaalinen pyydys, jonka instituutiot puolueista ja pomoista uutismediaan ja terapeutteihin pyrkivät asentamaan tiedostamattomaan. Kun Freud “löysi” oidipusmyytin ja teki siitä tiedostamattoman universaalin rakenteen, hän perusti psykoanalyysin, josta tuli oidipalisoiva koneisto.

Oidipus saa meidät haluamaan fasismia ja toimimaan fasistisesti. Oidipus selittää, kuinka halu voi haluta kärsimystä ja omaa alistamistaan: kyttänä toimiminen kiihottaa. Oidipaalinen kolmio jumittaa halun suljettuun kiertoon, jossa se muuttuu haluksi kytätä sekä itseä että muita. Kyse on jonkinlaisesta negatiivisesta itsetyydytyksestä, jossa nautinto syntyy tarkkailusta ja rankaisemisesta.

Antioidipaalisuus tarkoittaa siis sekä alistamisen että alistumisen vastustamista. Se tarkoittaa myös oman auktoriteetin muodostumisen vastustamista. Siksi Deleuze ja Guattari ovat niin hauskoja, siksi Anti-Oidipus on niin suuri filosofinen vitsikirja. Matto pitää vetää myös omien tuhatjalkojen alta, ja koomikon täytyy laskea omat housunsa ensimmäiseksi, jotta voi riisua isin, äidin ja pikku-oidipukset.

2. Vallankumouksen bestseller

Anti-Oidipuksen ensipainos keväällä 1972 myi loppuun kolmessa päivässä. Le Monde omisti kirjalle kaksi sivua. Teoksesta järjestettiin tuntikausien väittelyitä. Intellektuellit ja psykoanalyytikot kirjoittivat kiivaita arvosteluja. Anti-Oidipus oli hyvin kiistanalainen, ja panokset eivät olleet pelkästään teoreettiset. Kirjalla Deleuze ja Guattari kävivät ennen kaikkea radikaalin ajattelun “virallisten” muotojen kimppuun. Erityisesti he arvostelivat puoluekommunismia, umpikujiin ajautuvia yhteiskunnallisia liikkeitä ja psykoanalyysin institutionalisoitumista.

Ranskassa, kuten Italiassa ja Länsi-Saksassa, kamppailtiin noihin aikoihin ulkoparlamentaaristen liikkeiden suunnasta. Maolaiset olivat yksi voimistuvista vasemmistoliikkeistä. Helmikuussa 1972 Reunault’n autotehtaan vartija ampui maolaisen Pierre Overneyn, joka oli jakanut tehtaalla flaikkuja työläisille. Yli 200 000 ihmistä tuli Overneyn hautajaisiin, mikä kertoo tilanteen politisoitumisen tasosta, ja muiden muassa Jean-Paul Sartre ja Michel Foucault osallistuivat Reunault’n vastaiseen mielenosoitukseen.

Samana vuonna Guattari kirjoitti päiväkirjaansa, että jos kerran vallankumouksellisen liikkeen olemus on haluenergian vapauttaminen, niin ankaran hierarkkiset ja valtaa keskittämään pyrkivät maolaiset ovat liikkeen olemuksen “absoluuttisia vihollisia”.[2] Anti-Oidipus käy syyllistämistä ja moralismia, velvollisuuksia ja vastuullistamista vastaan. Deleuze ja Guattari kysyvät: miten tehdä poliittisesta toiminnasta kevyttä ja iloista, vastuutonta ja haluttavaa?

Osa vasemmistolaisista ryhtyi välittömästi vastahyökkäykseen ja nimitti Anti-Oidipusta oikeistolaiseksi kirjaksi, jolla on totalitaarinen agenda ja joka pyrkii integroimaan vasemmistolaiset porvarilliseen yhteiskuntaan. Kirjan maine moraalittomana ja itsekkäänä teoksena on säilynyt, ja myöhemmät vasemmistolaiset ovat joskus nimittäneet teosta ja sen käyttäjiä uusliberalistisiksi, koska kirjassa ei paheksuta kapitalismia vaan yritetään ottaa vakavasti kapitalismin kyky käyttää libidinaalista energiaa.

Deleuzen ja Guattarin elämäkerturi François Dosse pohtii Anti-Oidipuksen merkitystä ranskalaisten liikkeiden radikalisaatioprosessissa ja siteeraa Guattarin ystävän arviota, jonka mukaan erityisesti Guattarin henkilökohtaista toimintaa on osin kiittäminen siitä, että kommunistiset liikkeet eivät Ranskassa 1970-luvulla ryhtyneet siinä määrin terrori-iskuihin, murhiin tai kidnappauksiin kuin naapurimaissa.[3] Italiassa ja Länsi-Saksassa Punaiset prikaatit ja RAF eskaloivat itsensä lopulta mustaan aukkoon. Ranskassa kumouksellisten liikkeiden toiminta suuntautui vähemmän lyijy- ja räjähdyspitoisesti. Kenties Anti-Oidipus auttoi suuntaamaan liikkeiden libidoa toisin.

3. Psykoanalyytikot ja muut daddyt

Puoluevasemmiston ja umpikujiin kiihdyttelevien liikkeiden kritiikki on ehkä helppo ymmärtää. Entä psykoanalyysin kritiikki: onko se edelleen ajankohtainen? Eikö psykoanalyysi tunnu nykyään vanhentuneelta sekä ajatteluna että terapiamuotona?

