Mitä on tehtävä? Viha tieteen kysymyksenä

Kolme vuotta sitten minua pyydettiin puhumaan erääseen tilaisuuteen, jonka teemana oli tieteidenvälisyys. Minun piti käsitellä vuoropuhelun mahdollisuutta eri tieteiden välillä. Kuten tavallista, ilmapiiri vaikutti rauhalliselta ja lempeältä. Myöhemmin nimetön palautelomake kuitenkin kommentoi esiintymistäni:

”Se lakityyppi selitti ylimielisesti (todella huonosti) mille historia tai teologia perustuu (ja käsittäen sen kaiken väärin), ilmiselvästi tietämättä mitään siitä mitä hän ’selitti’ niin pitkästi, samalla kun osanottajien joukossa oli asiantuntijoita, jotka olisivat voineet helposti tarjota paljon informatiivisempia ja paikkansapitävämpiä esityksiä niistä aiheista, joilla hän kerskui. Hän teki minut vihaiseksi.”

Ainahan ikävä palaute masentaa, mutta tätä lukiessa oli kyllä pakko ihan vähän salaa hymyillä: onkohan kukaan koskaan ollut yhtä huono? Silti minua rupesi tuossa kohdassa vaivaamaan laajempi kysymys. Onko olemisesta näillä ennestäänkin kylmillä rämeillä ja soilla tullut jotenkin kauttaaltaan epämiellyttävää, kärttyistä ja kiukkuista? Eikä vain meillä Suomessa, vaan koko maailmanpiiri tuntuu olevan täynnä piin haisua ja tulikiven kaasua, erityisesti tietenkin sosiaalisessa mediassa.

Itse heräsin tähän todellisuuteen vasta viime vuonna. Golden Globe -gaalassa kuultiin, että Yhdysvaltojen tuleva presidentti on pilkannut toimittajaa – matkimalla eleillään tämän fyysistä vammaisuutta. Viikkoa aiemmin oli uutisoitu, että helsinkiläinen kunnallispoliitikko oli Facebookissa ehdottanut mielestään liikaa lisääntyvien afrikkalaisten pakkosterilointia sekä sianveren ruiskuttamista hyökkäävien muslimien päälle. Kymmenvuotias tyttäreni latasi nettiin videon, jossa hän näytti, miten piirretään hauska letti. Todella nopeasti video sai 145 kommenttia tyyliin: ”Kasva vitun pentu ja tuu takas viiden vuoden pääst.”

Mitään aikaa tuskin kannattaa yrittää kuvata vain yhdellä sanalla, mutta viime vuonna yksi tuli vastaan kovin monesta suunnasta: viha. Voisi kuvitella, että olojen muuttuminen ankarammiksi olisi päinvastoin omiaan kehittämään ihmisissä huolenpitoa ja välittämistä. Ajatellaan vaikka kuvia Syyrian tuhotusta Alepposta. Syystä tai toisesta toisten suuri hätä tuntui saavan aikaan sitäkin suurempaa vihaa.

Ajattelun aiheena viha on hyvin epämääräinen ja laaja, mutta haluaisin silti keskustella siitä. En voi ainakaan toistaiseksi sanoa tietäväni reittiä vakavampaan teoreettiseen työhön. Mitään selvää pulmaakaan ei ole tarjolla, kyse on vasta siitä, miltä tuntuu.

Vihan ajankohtaisuuden jokainen on voinut viime vuosina havaita seuraamalla tavallisia uutisia. Kummallista oli vihan hyvin nopea ilmaantuminen kuin tyhjästä ajan yleiseksi nimittäjäksi. Vielä hieman aiemmin oli vaikuttanut siltä, että ihmisistä on tulossa melko välinpitämättömiä lähes kaikesta muusta paitsi omasta edustaan. Nyt melkein mikä tahansa pieni asia saattoi tuottaa mitä suurinta tuohtumusta ja saada aikaan massiivisen ilkeysvyöryn. Samalla kävi toki ilmi, että viha aiheutti myös syvää yleistä huolta.

Entä mihin tultiin politiikassa? Kansainvälisissä suhteissa tämänkeväiset diplomaattien karkotukset näyttävät renessanssihovin hienostelulta verrattuna siihen, mitä trumpismin ja putinismin välille kehkeytyvä liitto voi vielä saada aikaan. Lähempänä katutasoa vähemmistöjen ja ylipäätään heikompien panettelu ja ivaaminen näytti jo hetken aikaa tulleen täysin hyväksytyksi. Tilanne varmasti kertoi siitä, että vihan panokset ja potentiaali olivat jo jonkin aikaa kasvaneet. Politiikassa ei toki koskaan ole ollut kyse vain ”yleisestä hyvästä”, joka koetaan ja jaetaan julkisuuden piirissä. Nyt taustalla tuntui kuitenkin vaikuttavan todellinen kauhu, syvälle minuuteen kohdistuva uhka ja siitä nouseva iljetys. Julkisten oksennusten taustalla on varmaan hyvin yksityistä ja henkilökohtaista ahdistusta. Epäselvästä elämästä on yhä vaikeampi selvitä.