Voi olla vaikea hahmottaa, miten voimakas asema psykoanalyysilla on ollut Ranskassa, joka on maailman freudilaisin maa. Missään muualla psykoanalyysi ei 1900-luvun aikana läpäissyt yhtä voimakkaasti psykiatriaa ja psykologiaa, filosofiaa, politiikkaa ja kirjallisuutta.[4] Psykoanalyysi oli keskellä ihmistieteiden strukturalistista kumousta, ja Jacques Lacanista tuli 1960-luvulla julkkis, joka pukeutui turkiksiin ja ajoi nopeilla autoilla. Guattari oli Lacanin oppilas, ja 60-luvun lopulla Lacan harkitsi juuri Guattaria seuraajakseen. Lacan myös ihaili Deleuzen 60-luvun filosofista tuotantoa, ja Deleuze ja Lacan tapasivat muutaman kerran. Anti-Oidipus rikkoi kuitenkin lopullisesti Lacanin välit Deleuzeen ja Guattariin, ja Lacan kielsi oppilaitaan käsittelemästä kirjaa millään tavalla.

Deleuze ja Guattari arvostelevat psykoanalyysia ennen kaikkea reduktionismista. Heidän mukaansa psykoanalyysi pyrkii palauttamaan potilaan oireet perheen sisälle, lapsuuteen, abstrakteihin ja epähistoriallisiin kaavoihin, kuten oidipuskompleksiin. Freudilla oli tapana tietää mikä potilaan ongelma on jo ennen kuin potilas puhui. Analyytikot hylkivät moneutta ja politiikkaa, he löytävät analysoitavan puheesta aina sen isähahmon, johdonmukaisuuden ja epäpoliittisen porvarillisen normin, jota sieltä etsivät. Freud itse tekee toistuvasti tärkeitä ja voimakkaita käsitteellisiä keksintöjä – tiedostamaton, libido, vietit – ja kavahtaa omia löytöjään, ottaa taka-askelia ja pyrkii turvaamaan yhteiskuntajärjestyksen sulkemalla psykoanalyysin yksityisen piiriin.

Lacania Deleuze ja Guattari pitävät kuitenkin poikkeuksena, sillä heidän mukaansa Lacan ei alistu Oidipukselle.[5] Anti-Oidipusta voikin pitää paljon myönteisempänä Lacanille kuin mitä Lacanin oma reaktio antaisi olettaa. Deleuze ja Guattari eivät pyri niinkään kaatamaan Lacania kuin jatkamaan hänen työtään. He korvaavat Lacanin rakenteen käsitteen kone-käsitteistöllä ja tarkastelevat lacanilaisen kielianalyysin sijaan halun toimintaa. Lacanin kolmiosta reaalinen–symbolinen–imaginaarinen he hylkäävät kaksi jälkimmäistä. Jäljelle jää reaalinen, jota halu tuottaa välittömästi ilman tarvetta kiertää fantasian tai representaation kautta. Deleuzen ja Guattarin ajattelua kutsutaankin joskus hyperrealismiksi: kaikki on todellista, on yksi olemisen/tulemisen taso, joka taittuu kiinni ja auki kuin origamikosmos.

Deleuze ja Guattari eivät tietysti olleet ensimmäisiä, jotka arvostelivat psykoanalyysia yksilökeskeisyydestä ja epäpoliittisuudesta. Reich selitti fasistien valtaannousua politisoimalla psykoanalyysia jo Fasismin massapsykologiassa (1933), ja Herbert Marcusen Eros ja sivilisaatio (1955) pyrki yhdistämään Marxin ja Freudin. Anti-Oidipus viittaa molempiin, ja myös Erich Fromm mainitaan kirjassa. Deleuzen ja Guattarin mukaan Frankfurtin koulukuntana tunnetut freudo-marxistit eivät kuitenkaan mene riittävän pitkälle, sillä frankfurtilaisille psykologia ja poliittinen talous ovat vielä erillisiä toiminnan alueita, kun taas Deleuzelle ja Guattarille on olemassa vain yksi talous, joka on yhtä aikaa halutaloutta ja tavaroiden sekä palveluiden kiertokulkua, yksi virtausten kenttä, jossa virtaavat halujen lisäksi raha, väkivalta, nautinnot ja hiilidioksidipäästöt. Lisäksi Deleuze ja Guattari pitävät mielivaltaisena marcuselaista jakoa järkeen ja erotiikkaan, sillä halut virtaavat yhtä lailla teoreettisen ajattelun kuin sukuelinten läpi.

Anti-Oidipuksen psykoanalyysikritiikkiä voisi käyttää esimerkiksi 2010-luvulla suosituksi nousseeseen kiintymyssuhdeteoriaan, joka perustuu psykoanalyytikon koulutuksen saaneen John Bowlbyn työhön. Ainakin arkikeskusteluissa ja sosiaalisessa mediassa kiintymyssuhdeteoria saa muotoja, joissa yksilön ongelmat pyritään palauttamaan varhaislapsuuden hajanaiseen, välttelevään tai ristiriitaiseen kiintymyssuhteeseen. Tämä on päivitetty muoto freudilaisesta reduktionismista, jossa menneisyyden “yksityisten” perhetapahtumien nähdään ohjaavan nykyisyyttä.

Jos kiintymyssuhteen ajatusta ei halua täysin hylätä, Deleuzen ja Guattarin pohjalta voisi kysyä, miten ihmiset kiintyvät työnantajiin, opettajiin ja valmentajiin, millainen on Elon Muskin tai äärioikeistojohtajien seuraajien suhde mestariinsa, onko kulloinenkin miespuolinen presidentti aina Suomen kansan “daddy” ja niin edelleen. Tai sitten voi kysyä, kuinka yhteiskunnalliset tilanteet tulevat varhaislapsuuden kiintymyssuhteisiin: miten kotihoidontuki, työttömyys, työntekoon ja “itsensä hoitamiseen” liittyvät suoritusnormit, julkisten palvelujen leikkaukset, sulkeutunut ydinperhemalli ja kulloinkin muodissa olevat kasvatusteoriat ja -normit muokkaavat mahdollisuuksia erilaisiin kiintymyssuhteisiin?

4. “Emme ole nähneet vielä mitään”

Anti-Oidipus muodostaa edelleen monen eurooppalaisen ajattelijan maaperän. Jean-François Lyotard kirjoitti Économie Libidinale -kirjansa nopeasti vastaukseksi Deleuzelle ja Guattarille. Guattarin oppilas ja suojatti Franco “Bifo” Berardi tuntuu jatkuvasti kirjoittavan Anti-Oidipusta uusiksi, samoin kuin Maurizio Lazzarato, jonka Velkaantunut ihminen suorastaan ryöstöviljelee Anti-Oidipuksen Nietzsche-luentaa. Nick Land, Mark Fisher ja heidän 1990-luvun Cybernetic Culture Research Unit (CCRU) -kollektiivinsa kirjoitti pienen kirjahyllyllisen verran teoriaa ja fanifiktiota Anti-Oidipuksen pohjalta. Suomessa teosta ovat hyödyntäneet erityisesti Eetu Viren ja Jussi Vähämäki kirjoissa Perinnöttömien perinneSeutu joka ei ole paikka ja Raha ja työvoima.

Deleuzen ja Guattarin kirjan rikkaudesta kertoo, että jotain uutta ja kiinnostavaa voi syntyä, kunhan ottaa edes yhden teoksessa esitetyn ajatuksen – libidinaalinen talous, finanssikapitalismin rahavirtojen epäsymmetria, velan välttämättömyys, skitsoanalyysi, kapitalismin kiihdyttäminen, mikrotason fasismi, kapitalismin semioottisuus, sukupuolen tuhatkertaistaminen – ja katsoo, miten pitkälle se vie. Deleuze ja Guattari onnistuivat tavoittamaan kapitalismin historiallisen siirtymän fordismista ja palkkatyöstä finanssikeskeiseen halutalouteen, representaatioista funktioihin, makrotasolla ja molaarisesti säädellystä kapitalismin kulta-ajan (1945-1972) vakaasta yhteiskunnasta mikropoliittiseen ja molekulaarisesti toimivaan politiikkaan, reterritorialisaation painottamisesta deterritorialisaation voimistamiseen, eikä kyse ole vain kapitalismin siirtymästä vaan myös yhteiskunnallisten ja taiteellisten liikkeiden sekä ihmisten jokapäiväisten halujen muutoksista.

Yksi pahamaineisista Anti-Oidipuksen seurauksista on akselerationismiksi kutsuttu suuntaus, jonka pääajatus on kapitalismin kiihdyttäminen tai kärjistäminen. Iskulauseena on Anti-Oidipuksessa toistuva hokema: “emme ole nähneet vielä mitään”, “on mentävä pidemmälle”.[6] Akselerationismi on joskus suomennettu kiihdytysopiksi tai kiihtyvismiksi. Suuntausta on hankala käsitellä, koska ensinnäkin nimitys on sen vihollisen keksimä: akselerationismin kriitikko Benjamin Noys kehitti käsitteen vuoden 2010 tienoilla.[7] Toinen ongelma on viittaus vauhtiin, ikään kuin kyse olisi juuri nopeudesta ja kiihtymisestä, kun oikeasti kyse on myöntämisestä ja haltuunotosta.

Vasemmistolaisen, marxilaisen ja kommunistisen akselerationismin perusajatus on Marxin kapitalismikritiikissä, joka ottaa aktiivisen ja myöntävän suhteen kapitalismiin. Kapitalismin arvostelu voi olla myös reaktiivista, vaikkapa siten, että pyritään jarruttamaan ja suitsimaan kapitalismin “pahimpia ylilyöntejä” tai arvostellaan sitä moraalisin perustein. Marx puolestaan arvostelee pääoman yhteiskuntaa sen omista toimintatavoista käsin pyrkimällä osoittamaan, että järjestelmä on sisäisesti ristiriitainen ja sisältää konflikteja, joita on mahdotonta sovittaa tai säännellä pois. Moraalisen tuomion tai liberaalin “hyvän kapitalismin” tavoittelun sijaan Marx osallistui kumoukselliseen toimintaan, jossa pyrittiin valikoidusti myöntämään kapitalismissa kulloinkin eteneviä todellisia kehityskulkuja. Vallataan aseet ja työkalut ja kaivetaan niillä tie ulos kapitalismista, kapitalismin läpi. Vaatimus tuotantovälineiden haltuunotosta tarkoittaa juuri tätä.