Toisaalta, kertoiko tilanne myös siitä, että yhteiskuntien hallitsemisessa olisi huomaamatta ruvettu kokeilemaan kokonaan uudentyyppisiä tekniikoita? Niin kylmä sota Yhdysvaltojen ja Neuvostoliiton välillä kuin taannoinen yhteiskuntaluokkien välinen kamppailukin perustuivat teräviin viholliskuviin. Niitä koskeva ajattelu puolestaan oli ”ratkeamattomien ristiriitojen” selkeätä teoreettista analyysiä. Nykyään näyttää päinvastoin siltä, että vihan kohde voi jäädä politiikassa vaikeaselkoiseksi ja itsessään merkityksettömäksi. Ikään kuin pidettäisiin mahdollisena, että silkasta ahdistuksesta voidaan muokata jotakin käyttökelpoista pitämällä sitä tarkoituksella epämääräisyyden tilassa. Näyttää siltä, että huomio on kiinnittymässä ihmisiä vihastuttavien epäkohtien sijasta heidän vihaisuuteensa ”puhtaana kykynä”. Voisiko jonkinlainen herkkä valmius kiukustua milloin tahansa ja mistä tahansa syystä todella olla yhteiskunnan kannalta hyödyllistä?

Jos tarkoituksena ei ole eritellä asioita, kuten esimerkiksi vihan syitä, voiko silloin tieteellä, tutkimuksella, teorialla ja analyysillä olla mitään suurta osaa tässä pelissä? Jo se, että ihminen tulee tietoiseksi ahdistuksensa syistä, saattaa alkaa jarruttaa monikäyttöisen tunne-energian tuotantomekanismeja hänessä. Onko tarkoitus päinvastoin lisätä vihaa?

Myös teoreettisen työn – tutkimuksen ja ajattelun itsekritiikin mielessä – olisi syytä selvitellä välejään vihan kanssa. Juhlimme viime vuonna sitä, että sata vuotta sitten Lenin ja Trotski, epäilemättä vihaiset ajattelijat, tekivät vihaisen vallankumouksen. Heidän politiikkansa saattoi olla niin keinoja kaihtamatonta ilmeisesti juuri siitä syystä, että heidän nähdäkseen kyse oli objektiivisesta yhteiskunnallisesta totuudesta. Vastustajat olivat tieteellisesti väärässä. Voidaan ehkä sanoa, että tuolloin tieteellinen totuus oli jollakin tavalla peräisin vihasta. Sata vuotta myöhemmin näyttää siltä, että tutkimus on aivan vaaratonta. Vihaiset totuudet tuntuvat epäasiallisilta ja epämiellyttäviltä. Silti tutkimus joutui mukaan vihanpidon vakaviin peleihin, tällä kertaa ilman omaa aloitettaan, nimittäin kohteeksi.

Tässä vika ehkä piileekin: ihmisten mielestä me tutkijat emme enää kykene yhteiskunnan kannalta merkittäviin aloitteisiin. Ehkä juuri tällainen saamattomuus on syy, jonka takia kaiken muun lisäksi jopa tutkijoita ruvettiin vihaamaan.

Voimmeko me tutkijat enää edes kuvitella yhteiskunnan kannalta relevanttien aloitteiden tekemistä omaksi asiaksemme? Sehän on politiikkaa. Lenin ja Trotski osoittivat vakuuttavasti, mitä yhteiskunnallista ja poliittista merkitystä tieteellä voi olla. Trotskin itsensä luoma koneisto kuitenkin murhasi hänet sekä hänen kaikki kahdeksan sihteeriään, puhumattakaan lukemattomista muista, joilla ei ollut mitään osaa jatkuvan vallankumouksen maailmanlaajuisessa hankkeessa. Tutkijoiden ei kai ole viisasta ruveta kasvattamaan vallankumouksellista henkeä muualla kuin omien pienten tiedeympyröidensä sisällä. Mutta kun viime vuonna alettiin puhua totuudenjälkeisestä ajasta, vihasta tuli teema, joka haastoi tiedettä ja tutkimusta katsomaan näiden ympyröiden ulkopuolelle.