Esimerkiksi 1960-luvulla yksi “kiihdytettävä” piirre kapitalismissa oli korkeakoulutuksen lisääntyminen ja muuttuminen massamuotoiseksi, mihin liittyikin pian opiskelijoiden radikalisoituminen ja kapinointi ympäri maailman. 1990- ja 2000-luvuilla internetin ja vertaisverkkojen kehitys oli tällainen elementti, joka syntyi Yhdysvaltojen armeijan ja yliopistojen tutkimus- ja kehitystyön myötä kapitalismin omiin tarpeisiin mutta jota pystyttiin hyvän aikaa käyttämään vapaaseen tiedostonjakeluun, sensuurin kiertämiseen, vaihtoehtoista globalisaatiota ajavien liikkeiden organisoimiseen ja niin edelleen. Nyttemmin voisi tarkastella “akselerationistisesti” vaikka nuorten yrittäjyyshaluja. Sen sijaan että paheksutaan parikymppisiä, jotka haluavat sometähdiksi, striimaajiksi ja yleishustlaajiksi, kannattaisi katsoa, kuinka ihmisiä yrittäjiksi ajavat halut ovat oikeastaan halua paeta palkkatyöstä ja toisten komennosta, siis halua kieltäytyä työstä.[8] Kenties tässä olisi antioidipaalisen pakolinjan potentiaalia?

Akselerationismi sai ainakin englanninkielisessä maailmassa kyseenalaisen maineen, kun se yhdistettiin ensin Nick Landin uusliberaaliin versioon ja lopulta suoraviivaiseen fasismiin. 1990-luvun kirjoituksissaan Land luki Deleuzea ja Guattaria pääoman näkökulmasta. Landin mukaan jatkuvasti kasautuva teknopääoma ajattelee itseään meidän kauttamme, ihmiset ovat vain pääoman teknologisen kierron elementtejä. Pääoma on oikeastaan terminaattori, tulevaisuudesta käsin menneisyyteen ihmisiä vastaan hyökkäävä tekoäly, joka kasaa itsensä kokoon vihollisen resursseista käsin. Tätä Land piti myönteisenä, kiihdytettävänä asiana, joka viimeinkin johtaa singulariteettiin, tekoälyn epäinhimilliseen tulevaisuuteen. Ihmiskasvoiset naamiot voidaan lopultakin pudottaa. Jäljelle jää vain koneita, kun pääoma deterritorialisoi esteensä ikään kuin suliksi laavavirroiksi.[9]

Land oli kuitenkin väärässä. Hän unohti, että Deleuze ja Guattari painottavat, kuinka deterritorialisaatiota seuraa aina reterritorialisaatio ja kuinka kapitalismi on sikäli “skitsofreenista”, siis sisäisesti jakavaa ja jakautuvaa, että jokaista kapitalismissa tapahtunutta purkamista tai vapautusta (vapaa kauppa, sananvapaus, säätyjen purkaminen, äänioikeuden laajentaminen, homoavioliitot, lentomatkailu…) seuraa kiinniotto tai kuristus (uusien rajojen pystyttäminen, identiteettien aitaaminen, fasistisia liikkeitä ja mikrofasismia, perinteisiin sukupuolirooleihin palaamista, lentomatkailusta syyllistämistä…). Täysin vapaa pääoma saattaisi todellakin sulattaa itsensä ennennäkemättömän kynnyksen yli. Sellaista ei kuitenkaan tapahdu, koska pääoma ei pääse eroon inhimillisestä komponentista ja kaikista tuon komponentin banaaleista neurooseista.[10]

Landin akselerationismi johti hänet amfetamiinipsykoosin kautta Shanghaihin ylistämään kiinalaista kapitalismia. Vielä huonompaan huutoon akselerationismi joutui, kun äärioikeistolaiset keskustelusivut, erilaiset natsiliikkeet ja massamurhaajat rakensivat samannimisen suunnitelman siitä, kuinka yhteiskuntaa on kiihdytettävä kohti katastrofaalista kriisiä terrorismilla ja murhilla. Ajatus on sama kuin klassisessa fasismissa: romahduksen jälkeen uudelleensyntyy survivalistinen kultti, joka toteuttaa ihmislajin todellisen olemuksen. On selvää, että tällaisella “akselerationismilla” ei ole mitään tekemistä sen perinteen kanssa, joka kulkee Marxista Oscar Wilden kautta Deleuzeen ja Guattariin ja edelleen kyber- ja xenofeminismiin.[11]

5. Vaaran tuntu

Deleuze ja Guattari ovat, kaiken ohella, meemejä. Sitaatteja jaetaan, kuvia photaroidaan, kysymyksiä esitetään: kytkeytyivätköhän skitsoanalyysin keksijät yksityiskohtaisesti toistensa halukoneisiin ja elimettömiin ruumiisiin… Miksi 50-vuotias Anti-Oidipus bängeröi yhä internetissä? Miksi teos kiihottaa?

Kehuttuja teatteriesityksiä, performansseja ja romaaneja tuntuu nykyään yhdistävän kokemus siitä, että niissä on jonkinlaista “vaaran tuntua”, jotakin ennustamatonta ja potentiaalisesti rikkovaa voimaa – mikä ei kuitenkaan ole sama kuin vanhanaikainen transgression halu, esimerkiksi yleisön heitteleminen ulosteilla tai muu “osallistumaan” pakottaminen. Anti-Oidipuksessa on pimeää energiaa, joka liittyy Deleuzen ja Guattarin etsimiin pakolinjoihin, heidän tapaansa myöntää niin psyyken kuin yhteiskunnan jatkuva hajoaminen ja vuotaminen, siihen kuinka he käyttävät neuroosin sijaan psykoosia yhteiskunnallisen ja taiteellisen ajattelun mallina. Anti-Oidipus on harvoja teoksia, joissa “vallankumouksellisuudesta” puhuminen ei tunnu aivan naurettavalta. Kirja on myös täysin amoraalinen. Luultavasti tämä selittää osaltaan teoksen vaikeaa mainetta, sillä kuten Nietzsche huomautti, olemme niin kaunan ja syyllisyyden kyllästämiä, että meidän on vaikea edes käsittää ajattelua, joka liikkuu moralismin ulkopuolelle.

Esimerkiksi voi ottaa Guattarin Anti-Oidipus-haastattelussa lausuman skandaalimaisen väitteen, jonka mukaan “ei ole koskaan ollut taistelua kulutusyhteiskuntaa vastaan, koko ajatus on typerä. Väitämme päinvastoin, että kulutusta ja keksintöjä ei ole koskaan riittävästi.”[12] “Kulutusyhteiskunta” ei luultavasti kaadu paheksumalla sitä tai ylipäänsä vastustamisen kautta vaan taistelemalla jonkin muun puolesta. Tosin marxilaisesta näkökulmasta mitään kulutusyhteiskuntaa ei oikeastaan ole, sillä kapitalistinen yhteiskunta on tuotannon yhteiskuntamuoto, tuotannonrahataloutta, jossa kulutus on täysin välttämätön välivaihe lisäarvon realisoimiseksi ja pääoman kasautumisen turvaamiseksi. Siksikään kaikenlaiset askeettiset saarnat tai Älä osta mitään -pyhäpäivät eivät tule kaatamaan pääoman kaavaa. Lisäksi kuluttaminen on yksinkertaisesti haluttavampaa ja nautinnollisempaa kuin kuluttamisesta kieltäytyminen. Jos haluamme muuta kuin kapitalismia, meidän on paheksumisen sijaan uudistettava kapitalismin koneelliset kytkentäkaaviot, jotka liittyvät rahaan, työvoimaan, tuotantoon ja haluihin.

Deleuze ja Guattari kulkevat halut edellä. Ensin virtaa halu, vasta sitten keksitään perustelut ja järkeillään argumenttien ja käsitteiden tasolla. Halu voittaa velvollisuudet ja logiikat, paitsi että kyseessä ei ole abstrakti vastakkainasettelu, sillä myös velvollisuuksia ja logiikkaa voi haluta, aivan kuten halu voi haluta myös kärsimystä ja omaa tukahduttamistaan. Energiaa, väreilyä, affektiivisuutta:

[S]eksuaalisuutta on kaikkialla: tavassa, jolla byrokraatti hyväilee asiakirjojaan, tavassa, jolla tuomari jakaa oikeutta, tavassa, jolla liikemies panee rahan virtaamaan, tavassa, jolla porvaristo panee proletariaattia perseeseen ja niin edelleen. Eikä tässä tarvitse käyttää metaforia sen enempää kuin libidon tarvitsee muuttaa muotoaan. Hitler kiihotti fasisteja. Liput, kansakunnat, armeijat ja pankit kiihottavat ihmisiä.[13]

Sitaatti on meemi itsessään. Anti-Oidipus kuhisee tällaisia agitointeja, ja tekstiä lukevan akateemikon on joskus vaikea ottaa sanottu sellaisenaan, juuri niin yksinkertaisena kuin Deleuze ja Guattari sen muotoilevat, ilman metaforia, kirjaimellisesti. Tämän vuoksi nuorilla lukijoilla ei välttämättä ole suuria vaikeuksia lukea teosta: he kytkeytyvät siihen halutasolla, ilman yliopistollista kurikonetta, ja tavoittavat sen mistä Taija Roiha kirjoittaa:

Luova kirjoittaminen tapahtuu eroottisen alueella. Jos tekstissä ei ole seksiä, se on turhaa, sillä ei tee mitään. Myös huumeista on hyötyä, mutta ilman seksiä teksti ei muutu kirjallisuudelliseksi kirjallisuudeksi. Kysymys ei ole seksin kuvauksista vaan siitä mitä Sontag kutsuu taiteen erotiikaksi, Cixous sekstuaalisuudeksi ja Barthes tekstin hurmaksi.[14]

Deleuze ja Guattari olivat aikaansa tai ainakin aikansa psykoanalyysia edellä myös sukupuolen ja seksuaalisuuden moneuden käsittelyssä. Homoseksuaalisen halun käsittely Anti-Oidipuksessa innosti Guy Hocquenghemia kirjoittamaan kirjan Le Désir homosexuelI (1972), jota pidetään yhdestä ensimmäisistä queer-teoreettisista teoksista. 2000-luvulla yleistyneet vaatimukset tuhansista sukupuolista ja transkysymysten nostamisesta vilahtavat jo Anti-Oidipuksessa[15].