Ehkä me emme voikaan enää jatkaa aivan tavalliseen tapaan. Ympäristön esittämät haasteet eivät ole sellaisia, joihin voisi vastata tekemällä niistä tieteellisen selvityksen ja sitten sanomalla epätietoisille, ahdistuneille ja vihaisille ihmisille: katsokaa, enää ei ole mitään ongelmaa. Kyse on vakavammasta haasteesta, ellei jopa provokaatiosta. Kyse on post-totisesta häpeämättömyydestä, joka on ilmennyt kaiken muun ohella juuri tieteen ja tutkimuksen välineiden ja käytäntöjen halvalla panemisena ja sumeilemattomana hyväksikäyttönä. Viileä totuus tai ainakin selkeä ja tasapainoinen argumentaatio ovat useiden mielestä edelleen tieteen ainoa mahdollisuus osallistua yhteiskunnalliseen elämään. Eräs syy, miksi tällainen totinen tiede on ruvennut yleisön silmissä näyttämään jotenkin lapselliselta touhulta, on nähdäkseni se, että tieteeltä, totuudelta ja argumentaatiolta näyttäviä elementtejä on ruvettu käyttämään vallan muissa ympyröissä. Totuus ja argumentaatio ovat osoittautuneet mitä vitsikkäimmäksi ivaamisen ja panettelun muodoiksi.

Tässä tilanteessa nousee esiin kysymys oikeasta strategiasta vihan suhteen. Jos me jukuripäät tutkijat otamme vihan ympyröissä meneillään olevat totuudet ja argumentit vakavasti, jos viemme tuolit luentosalin eteen ja alamme järjestellä väitöstilaisuuksia, vastustajamme Twitterissä ja kaiken maailman ajatuspajoissa saavat vain entistäkin paremmat naurut: katsokaa tutkijaa, hän luulee, että olemme tosissamme! Toisaalta, jos provosoidumme ja tunnistamme heidät tosiaankin ”vastustajiksi”, niin silloin tulemme vahingossa ryhtyneeksi ”kamppailuun” näiden vastustajien ehdoilla. Olemme joutuneet vieraskentälle, jolla yleisö ratkaisee voittajan, eikä se tule olemaan meidän puolellamme.

Strategian täytyy siis olla sellainen, joka välttää nämä molemmat sudenkuopat. Meidän ei kannata ottaa vakavasti vihanpitäjiä, heidän totuuksiaan ja argumenttejaan, sillä tällä tavoin joudumme naurunalaisiksi. Ne on siis parasta yksinkertaisesti ohittaa, totaalisella tieteellisellä ylimielisyydellä. Meidän ei myöskään kannata tunnustaa vihanlietsojia vastustajiksemme, sillä silloin olemme peruuttamattomasti hävinneet kamppailun. Heidät on parasta alistaa totaalisella tieteellisellä ylimielisyydellä, eli olemalla ryhtymättä mihinkään kamppailuun. Näinkö me viisaat tieteilijät pöllisimme somessa puhkaavilta järjettömiltä luontokappaleilta sen mekanismin, joka toimii yhteisön luomisessa takuuvarmasti – ”nuo toiset, viholliset”? Pelkään, että elinsiirto saattaisi lopulta epäonnistua ja saada aikaan uudessa kantajassa vaikeasti korjattavaa tuhoa: tieteen usko avoimuuteen voisi paljastua näennäiseksi itsepetokseksi ja sen ruumiinavauksesta tulla todella kuvottavaa.

Mitä on tehtävä? Jos emme voi ryhtyä kamppailuun vihan kanssa, ehdotan, että tarkastelemme toista mahdollisuutta: voidaanko viha ottaa vakavan tieteellisen ja teoreettisen työn kohteeksi? Jos tutkimus voidaan panna vihan kohteeksi, voinemme vastaavasti panna vihan tutkimuksen kohteeksi. Viha tutkimuksen kohteena ei tietenkään ole mikään uusi aihe. Liian usein se on kuitenkin tullut sellaiseksi vasta vakavien vahinkojen jo satuttua ja tilanteen mentyä ohi. Voidaan ehkä sanoa, että viha on ollut useimmiten jälkiviisauden kohteena. Voisiko tutkimus, menneestä oppineena, tällä kertaa yrittää kiirehtiä tapahtumien edelle?

Suurelta osin tutkimuksen on kaikesta huolimatta katsottava tavalla tai toisella taaksepäin, analysoitava jo kertaalleen koettuja kokemuksia ja muistutettava niistä. Voisiko tällä kertaa paljastua myös aivan valtaamattomia alueita? Sellainen voisi olla juuri tuo tieteelle ja tutkimukselle ominaisten elementtien, totuuden ja argumentaation, kietoutuminen vihasta nousevan poliittisen kulttuurin sisään. Pidän mahdollisena, että tämä reitti johtaa lopulta peilin ääreen: tieteen ja tutkimuksen salaisten, väkivaltaisten ja siksi tukahdutettujen totuuksien jäljille.

Mainokset