Kapitalistisen tuotannon marxilaista analyysia jatkava teos on itsessään tuottava. Anti-Oidipus generoi vaikutuksia eri suuntaan sukupuolentutkimuksesta politiikkaan ja taloustieteestä taiteisiin. Kun eurooppalaisen ajattelun valtavirta Hegelistä Freudiin ja Lacaniin on pitänyt halua puutteena ja kohteen poissaolona, Deleuze ja Guattari käsittelevät halua itsessään tuottavana. Halulta ei puutu mitään eikä halu ole ensisijaisesti puuttuvan kohteen tavoittelua vaan se on todellisuutta luovaa voimaa. Ensinnäkin halu virtaa aina jossakin sommitelmassa, se osallistuu tuotantoon aina kohdettaan laajemmassa koneistossa. Toiseksi silloin kun halulla on kohde, halu itse tuottaa tämän kohteen investoimalla siihen, jolloin kohde yksilöityy ja valikoituu laajemmasta joukosta. Myös kaikkein perinteisin psykoanalyysin kohteista eli fantasia on halun tuottama: fantasioitu, puuttuva kohdekin on tuotettu. Deleuze ja Guattari eivät kiellä puutteen olemassaoloa, kyse ei ole mistään dogmaattisesta peruslauseesta, jonka mukaan “puutetta ei ole”, vaan heidän havaintonsa on, että puutekin on tuotettua ja jokainen yhteiskunta tuottaa omanlaisiaan puutteita.

6. Lobotomy chic

Anti-Oidipus tulvii taiteellisia ja kirjallisia viittauksia, olkoonkin että suurin osa viitteistä kohdistuu modernistimiehiin. Deleuzen ja Guattarin mukaan taiteella on vallankumouksellista potentiaalia. Taide pystyy myös ilmaisemaan kokemuksia, jotka ylittävät psykologian, taloustieteen, representationaalisen taiteen ja terveen järjen kategoriat. Kirjaa itsessään voi ajatella taideteoksena. Jos Hegelin Hengen fenomenologia on suuri porvarillinen kehitys- ja sivistysromaani, Anti-Oidipus on sekalaisesta romusta kasattu kollektiiviromaani, joka pyrkii vaikuttamaan lukijaan affektiivisesti. Vaikutelmaa voimistaa teoksen kyseenalainen kustannustoimittaminen: kirjassa on valtavasti toistoa, se on aivan liian runsas ja uuvuttava lukukokemus. Deleuzen sooloteokset ovat päinvastaisia kokemuksia. Ne ovat välillä kryptisen tiukkoja, ohuiksi pakastekuivattuja kirjoja siinä, missä Deleuzen ja Guattarin yhteistekstit vuotavat yli ja innostavat käyttämään yksittäisiä käsitteitä ja katkelmia kesken lukemisen.

Lukija viskataan kilahtaneeseen vuoristorataan ilman selityksiä. Teoksen ensimmäinen ansa liittyy sen päihdyttävään tyyliin, jota on liian helppo sortua palvomaan ja jäljittelemään sen sijaan, että oppisi käyttämään kirjaa tavalla, joka tuottaisi vastaavan vaikutuksen kuin Deleuzen ja Guattarin teksti mutta uudella tavalla. Kirosanoista ja kiihdyttelyistä huolimatta kirja on ankaran systemaattinen, jopa ylisystemaattinen. Kirjallisesti se on hyvin lineaarinen ja hierarkkinen teos, toisin kuin jatko-osa Mille plateaux, jossa ajattelun kokeellisuus ulottuu teoksen sommitteluun asti.

Anti-Oidipuksen filosofinen malli tulee Kantilta ja Marxilta. Deleuzen ja Guattarin kysymys on pohjimmiltaan sama kuin Kantin transsendentaalisessa metodissa: tarkastellaan tiettyä vaikutusta ja kysytään, millainen kone pystyy tuottamaan sen. Millaisia halua kanavoivia muodostelmia esimerkiksi fasismin haluaminen edellyttää?

Deleuze ja Guattari vastaavat kysymykseen esittämällä kolme yhteiskunnallisessa tiedostamattomassa tapahtuvaa synteesiä, jotka muokkaavat halun virtauksia. Ensimmäinen on libido eli haluenergia, konnektiivinen synteesi, joka kytkee yhteen, lähettää ja katkaisee virtoja. Toinen synteesi on numen, jumaluus tai mana, disjunktiivinen synteesi, joka sekä kirjaa että jakaa libidinaalisen tuotannon, niin kuin pääoma kirjaa ja jakaa työvoimasta syntyvän tuotannon kapitalismissa tai kuin tyrannin ruumis kirjaa ja jakaa yhteiskunnan diktatuurissa. Kolmas synteesi on voluptas, nautinto, konjunktiivinen synteesi, jossa kulutetaan ja nautitaan, mistä syntyy subjekteja ja identiteettejä.

Synteesit kytkemässä yhteen sekalaisia aineksia ja muodostamassa ykseyttä: metodin lisäksi Deleuzen ja Guattarin järjestelmä on hyvin kantilainen, ja tätä järjestelmää he veivaavat läpi Anti-Oidipuksen. Kirjan ensimmäinen osa esittää perusväitteet, toinen osa keskittyy psykoanalyysin kritiikkiin, kolmannessa osassa käydään läpi koko maailmanhistoria kapitalismin näkökulmasta ja neljäs osa esittelee skitsoanalyysia metodina ja poliittisena manifestina. Tavoitteena on tuhota Oidipus, tutkia itse kunkin halukoneiden toimintaa ja selvittää halutalouden kollektiiviset investoinnit.

Deleuze ja Guattari valitsivat skitsofrenian ajattelunsa malliksi, koska skitsofrenia prosessina ei alistu psykoanalyysiin. Psykoanalyysi toimii tunnetusti parhaiten keski- ja yläluokkaisiin neurootikkoihin. Mutta onko skitsofreniassa tai muissa hajoamisen malleissa enää mitään vapauttavaa edes vertauskuvallisesti, kun pääoma itsessään toimii niin psykoottisesti? Eivätkö yrittäjät ottaneet kaikenlaisen “disruption” haltuun ajat sitten? Näistä ja muista syistä – esimerkiksi joidenkin oppilaidensa murtumisen ja addiktioihin syöksymisen vuoksi – Deleuze ja Guattari pudottivat skitsofrenian Anti-Oidipuksen jatko-osasta ja korostavat muutenkin varovaisuutta tavalla, jota Nick Land harmitteli.

Psykoosin sijaan uutta antioidipaalista mallia voisi ehkä etsiä autismin myöntämisestä, josta on tullut suorastaan liike – autismin kirjolla ollaan ylpeästi Greta Thunbergistä Hannah Gadsbyyn – tai nuorten “lobotomy chicistä” kaikenlaiseen jumittamisen ja hölmöksi heittäytymisen syleilyyn. Instagramissa ja Tiktokissa kiertävät lobotomiameemit käyvät loputonta “tiedostamisen” pakkoa, “vastuullisuutta” ja aktivistien kurjuusvelvollisuutta vastaan: ei ole pakko elää onnettomana tietoisuutena, on ok nauttia ja iloita. Fordistisen tehtaan muotoon järjestetyssä yhteiskunnassa lobotomisoitu työläinen oli ihanne, ja siksi houraileva hajoamisen hahmo saattoi toimia jonkinlaisen vastarinnan mallina. Nykyisin tuotannon ehtona on pikemminkin ADHD, ja monenlainen hourailu, hajoilu ja ristiinkytkeytyminen on kannustettavaa. Niinpä lobotomia voi toimia koomisena salanimenä lakolle ja pakenemiselle.

7. Seuraa halua

Yhden tavan käyttää Anti-Oidipusta esittelee Foucault paljon luetussa esipuheessaan kirjan englanninkieliseen laitokseen. Foucault’n mukaan kirja on opas erotiikan, teorian ja politiikan taitoihin ennen kaikkea eettisesti. Tällöin teos vastaa kysymyksen siitä, kuinka elää antifasistista elämää. Niin innostava kuin Foucault’n pieni teksti onkin, sen tyyli puhua fasismista kuin synnistä, jota kristitty munkki piiskaa ulos lihastaan, johdattelee kohti tapaa, jolla Deleuzen ja Guattarin kuvailema “molekulaarinen” taso otettiin haltuun. Vastarinnasta tuli molekulaarista, kuten Deleuze ja Guattari ehdottivat, mutta niin tuli myös vastavallankumouksesta. Molekulaarisen vallankumouksen lisäksi saimme molekulaarisen putinismin, molekulaarisen erdoganismin ja perussuomalaisuuden. Mikrotason vapautuksen lisäksi saimme mikrotason syyllistyksen, molekulaarisen vastuullistamisen kontrollimekanismit. Foucault’n etiikkavetoinen puhetapa tulee välillä vaarallisen lähelle tapaa, jolla surullisten aktivistien hirveimmissä puhetavoissa käsitellään “etuoikeuksien” ja muiden syntien piiskaamista ulos yksilön lihasta.[16]

Toinen tapa lukea Anti-Oidipusta on kohdella sitä insinöörin oppaana halun koneellisiin virtauksiin, kuten Nick Land kirjoittaa Machinic Desire -tekstissään. “Anti-Oidipus on ennemmin insinöörin opaskirja kuin kirja filosofiasta; paketillinen ohjelmia ja välineitä, joilla hakkeroida koneellinen tiedostamaton ja avata hyökkäysreittejä.”[17] Koska kapitalismi on koneellinen kytkösten ja virtojen järjestelmä, sitä ei tarvitse tulkita tai reflektoida. Kaikki toimii abstrakteilla kaavoilla, automaateilla, tilastoilla, kyberneettisillä luupeilla ja tekoälyllä. Jos haluaa toimia kapitalismissa, täytyy piirtää kaavioita, laskea yhtälöitä ja muuttaa kytkentöjä. Humanistisilla käsitteillä, kuten yksilö, ahneus tai ihmisyys, ei voi tehdä kapitalismissa paljon muuta kuin huijata itseään.

Kolmanneksi voi – vastoin Landin kehotusta – lukea Deleuzea ja Guattaria filosofeinaAnti-Oidipus on niin heterogeeninen, monitieteinen ja poikkitaiteellinen teksti, että teoksen filosofinen luonne saattaa unohtua. Deleuze ja Guattari luovat suuren kantilaisen arkkitehtonisen käsitesysteemin. Se ei tosin ole itsevaltaisen, valistuneen subjektin moraalilakiin ja jumalaan suuntautuva katedraali, vaan hajoamisen ja pakenemisen monumentti, joka pyrkii osoittamaan oman paikkansa ja edellytyksensä kapitalismin sattumanvaraisessa universaalihistoriassa.

Sikäli kun kapitalismin voi määritellä tuotannon rahataloudeksi, Anti-Oidipus on tuotannon ja rahan filosofiaa kapitalismin sisältä käsin. Tässä mielessä kirja on kauneudestaan huolimatta käyttötavaraa poliittiseen, teoreettiseen ja taiteelliseen (ja eroottiseen) toimintaan, ei mitään ikuisten kysymysten ajattelua. Deleuzen Différence et répétitioniakenties luetaan tuhannen vuoden päästä siinä missä Aristoteleen Metafysiikkaa, mutta on vaikeampi kuvitella, että Anti-Oidipusta luettaisiin enää laajasti kapitalismin tuhoutumisen jälkeen.

Miten sitten lukea Anti-Oidipusta nyt? Miten haluaa, tietysti. Tärkeää on seurata halua halun sisältä käsin. Ohje on niin yksinkertainen, että sitä on vaikea seurata, koska olemme tottuneet toimimaan velvollisuuden ja syyllisyyden kautta. “Pitäisi” ymmärtää kaikki viittaukset, “pitäisi” lukea kaikki kirjapinot ja tuntea jokaisen lausuman konteksti, jotta uskaltaa itse lausua jotakin. Mikä on tämä pitäisi-ääni? Onko se Oidipus? Kenties lukija unohtaa sen, mitä “pitäisi”, varastaa palasen kirjasta ja häipyy rikkaampana.[18]

Pontus Purokuru

Alaviitteet

[1] Friedrich Nietzsche (2001) Antikristus, suom. Aarni Kouta, § 55, s. 82.

[2] Félix Guattari, Journal, siteerattu teoksessa François Dosse (2010) Gilles Deleuze & Félix Guattari. Intersecting Lives, kääntänyt Deborah Glassman, New York: Columbia University Press, s. 207.

[3] Dosse, Gilles Deleuze & Félix Guattari, s. 206-207, 295.

[4] Ks. esim. Élisabeth Roudinesco: “Psychoanalysis”, teoksessa Lawrene D. Krizman (toim., 2006) The Columbia History of Twentieth-Century French Thought, New York: Columbia University Press, s. 95-101.

[5] Gilles Deleuze & Félix Guattari (2010) Anti-Oidipus. Suom. Tapani Kilpeläinen, Helsinki: Tutkijaliitto, s. 349-351. Lacan “ei nimittäin taatusti sulje tiedostamatonta oidipaaliseen rakenteeseen” (s. 351). Tästä eteenpäin AO.

[6] AO 274.

[7] Ks. Benjamin Noys (2010) The Persistence of the Negative: A Critique of Contemporary Continental Theory, Edinburgh University Press; (2013) Malign Velocities. Accelerationism and Capitalism, Zero Books.

[8] Eetu Viren & Jussi Vähämäki (2017) Yrittäjyys pakona ja uuden työn alkeismuotona, Kumu.info, http://kumu.info/yrittajyys-pakona-ja-uuden-tyon-alkeismuotona 

[9] Nick Land (2021) Fanged Noumena. Collected Writings 1987-2007. Toimittaneet Robin Mackay & Ray Brassier. Urbanomic. Ks. erityisesti tekstit Cybergothic, Machinic Desire, Cyberrevolution ja Meltdown.

[10] Tämä on Mark Fisherin Land-kritiikki. Ks. Fisher: Terminator vs. Avatar, teoksessa Robin Mackay & Armen Avanessian (toim., 2014) “#Accelerate: The Accelerationist Reader”, Urbanomic.

[11] Ks. Mackay & Avanessian 2014.

[12] Guattari teoksessa Gilles Deleuze (2005) Haastatteluja, suom. Anna Helle, Helsinki: Tutkijaliitto, s. 23.

[13] AO 331-332.

[14] Taija Roiha (2022) Miten mennä yli. Teoksessa Aurora Ala-Hakula, Maaria Ylikangas, Arja Karhumaa (toim.): Säihkyvät utopiat. Essee-mixtape, Helsinki: S&S, s. 279.

[15] Esim. AO 333-335, joskin suomennoksessa menee välillä sekaisin ranskan sanan sexe kääntäminen “seksiksi” ja “sukupuoleksi”.

[16] Michel Foucault (2022/1977): Johdanto Gilles Deleuzen ja Félix Guattarin teokseen Anti-Oidipus,  https://tutkijaliitto.wordpress.com/2022/11/15/johdanto-gilles-deleuzen-ja-felix-guattarin-teokseen-anti-oidipus/

 [17] Land, Machinic Desire, Fanged Noumena, s. 326.

 [18] Kirjoittaja kiittää Suomen tietokirjailijoita tietokirjakritiikin apurahasta ja erityisesti Anna Nurmista tekstin editoinnista.

Advertisement